Cucugnonin pappi.
Alphonse Daudet.
Apotti Martin oli pappina Cucugonnissa.
Hyvä hän oli ja rehellinen ja isällisesti rakasti cucugnonilaisiaan! hänen mielestään Cucugnon olisi ollut paratiisi maanpäällä jos cucugnonilaiset olisivat vähäisenkään enemmän eläneet hänen toivonsa mukaan. Mutta, voi sentään! Hämähäkit saivat rauhassa kutoa verkkojaan hänen rippituoliinsa, ja kauniina pääsiäisjuhlana eivät rippileivät arkkusestaan ollenkaan vähenneet. Tuon kunnon papin sydän oli tästä pakahtua, ja eräänä päivänä rukoili hän hartaasti Jumalaa, ettei tämä sallisi hänen kuolla ennenkuin oli vienyt armoistuimen eteen hajaantuneen laumansa.
Niin, saatte nähdä, että Jumala kuuli hänen rukouksensa.
Eräänä sunnuntaina evankeliumin jälkeen, nousi herra Martin saarnastuoliin.
— Rakkaat veljet, sanoi hän, uskokaa minua tai elkää! toissa yönäminä, kurja syntinen, huomasin olevani paratiisin portilla.
— Minä kolkutin, pyhä Pietari avasi minulle oven!
— Kah! tehän se olette, rakas herra Martin, virkkoi hän minulle — sepä vasta hauskaa! mitä voin tehdä hyväksenne?
— Hyvä pyhä Pietari, te jolla on hallussanne elämänkirja ja avain, voisittekohan minulle sanoa, jos vaan ette pidä minua liian uteliaana kuinka monta cucugnonilaista teillä on paratiisissa?
— Miksikäs en sanoisi sitä, herra Marlin: painakaahan puuta: saamme kohta nähdä.
Ja pyhä Pietari otti suuren kirjansa, aukaisi sen, pani lasisilmät nenälleen: — Katsokaamme hiukan: Cucugnon sanotte te, Cu ... Cu ... Cucugnon. Nyt me olemme siinä. Cucugnon... Kunnon herra Martin, sivu on aivan tyhjä. Ei sieluakaan ... Yhtä vähän cucugnanilaisia taivaassa kuin emäkalkkunalla helttaa.
— Mitä! Ei yhtään cucugnonilaista täällä? Ei ketään? Se ei voi olla mahdollista! Katsokaahan tarkemmin ...
— Ei ainoatakaan, pyhä mies. Katsokaa itse, jos luulette minun leikkiä laskevan.
Minua voitte uskoa: minä olin vähällä kaatua ja kädet ristissä minä rukoilin armoa. Silloin pyhä Pietari:
„Uskokaa minua, kertoo Martin, ei teidän pidä noin ottaa asiaa sydämmellenne, sillä voisitte siitä saada vaikka halvauksen. Eihän se ole teidän syynne hyvä pastori.
Teidän cucugnonilaisenne, nähkääs, saavat viettää tuon pikkuisen, neljänkymmenen vuoden ajan kiirastulessa.
— Ah! armoa, mahtava pyhä Pietari: Sallikaa minun edes nähdä heitä, nähdä ja lohduttaa heitä.
— Aivan mielelläni, ystävä!... Odottakaapas, pankaa nopeasti jalkaanne nämä sandaalit, tiet näet eivät muuten ole niitä parhaimpia...
— Kas, niin ... Nyt, kulkekaa, kulkekaa suoraan eteenpäin. Näettehän tien, tuolla alhaalla, pensaikossa, kun käännytte ympäri? Te löydätte hopeisen portin aivan täynnä mustia ristiä ... oikealla kädellä ... Kolkutatte ja teille avataan... Astukaa sisään! Voikaa hyvin ja pysykää rohkeana.
Ja minä kuljin... kuljin! Oi sitä matkaa! Nahkaani karmii kun vain sitä ajattelen. Kaita polku, täynnä orjantappuroita, piikiviä, jotka loistivat ja sihiseviä käärmeitä, vei minut aina hopeaportille saakka.
Kop! Kop!
— Kuka kolkuttaa? kysyi käheä, ja surullinen ääni.
— Cucugnonin pappi.
— Minkä ... ?
— Cucugnonin.
— Ah! Astukaa sisään.
Minä astuin. Suuri kaunis enkeli, siivet mustat kuin yö, päällä vaippa loistava kuin päivä, timantti avain vyössään kirjoittaa rapisutti erääseen kirjaan, suurempaan vielä kuin pyhän Pietarin.
