Velkojat.
Kirj. Aug. Strindberg.
(suomennos.)
Tekla (sisään; astuu suoraan suutelemaan miestään, ystävällisesti, avonaisesti, iloisesti ja miellyttävästi): Hyvää päivää pikku veli! Kuinka sitä nyt jaksetaan?
Adolf (puolittain voitettuna, vastahakoisesti, leikillisesti): Mitä pahaa sinä nyt olet tehnyt, koska suutelet minua?
Tekla: Joo, nyt saat sen tietää! — Minä olen hävittänyt hirmuisen paljon rahaa!
Adolf: Onko sulla sitte ollut hauska?
Tekla: Hirveästi! Mutta ei se nyt ollut ainakaan tuolla tarhakokouksessa! — Se oli skidt, kuten tanskalainen sanoo! — Mutta millä on pikku veli huvitellut itseään sillä aikaa kuin Kurre on ollut poissa!
(Katsoo ympärilleen aivan kuin etsien tai vainien jotakin).
Adolf: Minulla on ollut vaan ikävä!
Tekla: Eikä mitään seuraa?
Adolf: Ypö yksinäni!
Tek1a (tarkastaa häntä, istuutuu chäslongiin): Kuka on istunut tässä?
Adolf: Siinä? Ei kukaan!
Tekla: Sepä omituista: sija on lämmin vielä ja tässä on syvennys kyynärpään jäleltä! Onko hänellä ollut naisvieraita?
Adolf: Minulla? Sitä et itsekkään usko!
Tekla: Mutta hän punastuu! Minä luulen että pikku veli narraa — Tule nyt puhumaan Kurrelle, mikä sinun omaa tuntoasi painaa!
(Vetää hänet luokseen; Adolf vaipuu alas ja painua päänsä vaimonsa polville).
Adolf: (hymyillen). Sinä pikku piru, tiedätkös sitä?
Tekla: En, minä olen niin tietämätön omasta itsestäni.
Adolf: Sinä et tarkastele koskaan omaa itseäsi!
Tekla: (vainuaa ja tarkastelee). Minä ajattelen yksinomaan itseäni — minä olen hirveä egoisti! — Mutta, miten sinä olet muuttunut filosoofiseksi!
Adolf: Laske kätesi minun otsalleni!
Tekla (jokeltaen): Onko siellä päässä houreita taaskin? Pitääkö minun karkottaa ne pois sieltä, mitä! (suutelee otsaa). Kas niin! Onko nyt hyvin?
Adolf: Nyt on hyvin!
(hetken vaitiolo.)
Tekla: No, kerro nyt, millä hän on huvitellut sillä aikaa? Onko hän maalannut mitään:
Adolf: En! Minä olen lakannut maalaamasta!
Tekla: Mitäh? Onko hän lakannut maalaamasta?
Adolf: Olen, mutta elä nuhtele minua! Minä en voi mitään sille, etten enään voi maalata!
Tekla: Mitäs sinä sitten aijot tehdä?
Adolf: Minä rupeen kuvanveistäjäksi!
Tekla: Niin paljon uusia aatieita taaskin!
Adolf: Niin, mutta elä vaan riitele! — Katsoppas tuota kuvaa!
Tekla (paljastaa vahakuvan): Hei kas vaan! — Kuka tämä on olevinaan?
Adolf: Arvaa!
Tekla (leppeästi): Onko se olevinaan Kurre? Että hän ei häpee!
Adolf: Eikös se ole näkönen?
Tekla: Mistä minä voin tietää, eihän tuolla ole kasvojakaan?
Adolf: Niin, mutta siinä on paljon muuta — kaunista!
Tekla (lyöden hyväilevästi poskelle): Pitääkö hän suunsa, taikka minä suutelen häntä!
Adolf (väistää): Kas niin, niin! — Joku voipi tulla!
Tekla: Mitä huolia minä siitä! Enkö minä saisi suudella miestäni? Totta kai, onhan se minun laillinen oikeuteni.
Adolf: Niin, mutta tiedätkös mitä? Ihmiset täällä hotellissa eivät usko meitä naineiksi, kun me suutelemme niin paljon; Ja että me riitelemmekin joskus, ei muuta heidän mieltään, sillä sitä taitavat rakastuneetkin tehdä!
