Pienet.
Kirj. August Strindberg.
(P:lehdelle suomensi
L—n K.)
Ostrakismon kautta koittivat kreikkalaiset vastustaa luonnonlakia, joka säätää, että kaikki, mikä on suurta, voimakasta ja viisasta, edistyy. Yritys onnistui, potilas kuoli ja Kreikanmaa on vielä tänä päivänäkin kuollut ruumis. Kristinuskolla alkaa pienten kulta-aika. Köyhyys, pienuus, heikkous ja rumuus muuttui ansioksi, onnettomuus tuli menestyksen lähteeksi. Rooma, joka uskonsa kautta vahvemman oikeuteen oli päässyt maailmanvallaksi, joutui pienten syöttipalaksi ja roomalaisen oikeuden poistamisella perustettiin heikompien oikeus. Mutta taistelua suurten ja pienten välillä jatketaan ja jatkuu yhä tänä päivänä, sentään näkyy voitto kallistuvan pienten puolelle.
Minun ystäväni oli kaikin puolin pieni, sillä hän oli kääpiö ja kyttyräselkäinen. Hänen syntyperänsä oli himmeä kuin suuren kaupungin takakatu. Hänen nuoruutensa oli hyvinkin surullinen; jo varhain joutui hän maalarin oppiin. Ensin maalasi hän ikkuna- ja ovipieliä, sen jälkeen kylttiä ja vihdoin maisemia rappukäytäviin. Eräänä päivänä kävi hän museossa ja sai siellä nähdä hyviä maisemia; hänet valtasi hyvin ymmärrettävä halu maalata kankaalle, luoda itsellensä nimen ja päästä kuuluisuuden temppeliin. Maalasi sitte pienelle kankaan palaselle maiseman ja näytti sitä vanhalle herralle, joka asui samassa talossa kuin hänkin. Ystävällistä herraa, joka itsekin oli taiteen alottelija, säälitti tämä pienokainen ja hän päätti tehdä jotain hänen hyväksensä. Hän antoi hänelle värejä ja pensseleitä, opetti hänelle sivellintemput, vei hänet ystäviensä, professorien pariin ja toimitti hänelle paikan akatemiassa. Kun hän täten oli mennyt takuuseen hoidokkaansa luonnonlahjoista, teki hän kaiken voitavansa saadakseen hänestä kunnianmiestä. Eemili — se oli pienokaisen nimi — jätti täten jälkeensä suuret toverinsa, jotka kyllä saattoivat ”itse itseänsä auttaa” ja kun hän alkoi päästä heidän ohitsensa, luulivat he sen riippuvan hänen rikkaammista luonnonlahjoistaan eikä suojeluksesta, jota hän nautti ...
— Hän saa apua, sanoivat isot toverit.
— Mitäs taidetta hänellä olisi — hänhän sinuttelee professoreita! sanoivat isot toverit.
Mutta Eemil tunsi ikäänkuin hän olisi toisten yläpuolella ja pian siitä näkyikin selviä merkkejä. Hän asteli pönäkkänä taidekoulussa ja arvosteli. Kun hän vanhempien toveriensa keskuudessa kävi nokkaviisaaksi ja nämä antoivat hänelle sanan sanasta, nipisti hän heitä korvista ensin pilalla sitten todenperästä. Isot eivät uskaltaneet vuorostaan häntä nipistää tai eivät raskineet käydä tämän pienen peikon kimppuun; raajarikkoinenhan hän oli.
Eemilistä kehittyi äkkipikaa itsevaltias. Hän istui suosijansa luona, levitteleikse sohvannurkassa ja teki maalarien tauluista hassunkurisia muistutuksia. Kun kellään ei ollut sydäntä oikaista tätä pientä elukkaa, sai hän olla rauhassa ja hänen pienille ilkeyksillensä vain naurettiin. Mutta sen kautta otti hän tavakseen sanoa kaikkea, mitä vaan halutti ja hän kehitti kielevyytensä siihen määrään, että hän kulki sukkelasta ja terävästä miehestä ja lopulta tulikin siksi.
Kun hän nyt alkoi suunnata nuoliansa opettajiansa kohtaan ja nämä siitä suuttuivat, lohdutettiin heitä sillä, että: eihän tuon piskulaisen sanoja kannattanut ottaa kuuleviin korviinsakaan!