— No siis mitä teillä on asiaa, mitä te tahdotte? virkkoi enkeli.
— Kaunis Jumalan enkeli, minä tahtoisin tietää, olen kenties liian utelias, — onko teillä täällä cucugnonilaisia.
— Ketä?
— Cucugnonilaisia, Cucugnonin ihmisiä, minä näet olen heidän sielunpaimenensa.
— Ah! apotti Martin, eikö totta?
— Nöyrin palvelijanne, herra enkeli.
— Cucugnon siis…
Ja enkeli aukaisee suuren kirjansa ja kääntelee sen lehtiä, kostuttaen aina sormeaan suussaan voidakseen paremmin kääntää...
— Cucugnon, sanoi hän, syvään huokaisten ... Herra Martin, meillä ei ole kiirastulessa yhtään cucugnonilaista.
— Jesus! Maria! Jooseppi! Ei ketään Cucugnanista kiirastulessa! Oi Jumala! Oi suuri Jumala! missä ne siis ovat?
— No, pyhä mies, ne ovat paratiisissa! Missä luulette sitten niiden olevan?
— Mutta minä tulen juuri sieltä, paratiisista ...
— Te tulette sieltä!! No niin?
— No niin! Ne eivät ole siellä! ...
— Ah! hyvä enkelien äiti!...
— Mitä te tahdotte, herra pappi? Jos ne eivät ole paratiisissa, eivätkä kiirastulessa, niin ei ole mitään välitilaa, he ovat ...
— Pyhä risti! Jesus, Davidin poika! ai!ai!ai! onkohan se mahdollisia? ... Olisikohan pyhä Pietari valehdellut? ... Kuitenkaan en kuullut kukon laulavan! ... Ai! meitä raukkoja! Miten minä voisin mennä paratiisiin, jos cucugnonilaiseni eivät ole siellä?
— Kuulkaahan, herra Martin raukka, koska te nyt tahdotte, maksoi mitä maksoi, päästä varmuuteen kaikesta tästä, ja nähdä omin silmin mihin asiat kääntyvät, kulkekaa tätä polkua, kulkekaa sitä juosten, jos vain jaksatte... Te löydätte vasemmalla suuren portin. Siellä te saatte tietää kaikki. Jumala teitä auttakoon!
Ja enkeli sulki oven.
Se oli pitkä polku aivan täynnä tulisia hiiliä. Minä hoipertelin niinkuin juopunut; joka askeleella minä kompastuin; olin läpimärkä, koko ruumiini oli hien vallassa, ja minä läähätin janosta... Mutta, kautta kunniani! Kiitos sandaalien, jotka pyhä Pietari oli minulle antanut, jalkojani en kumminkaan polttanut.
Kun olin kyllin pitkän matkan kulkenut, näin minä vasemmalla puolella portin ... ei, porttaalin, mahdottoman suuren, seposelällään olevan porttaalin, niinkuin suuren sulatusuunin kidan. Oi! lapseni, mikä näky!... Siellä ei kysytä nimeäni; eikä siellä myöskään pidetä mitään luetteloa. Oven täydeltä sinne mennään sisälle, veljeni, samoin kuin te sunnuntaina kuljette kapakkaan.
Suuria hikipisaroita tippui päästäni ja kumminkin minun oli kylmä, minua värisytti. Hiukseni nousivat pystyyn. Paistuvan lihan käry tuntui nenääni, melkein samallainen katku kuin Cucugnoniimme leviää silloin kun Eloy seppä polttaa kaviota kengittäessään jotakin vanhaa aasia! En voinut hengittää tässä pahalle haisevassa tulisessa ilmassa: kuulin kauheaa huutoa, huokauksia, ulvontaa ja kirouksia.
— No! tuletko sinä sisään vai et? — virkkoi minulle hangollaan tuikaten eräs sarvipäinen piru.
— Minäkö? Enkä tule. Minä olen Jumalan ystävä.
— Sinä Jumalan ystävä! ... Äh sinä rupikonna! Mitä varten sinä sitten tänne tulet?
— Minä tulen ... ah! älkää puhuko siitä, en voi pysyä enää jaloillani ... Minä tulen... tulen kaukaa ... nöyrästi kysyäkseni teiltä.. . jos … jos sattumalta ... teillä olisi täällä ... joitakin … joitakin cucugnonilaisia! …
— Ah! tuli ja leimaus! oletpa sinä koko nauta, sinä, ikäänkuin et tietäisi että koko Cucugnon on täällä. Kuuleppas, ilkeä korppi, katso, ja sinä näet miten hyvänä me pidämme niitä täällä, sinun mainioita cucugnonilaisiasi!...