Tekla: No, mutta minkätähden sitä pitää riidellä sitten? Voishan hän aina olla yhtä kiltti kuin nytkin! Voishan? Eikö hän tahdo? Eikö hän tahdo, että me olisimme onnelliset?
Adolf: Kyllä, josko minä tahdon! Mutta …
Tekla: Mitä konstia hänellä nyt taas on? Kuka on saanut hänen päähänsä, ettei hän voi maalata enään?
Adolf: Kuka? Siinä vaanit aina jotakin minun ja minun ajatuksieni takaa! Sinä olet mustasukkainen!
Tekla: Niin, niin olenkin! Minä pelkään että joku tulee ja ottaa hänet minulta!
Adolf: Sinä pelkäät sitä, sinä, joka tiedät, ettei kukaan nainen voi syrjäyttää sinua, ja etten minä voi elää ilman sinua!
Tekla: Niin, naisia minä en pelkää, vaan ystäviä, jotka ajavat päähäsi houreita!
Adolf (tutkien): Sinä pelkäät siis — mitä pelkäät sinä?
Tekla (nousten): Täällä on ollut joku! Kuka on ollut täällä?
Adolf: Etkö sinä siedä minun katsettani?
Tekla: En tuommoista; noin sinä et tavallisesti katso minuun?
Adolf: Mitenkäs minä sitten katson?
Tekla: Sinä katselet silmäluomiesi alta...
Adolf: Sinua! Aivan oikein! Minä tahdon katsoa, mitä siellä on takana!
Tekla: Ole niin hyvä ja katso! Siellä ei ole mitään peitettävää. — Mutta — sinä puhut myös toisella tavalla — sinussa on ilme — (tutkien) sinä filosofeeraat — mitä? (Astuu uhaten häntä vastaan): Kuka on ollut täällä?
Adolf: Ei kukaan muu kuin lääkärini!
Tekla: Sinun lääkärisi! Ken se on?
Adolf: Strömstadin tohtori!
Tekla: Mikä on hänen nimensä?
Adolf: Sjöberg!
Tekla: Mitä sanoi hän?
Adolf: Hän sanoo — niin — hän sanoi muun muassa — että minä olen vähällä saada langettavan taudin —
Tekla: Muun muassa? Mitä muuta hän sanoi?
Adolf: Jotakin hyvin ikävää!
Tekla: Sano se:
Adolf: Hän kielsi meitä elämästä naineina jonkun aikaa!
Tekla: Kas sitä! Enkös sitä jo arvannut! Meidät tahdotaan erottaa: minä olen kyllä huomannut sitä jo kauan!
Adolf: Sitä et sinä ole voinut huomata, sitä ei koskaan ole tapahtunut.
Tekla: Enkö ole?
Adolf: Kuinka voisit sinä nähdä sitä, jota ei ole olemassa: ellei pelko kiihottaisi sinun mielikuvitustasi, niin että sinä näet sitä, jota ei koskaan ole ollutkaan. Mitä pelkäät sinä? Että minä lainaisin toiselta silmät, nähdäkseni sinut semmoisena kuin olet, enkä semmoisena, miltä näytät!
Tekla: Hillitse mielikuvitustasi, Adolf! Se on eläimenä ihmisen sielussa.
Adolf: Mistä olet sinä sen oppinut? Puhtailta nuorukaisiltako tuolla laivalla? Mitäh?
Tekla (menettämättä malttiaan): Jaha: jotakin oppimista on nuorisossakin!
Adolf: Minä luulon sinun rupeevan jo rakastamaan nuorisoa!
Tekla: Sitä olen aina tehnyt; ja siitä syystä olen rakastanut sinua! Onko sulla mitään sitä vastaan?
Adolf: Ei: mutta minä soisin kernaimmin että olisin yksin!
Tekla (leikillisesti jokeltaen): Minun sydämmeni on niin suuri, näet, pikku veli, että se riittää monelle muullekin kuin hänelle.
Adolf: Mutta pikku veli ei tahdo useampia veljiä!