Nyt piskulainen alkoi etsiä mesenaattia, joka voisi tukea hänen ulkomaamatkansa. Se onnistui hänelle jotenkin pian. Eräänä päivänä istuu Eemili suuressa atelierissa Pariisissa. Hän elää nyt rennosti ja huolettomasti, pukeutuu kuten narri, suojelee tovereitansa ja lähettää kotiin useita uusranskalaisen-mallisia tauluja. Hänen monet suosijansa saavat ne myydyiksi, sillä aina on tarpeeksi ostajia, jotka tahtovat auttaa tätä pikku peikkoa.
Parisissa oli hän komea nähdä. Kahvilan paraimmat paikat hän otti haltuunsa ja johti puhetta. Niin, johti puhetta; sentähden, että hän oli tottunut niin tekemään ja sentähden, että hänen terävätä kieltänsä pelättiin. Kadulla näytti hän suuruutensa tarjoamalla kätensä kaksi kertaa niin pitkälle toverille — ihan niinkuin hän olisi tahtonut häntä tukea. Naiset nauroivat hänen lähentelemisillensä, ottivat hänet polvillensa kuin pienen lapsen ja lopulta joutuivat he hänen rakastajattarikseen. Hän teki vallotuksia sekä oikealla että vasemmalla — niinkuin hän itse luuli persoonallisten etujensa vuoksi vaan tosi teossa sentähden, ettei kellään ollut sydäntä kieltää tältä pieneltä olennolta mitään. Hän tuli röyhkeäksi, hänestä tuli persoonallisuus. Ei ollut enään helppoa päästä tasa-arvoisuuteen hänen kanssansa, sillä hänen oli jo onnistunut hyppiä kaikkien nenälle, hänestä oli tullut auktoriteetti. Hän oli hirveän sivistymätön, mutta hän osasi kuunnella ja ottaa onkeensa ja muokkailtuaan minkä itsellensä näki käytölliseksi, tarjosi hän sen lämpimänä ikäänkuin ruokalain omasta keittiöstään. Jos puhuttiin jostakin asiasta, jota hän ei ymmärtänyt, oli hän jo muka aikoja sitten ollut asian perillä ja esiintoi jälkeenpäin ajatuksen — tosin sirommassa muodossa — omanaan, vaikka hän oli sitä vain hiukan korjaillut.
Eräänä päivänä pistää hänen päähänsä tutkia Venedigiä. Hänen suosijansa saavat aikaan suuret arpajaiset, ja pikkumies ajaa ensi luokan vaunussa laguunikaupunkiin. Siellä vuokraa hän itsellensä atelierin vanhassa goottilaisessa palatsissa Canal Granden varrelta, ottaa gondolierin palvelukseensa ja näyttelee grand seigneur'in osaa.
Tuskin helposti voi unohtaa sen näyn, kun pikkumies seisoo palatsin rappusilla puettuna lapsenmekon suuruiseen pongsuuriin, korkeaan silkkihattuun, kyyhkyismunan tapaisella lasineulalla varustettuun, punaiseen silkkikaulahuiviin, oljenkarvaisiin, keltaisiin hansikoihin sekä vaaleaan suvipalttooseen, joka kevyesti riippui käsivarrella, siinä näky, jota ei helpolla unohda. Ja kun hän viheltää luoksensa gondolin, joka luikertaa esiin kuin käärme laineilla, ja kun hän pikkusella kävelykepillään ”ottaa vastaan törmäyksen” niin voimakkaasti, että hän ikäänkuin on pysähyttävinään suuren koljon sen kiitäessä rappusia kohden, silloin täytyy ihmetellä, että niin vahva sielu voi asua niin heikossa ruumiissa.
Toisinaan sai hän jättiläismuotoja. Eräänä päivänä istuu hän laguuneilla maalailemassa juuri kun summattoman suuri laiva lipuaa satamansuulla. Etumastossa heiluu sinikeltainen lippu ja siitä huomaa Eemeli sen kotomaalaiseksi.
— Tuota täytyy illalla tutkia, sanoo hän.
Aivan oikein, hän soudatuttaa itsensä ja toverinsa höyrylaivalle, jonka kapteenin hän tuntee; hänellähän oli pari tuhatta tuonkaltaisia ystäviä, lukuunottamatta naisia. Hän ottaa kotimaalaisen, haltuunsa, sillä se on vallan uusi vieras paikkakunnalla. Hän antaa tarjota itsensä sekä toverinsa päivällisille. Syötyä saa hän mitä kiivaimman halun ihmetyttää venetsialaisia ruotsalaisella ilotulituksella. Hän kapuaa kannelle ja herättää stewardin.
