Ujous ja kylmyys.
Kirj. August Strindberg
— Hyi, äiti, huusi metsikanan poikanen liihättäessään laaksosta takaisin tunturin laelle, — siellä alhaalla on lintuja, jotka paljastavat jalkojaan.
— Huonoa seuraa nuorille tyttösille, sanoi äiti sivellen nokallaan valkoisia housujansa, jotka ulettuivat alaskäsin yli kynsien. Mutta keitä ovat nuo hävyttömät olennot'? kysyi hän.
— Totta tosiaan, enpä tiedä, vastasi poikanen.
Äiti läksi alas laaksoon ottamaan asiasta selkoa. Hän hiipi läpi kanervikon ja tuli koivulehdikkoon. Siellä istui kyyryllänsä peltopyyparvi, joka sinne oli eksynyt tasankomaan niitetyiltä kentiltä. Ja kaikkien niiden nilkat olivat alastomat, sellaiset miksi ne Luoja oli luonut:
— Mistäs te tulette, senkin turmeltuneet olennot? huusi metsikanan emo.
— Mistäkö, Etelästä tullaan, siellä sitä on liian lämmin jotta voisi housuissa kulkea, vastasi peltopyy.
— Pötkikää siis tiehenne sinne Etelään ja tehkää se pian! Me emme kärsi teidän etelämaalaisia tapojanne siveässä maassamme.
— Mun mitäkin, tekö siveitä noissa housuissanne, pisti peltopyy.
— Jaa-a, rouvaseni, me emme ole vielä kadottaneet luontaisia ujoustunteitamme.
— Lirua, lorua, vastasi peltopyy, ette te käytä housuja ujouden vaan kylmyyden tähden.
Ja kaikki peltopyyt huusivat yhteen ääneen:
— Ette ujouden tähden, vaan kylmyyden tähden.
Päivälehti no 27 2.2.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti)