Tekla: Tule nyt Kurren luokse saamaan pikkusen tukkaasi, koska hän on mustasukkanen, ei, kateellinen on oikea sana:
(Kaksi tuolin iskua G:n huoneesta kuuluu).
Adolf: En, minä en tahdo leikkiä! Minä tahdon puhua vakavasti!
Tekla (jokeltaen): Herra siunaa, tahtooko hän puhua vakavasti! Sehän on kauheata, miten vakavaksi hän on tullut. (Ottaa hänen päänsä ja suutelee). Naura nyt pikkusen! — Kas sillä tavoin!
Ado1f (hymyilee vastenmielisesti): Kirottu ihminen: alanpa kohta uskoa, että sinä osaat noitua!
Tekla: Niin, siinä sen näkee; sen tähden ei hänen pidä mekastaa, sillä silloin noidun minä hänen tiehensä!
Adolf (nousten): Tekla! Istu hetkinen sivuttaen minuun päin, niin laitan minä kasvot vartaloosi.
Tekla: Sen voin kyllä tehdä!
(Kääntyy sivuttain istumaan.)
Adolf: (tähystelee häntä, on modelleeraavinaan): Elä ajattele nyt minua! Ajattele jotakin toista!
Tekla: Minä ajattelen vereksintä ihailijaani!
Adolf: Sitä puhdasta nuorukaistako?
Tekla: Juuri häntä! — Hänellä oli niin pienen pienet, pikkuruikkuset viikset; ja poski kuin persikalla: se oli niin heleä ja pehmonen, että teki mieli purasta sitä!
Adolf (synkistyen): Pidä se piirre sutisi ympärillä!
Tekla: Mikä piirre?
Adolf: Tuo rietas, kyynillinen piirre, jota minä en koskaan ennen ole nähnyt!
Tekla (vääntää kasvojaan): Tämäkö?
Adolf: Juuri se! (nousee) Tiedätkö minkälaiseksi Bret Harte kuvaa avioliitonrikkojaa?
Tekla (hymyilee): En! Minä en ole koskaan lukenut Bret Chosea!
Adolf: Joo, se on tuommoinen kalpea, joka ei koskaan punastu!
Tekla: Ei koskaan? Mutta kun hän tapaa rakastajansa, punastuu hän, vaikkakaan ei aviomies eikä herra Bret ole saapuvilla!
Adolf: Oletko varma siitä?
Tekla (kuten ennenkin): Olen, koska aviomies ei koskaan saa verta kohoamaan hänen päähänsä, niin ei hän myöskään saane ihailla tuota kaunista näytöstä!
Adolf (raivoissaan): Tekla!
Tekla: Pikku hupsu!
Adolf: Tekla!
Tekla: Kun hän sanoo Kurre, niin punastun minä kauniisti hänen edessään! Teenkö sen, sano?
Adolf (nolona): Minä olen niin vihoissani sinuun, senkin elukkaan, että tahtoisin purra sinua.
Tekla (ilakoiden): Tule ja pure minua sitten! — Tule!
(Ojentaa kätensä häneen päin).
Adolf (ottaa häntä kaulasta ja suutelee häntä): Niin, minä puren sinut kuolijaaksi!
Tekla (leikillisesti): Varo, joku saattaisi tulla.
Adolf: Mitä välitän minä siitä! Minä en välitä mistään koko maailmassa, kun vaan saan pitää sinut!
Tekla: Ja kun sulla ei ole minua enään?
Adolf: Silloin minä kuolen!
Tekla: Niin, mutta sitähän sinä et pelkää, koska minä jo olen niin vanha, etten kelpaa enää kellenkään!
Adolf: Tekla, sinä et ole unhottanut sanojani! Minä otan ne takasin nyt!
Tekla: Voitko selittää, mistä syystä sinä olet mustasukkanen ja samalla niin perin varma?