— Onko teillä ilotulituskapineita? kysyi hän.
Stewardi katselee pienokaista, mutta tämän uskomaton varmuus tekee häneen vaikutuksen.
— Toimittakaa ne tänne sanoo hän ja, kutsuu luokseen kaksi vahtimiestä.
Ilotulitus saapuu ja tuossa tuokiossa paukkuvat roomalaiset valot kuten pyssynluodit, raketit nousevat ilmaan, ne ovat aika suuria ilmotusraketteja, jotka pian viettelevät piatsettan täpötäyteen kansaa.
Kapteeni ryntää juoksujalkaa.
— Mitäs saakelia sinä täällä teet! Etkö sinä tiedä, että poliisi...
Enempää ei hän ehdi sanoa, sillä aurinko, jonka Eemeli juuri on sikaarillaan sytyttänyt, alkaa aivan hänen lähellänsä vinkua tulikielineen.
— Seis paikallasiellä! käskee pienokainen eikä kapteeni tiedä josko hän nauraisi vai suuttuisi, sillä hänestä näyttää tuo pikku ihminen niin pelkäämättömältä tulen ja sauhun ympäröimänä niinkuin peikko palavassa vuoressa.
— Eikös jo riitä! rukoilee hän pitkäpartainen jättiläinen.
Vaan Eemili ei tiedä mitään säälistä, hän jatkaa kunnes ei mitään ole jälellä.
— Olispa ollut joku toinen kuin sinä, sanoo jättiläinen ja on ottavinaan pienokaista korvasta; kuitenkaan ei hän uskalla toteuttaa uhkaustansa. Mutta pienokaista ei haluta olla mikään muu kuin mikä hän on; hänen on hyvä olla etuoikeuksinensa olla pieni. Senjälkeen käskee hän masinistin tekemään tulen pannojen alle; hän tahtoo tehdä pienen matkan merelle. Kapteeni rukoilee ja raivoaa, vaan siinä ei auta ei rukoukset eikä isä meidän. Ja pian tupruttavat suuret savutorvet savupilareitansa verrattomassa yössä. Propelli pieksää kirkasta vettä, ankkurivitjat ratisevat, kaikki miehet ovat työssä ja pienokainen, joka on kiivennyt köysirullalle, jakaa huutotorvi suulla käskyjänsä. Ankkuri on nostettu, perämies huutaa „selvä”. Ja alas koneeseen tunkeutuu ohut, käheä käskevä ääni: „eteenpäin”. Laivan runko natisee ja ähkii, männät imeytyvät sähisten ylöspäin lieriöiden kautta, eksentterilevyt työskentelevät, ruuman lävet ruiskuttavat vettä, ruori natisee, ketjut ratisevat ja nöyrästi kuin onkisiiman koho lipuaa tuo suunnaton möhkäle äärettömään pimeyteen — sisäänvaipuneen rinnan heikon äänen kautta liikkeelle pantuna rinnan, jossa kaksi turmeltunutta keuhkoa vaivalla hengittää.
Tuntuu siltä kuin pieni mies ymmärtäisi, että yhtäläisyys ihmisten välillä on mahdoton asia, ettei tilaisuuden tullessa olekaan niin hullua kiivetä toisten niskoille, jottei tulisi rikkitallatuksi. Eihän hän voinut seistä muiden rinnalla, sen tähden, että hän oli niin pieni, mutta hän saattoi päästä heidän yläpuolellensa; ja tavatessaan jonkun häntä korkeammalla olevan, ei hän voinut oikein hyvin ennenkuin sai ne syvälle allensa. Saattoipa tulla siihen luuloon, ettei hän tiennyt ruumiin vammastaan. Kerran seisoi hän toverinensa eräällä laivasillalla, kun muuan kyttyräselkänen juuri astui laivaan. Eemili kääntyi hänestä pois kuin jostakin rumasta ja sanoi:
— Voi mies parkaa, jolla on niin heikko rinta. Tuo oli nyt hänen lauselajiansa — ihan kuin jos joku sanoo luovuttaneensa omaisuutensa tehtyänsä vararikon.
