Paavola.
Kaunis oli talo ja kauniilla paikalla. Vedet, hipät ja kalaiset lähellä ja hyvät metsämaat ne ne oli Paavolan kanta-isän tänne saloon vietelleet.
Talo oli suurennut. Oli kulunut vuosikymmeniä. Haudassa oli jo Paavola ja hänen lapsenlapsensakin.
Paavolan ympäristölle oli noussut talo talon perään. Kaunis kylä noista muhkeista taloista oli muuttunut. Mutta Paavola oli rapistunut. Sen nykyinen isäntä oli juoppo. Palvelijat kiirehtivät joka vuosi pois kontrahtin loputtua. Isäntä oli ankara mies. Hän vihasi työväen yhdistyksiä — kaikkia rientoja ja iloja pienempiäkin. Ja seuraus oli, ettei hän koskaan saanut pysyväisiä palvelijoita.
Kävin tässä kesänhelteenä Paavolassakin. Olin polkupyörämatkalla. En malttanut olla pistäytymättä tuossa entis aikoina niin mahtavana olleessa talossa.
Rapistunut se oli kaikinpuolin. Kauan juttelimme isännän kanssa. Tulihan siinä palkollisistakin puhe. Kerronhan siitä keskustelusta palasen.
Kysäsin häneltä:
— Kuuluuko palvelusväkesi työväenliittoon?
— Ei! —
— Minkätähden eivät kuulu?
— En laske heitä sinne. Raakalaisia heistä tulisi. Heistä voisi tulla sosialisteja ja silloin olisin minä vaarassa omaisuuteni kanssa. En ikäpäivänä laske heitä sinne. Jos menevät, niin erotan heti heidät.
— Oi kuinka sokea olet. — Sinä et laske työväkeäsi sinne. Mutta mitäs sanot siitä, että he salaisesti siellä käyvät. Kun heidän täytyy salaisesti siellä käydä, niin siitä syntyy viha-koston halua. He vihaavat sinua salaisesti. Sinä olet heidän vapautensa riistäjä sinä olet tyranni heitä kohtaan. — Kun tulin pellon piennarta, niin kuulin kyntömiehen laulavan hiljalleen työväen laulua. — Se kaiku niin omituisena tuolta lehdosta.
Kun hän näki minut, niin lopetti. Mutta kun minä aloin sitä laulaa, niin yhtyi hänkin. Aloimme keskustella — sinusta.
— Erehtynyt olet. — Ajattes, jos antaisit työmiehesi mennä työväen yhdistykseen. — — —
— En ikänä, en ikänä.
— Älähän toki noin sokea ole. Annahan kun selitän. — Jos antaisit heidän kuulua, jos antaisit heidän vapaasti kehittää itseään ja henkeään niin olisi sinulla silloin heistä paljoa suurempi hyöty. Mielihyvällä he tekisivät työtä. Varmasti paljoa ahkerammin kuin nytten. Sinä et enää olisi heidän vapautensa riistäjä, — vaan hyväntekijä. Silloin eivät kantaisi salaista mustaa vihaa sinua kohtaan, ei, vaan silloin olisitte avomielisiä toisianne kohtaan.
— Niin, ethän sinä ole ensimmäinen, joka näin puhut. Annahan kun mietin huomiseen.
Miettiväisenä hän meni huoneeseen. Ajattelin itsekseni, että ehkä teki keskustelmin jotain hyvää.
* * *
Kului vuosia. Taas menin Paavolaan. Päätin jo matkani alussa pistäytyä Paavolassa.
Kuumana heinäkuun päivänä laskeusin pyöräni selästä. Väkeä oli piha täysi. Nuori ylioppilas puhui innosta pamppailevin mielin. Kuuntelin väen takana. Sosialismista hän puhui. Innokkaana seurasi kuulijakunta nuoren puhujan sanoja.
Puheen loputtua menin isännän luo. Voimakkaasti puristi hän kättäni.
— Tulithan vielä.
— Tulin niinkin.
— Kiitos viimeisestä. Paljon on täällä muuttunut siitä kun viimeksi kävit.
Ja paljon olikin tosiaan. Muuttunut oli isäntä. Nyt hän antaa väkensä vapaasti mennä työväenyhdistykseen. Maksaapa heille vielä heidän vuosimaksunsa. Ja palvelusväki maksaa uutteralla työllä isäntänsä hyvät työt. Innolla ja laulaen he aamusin menevät työhön. Eivät tarvitse enään salassa laulaa laulujaan. Iltasin lukevat yhdessä ja kukin selittää parainpansa mukaan mielipiteitään.
Hauskaa se oli. Olin onnellin kun huomasin sanojeni vaikutuksen. Onnellinen oli isäntäkin. Entinen Paavolan talo oli muuttunut. Pellot olivat huonossa kunnossa, nyt mitä paraimmassa.
Ja muutoksen oli saanut veljeyden aate.
Koska seuraavat muutkin isännät Paavolan esimerkkiä?
Aaro Jalas.
Kyminlaakso no 16 12.10.1906.