Adolf: En, minä en osaa selittää mitään. Mutta mahdollisesti se ajatus, että sinä olet ollut toisen oma, istuu ja itää minussa. Toisinaan tuntuu minusta, kuin koko rakkautemme olisi pelkkää mielikuvitusta, pakko puolustusta, kunnianasiaksi käynyttä intohimoa, ja minä en tiedä mitään, joka minua niin kiusaisi, kuin että hän tietäisi minut onnettomaksi! Ah! Minä en ole koskaan nähnyt häntä, mutta jo pelkkä ajatus, että on olemassa yksi ihminen, joka istuu odottamassa onnettomuuttani, yksi, joka joka päivä syytää kirouksia, ja joka remahtaa täyteen nauruun mun lankeemukselleni, yksistään se ajatus ahdistaa minua, työntää minut puoleesi, ruoskii minua, lamauttaa minut!
Tekla: Luuletko minun anovan hänelle sitä iloa? Luuletko minun tahtovan, että hänen ennustuksensa toteutuisi?
Adolf: En, minä en tahtoisi uskoa sitä!
Tekla: Etkö sitten voi olla tyyni?
Adolf: En, sinä vaivaat minua alinomaa tuolla kiemailullasi! Miksi harjotat sitä peliä?
Tekla: Se ei ole mitään peliä. Minä tahdon olla pidetty, siinä kaikki!
Adolf: Niin, mutta ainoastaan herrojen suosittu!
Tekla: Luonnollisesti! Sillä, tiedätkös, naisista eivät naiset voi pitää?
Adolf: Sanohan. Oletko kuullut mitään — hänestä, äskettäin?
Tekla: En puoleen vuoteen!
Adolf: Etkö koskaan ajattele häntä?
Tekla: En! — Lapsen kuoltua ei meillä ole ollut minkäänlaista yhteyttä.
Adolf: Etkö ole tavannut häntä, ulkona?
Tekla: En, hänhän kuuluu elävän jossakin länsirannikolla. Mutta miksi mietit sitä nyt?
Adolf: En tiedä. Mutta viime päivinä täällä yksinäisyydessäni ajattelin minä, mitähän tunteita hänellä mahtoi olla, kun hän jäi yksin, sillä kertaa.
Tekla: Minä pelkään että sinua vaivaa paha omatunto!
Adolf: Niin tekee!
Tekla: Sinä tunnet itsesi varkaaksi, eikö totta?
Adolf: Melkeinpä niin!
Tekla: Se on kaunista! Varastaa naisia kuin lapsia tai kauppoja — Sinusta minä siis olen hänen irtaimistoaan tai kiinteimistöään! Kiitoksia paljon.
Adolf: Minusta sinä olet hänen vaimonsa! Ja se on enemmän kuin omaisuus! Sitä ei voi korvata.
Tekla: Kyllä maarin! Jos saisit kuulla hänen menneen uusiin naimisiin, niin häviäisi houreesi! — Sinähän olet korvannut hänet minulle!
Adolf: Olenko tottakin? — Ja rakastitko häntä koskaan?
Tekla: Rakastin varmaan?
Adolf: Ja sitten ...
Tekla: Kyllästyin minä häneen!
Adolf: Ajatteles, jos sinä kyllästyt minuunkin.
Tekla: Sitä minä en tee!
Adolf: Jospa ilmestyisi toinen, jolla olisi ne ominaisuudet, joita sinä nyt etsit miehessä, otaksu vaan siten! Niin heittäisit sinä minut!
Tekla: En!
Adolf: Jos hän sitoisi sinut? Niin ettet voisi päästä hänestä, niin heittäisit sinä minut, luonnollisesti!
Tekla: Ei, se ei ole varma!
Adolf: Et kai sinä voisi rakastaa kahta samalla haavaa?
Tekla: Kyllä! Minkätähden en?
Adolf: Sitä en minä ymmärrä.
Tekla: Mutta voihan seikkoja olla kumminkin olemassa, vaikkakaan sinä et niitä käsitä! Eihän kaikki ihmiset ole samalla tavalla luodut!
Adolf: Nyt alan minä käsittää!
Tekla: Ei, mutta todellakin!
Adolf: Ei, mutta todellakin!
(Paussi, jonka kuluessa A. koettaa väkisinkin muistaa jotakin, mutta ei saa sitä mieleensä). Tekla! Tiedätkö, että sinun suoruutesi alkaa vaivata minua.