Vanhan ystävänsä ja suosijansa oli hänen jo onnistunut saada allensa: hänen kiitollisuuden velkansa vaivasi häntä ja hänen velvollisuutensa painoivat häntä tuntuvasti.
— Ei sedän pitäisi maalata, oli hän kerran lausunut vanhukselle, joka hänelle oli opettanut ensimmäiset pensselivedot.
— Miks’en? kysyi vanhus huolissaan, sillä se seikka oli hänen elämällensä vielä jostakin arvosta.
— Ei pitäisi, setä maalaa huonosti sanoi kääpiösilmäänsä räpäyttämättä. — Maalaushan on viheriäistä!
Vanhus ei sen koommin koskaan käynyt pienokaisen luona ja tämä tunsi itsensä sen jälkeen paljoa vapaammaksi.
Eräänä iltana antoi taidemaalari, vapaaherra X, illalliset kuusitoista vuotiaalle prinssille, joka oli käymässä Pariisissa. Juhla oli atelierissa ja taiteilijasiirtolan herroja oli kutsuttu vieraiksi — ainoastaan herroja, sillä illasta piti tulla nuorimiesilta.
Eemiliä huvitti seurustella prinssin tapaisen miehen kanssa, mutta juhlia häntä ja tekeytyä pieneksi — se ei häntä huvittanut. Hän päätti arvokkaisuudessansa olla peräytymättä. Kunniavahtina seisoo etehisessä kaksi kaartilaista; hän kohtelee heitä kuin ilmaa ja astuu suoraa päätä huoneeseen päällystakki yllänsä. Hän pudistaa sen päältään ja heittää sen eräälle hienon näköiselle herralle ja tämä ottaa sen kyllä vastaan, vaan heittää sen samassa silmänräpäyksessä etehiseen.
— Etkö sinä tunne häntä kamariherra Y:ksi? kuiskaa hänelle isäntä.
— Vai niin, sekös se olikin? Niinpä niin arvasinhan sen, että mies on palvelija, vastasi Eemeli äänekkäästi. Senjälkeen astuu hän prinssin luo, tarjoaa hänelle kaksi sormeansa ja kysyy, mitenkä voidaan; sitten hän käskee hänen istuutumaan ja hiukan puhelemaan kanssansa. Prinssi, joka on hyvinkasvatettu nuori mies ei tunne itseänsä ollenkaan kääpiön tähden loukatuksi, vaan on hänelle kohtelias.
Juhla alkaa, jatkuu, kasvaa ja jo ehditään samppanjaan. Eemili on ollut mukana juomassa useita maljoja ja on kuunnellut puheita, jotka eivät olleet hänelle omistettuja. Hänen suuruutensa on asetettu varjoon, hän kärsii hirveimpiä tuskia. Lopulta esitetään seisaalta ja hurraa-huutojen kaikuessa eläköönhuuto prinssille. Eemili jää istumaan.
— Etkö sinä nouse pystyyn, kun eläkööt prinssille huudetaan, sanoo kuvanveistäjä ja vetää Eemiliä kauluksesta.
— Minä annan palttua prinssille! vastaa pikku mies niin äänekkäästi, että prinssin täytyy se kuulla, ja jää paikalleen.
Ystävä kiskoo hänet ylös vaan hän antaa heti hätyyttäjälle korvapuustin. Tämä nostaa pikku hirviön ilmaan ja rapisteleva kääpiö puree häntä poskeen. Hän asettaa pikku miehen polvellensa ja aikoo antaa hänelle pari sivallusta. Käsi on nostettu, kaikkien hänen rankaisemattomien ylimielisyyksiensä kostonhetki on tullut, tyranni on kukistettava. Silloin kuuluu ääni, miehekäs ja lempeä kuin vahva jalomielisyys, joka alistuu (miten tyhmää) heikomman alle.
— Ette saa lyödä tuota pientä olentoa!
Niin puhui loukattu prinssi oman pyövelinsä puolesta.
— Ei pidä käydä raajarikkoisten kimppuun, lisää hän.
Tämä syy oli musertava. Miksi? Siksi, että Kristus sanoo vaivaisista, että niille kuuluu taivaan valtakunta? Vai onko muuta syytä? prinssi lähtee juhlasta mutta pikku mies pitää hallussaan taistelutantereen. Nyt vetää hän taas henkeä, ja istuutuu lujasti satulaansa. Hän saa sieltä täältä satelevia moitteita vaan hän työntää ne takaisin; hän purasee ympärilleen kuin rotta, jota ei kukaan viitsi koskea. Hänen persoonansa on pyhä; hän seisoo yhteiskunnan ja elintapojen lakien yläpuolella; hän saattaa ilkkua, haukkua, puraista ja raappia saamatta selkäänsä.