Ja minä näin keskellä kauhistavaa tulimerta:
Pitkän Caq-Galinen, — te kaikki olette hänet tunteneet, veljeni. — Caq-Galinen, joka joi itsensä hyvään humalaan niin usein, ja niin usein pudisteli nyrkkejään Clairon raukalleen.
Minä näin Katarinan ... sen pienenluuskan ... pystynenineen ... joka nukkui aivan yksinään ladossa ... Muistattehan, veitikat? ... Mutta jatkakaamme, siitä olen jo kylliksi puhunut.
Minä näin Pascal Pikisormen, joka pusersi itselleen öljyä herra Julienin oliiveista.
Minä näin Babetin, joka saadakseen pussinsa nopeammin täyteen tähkiä poimiessaan, otti niitä kamahloittain kuhilaista.
Minä näin mestari Crapasin, joka niin hyvin voiteli työntökärrinsä pyörät.
Ja Dauphinen, joka niin kalliista möi kaivovettään.
Ja Tortillardin, joka kohdatessaan minut kantaessani Jumalan kuvaa, kulki tietään, lakki toisella korvalla ja piippu nokan alla... ja ylpeänä kuin Artabazus … aivan kuin olisi kohdannut koiran.
Ja Coulaun Zettinsä kanssa, ja Jaakon ja Pietarin ja Tonin...
Liikutettuina, kalpeina pelosta huokailivat sanankuulijat nähdessään tulisessa helvetissä mikä isänsä ja mikä äitinsä, mikä taas isoisänsä tai sisarensa...
— Näette hyvin, rakkaat veljeni, jatkoi hyvä apotti Martin, näette hyvin, ettei tämmöistä menoa voi kauemmin kestää. Minä olen vastuunalainen sieluista ja minä tahdon, minä tahdon teidät pelastaa kuilusta, johon te kaikki olette päätä pahkaa syöksymäisillänne. Huomenna minä ryhdyn työhön aivan huomenesta alkaen. Ja työtä ei ole minulta puuttuva! Katsokaas miten minä siihen ryhdyn. Että kaikki kävisi hyvin, täytyy sen tapahtua hyvässä järjestyksessä. Kulkeeksemme rivi riviltä, samoinkuin Jonquieressä tanssittaessa.
Huomenna, maanantaina, minä ripitän vanhukset. Siinä ei kauan viivy.
Tiistaina lapset. Siitä minä väleen suoriudun.
Keskiviikkona, pojat ja tytöt. Se voipi kestää kauemmin.
Torstaina, miehet. Tämän keskeytämme heti.
Perjantaina, naiset. Sanon vaan edeltäkäsin: ei mitään juttuja.
Lauvantaina, myllärin! ... Yksi päivä ei ole ollenkaan liikaa yksistään häntä varten.!.
Ja jos sunnuntaina olemme lopettaneet, niin saamme olla hyvin onnellisia.
Katsokaa nyt, lapseni, kun vilja on kypsä, tulee leikata; kun viini on puserrettu, tulee sitä juoda.
Nyt on kylliksi likaisia liinavaatteita, ne täytyy pestä, ja hyvin pestä.
Armoa ja laupeutta minä teille toivotan. Amen.
Mitä sanottiin, se tehtiin. Suuri pesu toimitettiin.
Tästä muistettavasta sunnuntaista lähtien leviää Cucugnonin hyvitten tuoksu kymmenen peninkulman päähän ympäristöön.
Ja tuo hyvä sielunpaimen herra Martin onnellisena ja täynnä iloa uneksi eräänä toisena yönä, että hän, koko laumansa seuraamana loistavassa juhlakulussa mahtavana asteli keskellä palavia vahakynttilöitä, tuoksuvia suitsutuspilviä ja te Deum’ia laulavia lapsia, pitkin tähdistä kimeltelevää polkua Jumalan luo.
Tämä on kertomus Cucugnonin papista semmoisena kuin sen on minun pyytänyt teille kertomaan tuo suuri veitikka Roumanille, joka vuorostaan itse oli saanut sen kuulla eräältä toiselta samallaiselta velikullalta.
Päivälehti no 21 26.1.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