Tekla: Ja se oli kumminkin korkein hyve, jonka aina tunsit, ja jonka sinä opetit minullekin.
Adolf: Niin, mutta minusta tuntuu, että sinä piilotat itsesi tuon suoruuden taakse!
Tekla: Se on sitä uutta taktiikkia, ymmärrätkös!
Adolf: En tiedä, mutta minun mielestäni on täällä ikävä. Tahdotko, niin matkustamme kotiin — tänä iltana!
Tekla: Mitä juonia tuo nyt taas on! Minä olen juuri tullut, enkä siis halua heti lähteä!
Adolf: Niin, mutta nyt minä tahdon sitä!
Tekla: Mitä minä välitän sinun tahtomisestasi! — Matkusta sinä!
Adolf: Nyt minä käsken sinun lähtemään kanssani jo ensi laivassa!
Tekla: Käsket? mitä lorua tuo on?
Adolf: Tiedätkö lainkaan, että sinä olet minun vaimoni?
Tekla: Tiedätkö sinä, että olet minun mieheni?
Adolf: Tiedän, erotus on olemassa kummankin välillä!
Tekla: Vai niin, vai semmoinen ääni nyt on kellossa! — Sinä et ole koskaan rakastanut minua!
Adolf: Enkö ole?
Tekla: Et, sillä rakastaa, se on antaa!
Adolf: Rakkaus on miehelle antamista, naiselle ottamista! — Ja minä olen antanut sinulle, antanut, anltanut!
Tekla: Ah! Mitä olet sinä antanut?
Adolf: Kaikki!
Tekla: Sepä oli paljon, se! Ja jos niin on, niin olen minä ottanut vastaan. Annatko sinä laskun lahjoistasi? Ja jos minä olen ottanut vastaan, niin olen minä sillä osottanut rakastavani sinua! Nainen ottaa vastaan lahjoja ainoastaan rakastajaltaan!
Adolf: Rakastajallaan, niin! Se oli tosi sana! Minä olen ollut sinun rakastajasi, vaan en koskaan sinun miehesi!
Tekla: Se kai oli sitä hauskempaa, pääsithän siten kaidin virasta! — Mutta jos sinä et ole tyytyväinen asemaasi, niin saat eron, sillä miehestä minä en huoli!
Adolf: Et, sen olen kyllä huomannut! Sillä, viime aikoina, kun näin sinun tahtovan hiipiä luotani, kuin varkaan ja hakevan omia seurojasi, missä sait tilaisuutta loistamaan minun höyhenilläni, ylpeilemään minun jalokivilläni, silloin tahdoin minä muistuttaa sinua velastasi. Ja silloin muutuin minä tuoksi ilkeäksi velkojaksi, jonka kernaammin toivoo niin kauaksi kuin pippuri kasvaa; silloin tahdoit sinä vetää ristin velkakirjaan, ja ettei velka kasvaisi, herkesit aina ottamasta minun lippaastani ja kuleksit muiden luo. Minusta tuli tahtomattani sinun miehesi ja silloin syttyi sinussa viha! Mutta nyt täytyy minusta tulla sinun miehesi joko sitten tahdot tahi et, koska minä en saa olla sinun rakastajasi!
Tekla (ilakoiden): Elä puhu roskaa, pikku tarhapöllö!
Adolf: Kuules, se ei ole oikein terveellistä pitää kaikkia muita paitsi itseään typerinä.
Tekla: Saattaa olla, mutta niin tekevät kaikki muutkin!
Adolf: Ja minä epäilen, tokko hänkään — sinun edellinen miehesi — olikaan mikään epatto.
Tekla: O hyvä Jumala, minä pelkään pahoin, että sinussa herää myötätuntoisuutta — häntä kohtaan!
Adolf: Niin, kylläpä melkein!
Tekla: Kas niin! — Sinä, tahtoisit tehdä hänen tuttavuuttaan, kenties tyhjentää kukkuraisen sydämmesi! Mikä ihana kohtaus! — Mutta myöskin minä alan tuntea jonkunlaista vetoa häneen päin, sen koomin kuin väsyin lapsenhoitajavirkaani, sillä hän oli sentään mies, vaikkakin hänessä oli se vika, että oli minun mieheni.