Mikä kadehdittava kohtalo olla pieni ja rampa. Kuluu muutamia vuosia ja maine maalarina kasvaa. Hän on jo miltei suuri, on jo hyökännyt vanhojen akatemiaopettajiensa kimppuun ja jo julistanut ne vanhettuneiksi. Vaan nämä eivät voineet häneen sentähden suuttua. Kukaan ei voinut suuttua kääpiöön nähdessään hänet tuolla hyvin alhaalla polviensa kohdalla seisomassa kuin puetettu lapsi, jota teki mieli käsivarrelle nostaa, lohduttaa ja säälitellä.
Hän pääsi nyt ratkaisevaan ikäänsä. Hänen ruumiinsa ei kasvanut, mutta keuhkot kasvoivat ja painoivat sydäntä niin, että hän sai hengenahdistuksen. Hänen kasvoillansa, jotka saattoivat näyttää kolmekymmentävuotiaan kasvoilta, ei ollut parran tutuistakaan; sitä oli, missä sattui, eikä sopinut siihen paikkaan, missä sitä oli. Nyt hän sairastui ja herätti enemmän osanottoa kuin huomiota. Ja katso, tulee nuori, ihana ja rikas nainen ja pyytää saada antaa hänelle hänen viimeisten vuosiensa sulostuttamiseksi nuoruutta, ihanuutta ja rikkautta; ja hänestä tulee hänen vaimonsa. Pienokainen voi nyt kallistaa pienen, ruman päänsä naisen lämpöistä kättä vasten ja nukkua hänen suloisella rinnallaan.
Rakastiko nainen häntä. Sitä ei voi epäillä sillä nainen antoi, antoi hänelle kaikki saamatta mitään takasin, ja sehän on rakkaus. Niin, väitettiinpä että siinä ei ollut ainoastaan äidin rakkautta vaan myöskin avioliitollista rakkautta.
Oltuaan muutamia vuosia naimisissa oli pienokainen vain varjo omasta itsestänsä; eräänä aamuna löytää hänen vaimonsa hänet kuolleena vuoteella.
Kohottaessaan peitettä ja nähdessään pikku hirviön, kauhistui hän. Hänen täytyi kysyä itseltänsä, mitenkä hän todellakin oli saattanut rakastaa tätä epäsikiötä. Ja nyt uskoi hän olleensa jonkun näköhairauksen uhrina. Vallan varmaan oli hän rakastanut suurta sielua, joka asui tässä fysioloogisessa laitteessa, vaan nyt, kun tämä sielu oli paennut, ei hän enään voinut katsella sen verhousta.
Mutta, oliko hänen sielunsa todellakin niin suuri, vai riippuiko sen suuruuskin näköhairauksesta? Hän maalasi hyvin ja hän oli tavallaan etevä. Hän oli sielukas, ja monethan sitä ovat; vaan mikään nero ei hän ollut. Ainoastaan tungettelevan vertauksen kautta hänen pienen ruumiinsa ja järkensä välillä, joka oli edellistä suurempi, näytti hän suurelta. Hänessä nähtiin lapsi ja kuunneltiin miestä; sen ohessa vaikutti hän ihmelapsena. Tuntui kuin luonto olisi tehnyt väärin hänelle ja tuli halu tehdä hänen puolestansa enemmän kuin mitä hän ansaitsi ja sentähden sai hän osaksensa ihanan elämän ja suloisen kuoleman.
Ei, hän oli yhtä pieni kuin me muutkin, yhtä ilkeä, yhtä tyrannimainen ja jos hän vaan olisi saanut elää kauvemmin, niin olisivat hänen pienet jalkansa polkeneet vielä useampia; sillä hän ei koskaan väistynyt kenenkään tieltä, ei ollut jalomielinen, ei rakastanut eikä anteeksiantanut — sentähden, että hän oli niin pieni.
Autuaat ovat pienet, sillä niille kuuluu taivaan valtakunta ja, pian on myöskin maa oleva heidän omansa.
Päivälehti no 13 17.1.1902.