Adolf: Näetkös! — Mutta elä puhu noin kovaa, joku voisi kuulla.
Tekla: Mitä se tekisi, jos meitä pidettäisiin naineina ihmisinä?
Adolf: Vai niin, sinä alat ihailla miehekkäitä miehiä myöskin, ja puhtaita nuorukaisia samalla kertaa!
Tekla: Minun ihailullani ei ole mitään rajoja, niinkuin näet, ja minun sydämmeni on avoinna kaikille, kaikelle, suurelle ja vähäpätöiselle, kauniille ja rumalle, uudelle ja vanhalle, minä rakastan koko maailmaa!
Adolf: Tiedätkö mitä tuo merkitsee?
Tekla: En, minä en tiedä mitään! Minä vaan tunnen!
Adolf: Se merkitsee sitä, että vanhuus on käsissä!
Tekla: Oletko sinä taaskin siinä! Varo itseäsi!
Adolf: Varo itse itseäsi!
Tekla: Miltä?
Adolf: Veitseltä.
Tekla (loruten): Pikku veli ei saa leikkiä niin vaarallisilla aseilla!
Adolf: Minä en leiki enään!
Tekla: Vai niin, se on siis totta, täyttä totta: Silloin näytän minä sinulle — että sinä olet erehtynyt! Se on — sinä et saa koskaan nähdä sitä, et koskaan tietää sitä, mutta koko maailman pitää saaman tietää se, sinun vaan ei! Mutta sinun pitää epäillä sitä, aavistaa sitä, eikä sinulla pidä koskaan olemaan yhtään levollista hetkeä enää! Sinun pitää tuntea itsessäsi, että olet narri, että olet petetty, mutta sinun ei pidä koskaan saaman todistuksia käsiisi, sillä niitä ei anneta koskaan aviomiehelle! Sen saat aina tuntea itsessäsi!
Adolf: Sinä vihaat minua?
Tekla: En, sitä minä en tee, enkä minä luultavasti koskaan tule sitä tekemäänkään! Mutta se seuraa kai siitä, että sinä olet lapsi!
Adolf: Olkoon niin! Mutta muistatko sitä kertaa, jolloin myrsky ulvoi ylitsemme? Sillä kertaa kiruit sinä, kuin sylilapsi: silloin sait sinä istua polvellani ja minun piti soudella silmäsi uneen. Silloin olin minä sinun hoitajasi; sain pitää huolta siitä, ettet lähtenyt ulos kampaamattomana, sain laittaa kenkäsi suutariin, katsoa, ettei ruoka loppunut kyökistä. Minä sain istua vierelläsi, ja pidellä kättäsi tuntikausia, sillä sinä pelkäsit koko maailmaa, sentähden, ettei sulla ollut yhtään ystävää ja kun yleinen mielipide musersi sinut alleen. Minä sain rohkaista mieltäsi, siksi kuin kieleni kuivui ja päätäni pakotti, minä sain istua ja luulotella itseäni väkeväksi, pakotin itseni luottamaan tulevaisuuteen, ja onnistuin lopultakin saamaan sinut henkiin, vaikka jo viruit kuoleman kynsissä. Silloin ihailit sinä minua ;silloin olin minä mies, ei tuo atleetti, jonka olit jättänyt, vaan se lujatahtoinen magnetisööri, joka hiveli hermoistaan voimaa sinun veteliin lihaksiisi, täytti sinun tyhjät aivosi uudella sähköaineella. Ja siten nostin minä sinut pystyysi: hankin sulle ystäviä, jotka ystävyyden hinnalla viettelin ihailemaan sinua, asetin sinut itseni ja taloni yläpuolelle. Niin maalasin minä sinut kauniimpiin tauluihin, ruusu- ja taivaan sini-värillä kultapohjalle, eikä ollut sitä näyttelyä, missä et sinä olisi omistanut parasta paikkaa. Milloin oli nimesi pyhä Cecilia, milloin Maria Stuart, Kaarina Maununtytär, Ebba Brahe, ja minä sain harrastuksen heräämään ympärilläsi, ja pakotin kirkuvan joukkion katselemaan sua, minun ihastuneella katseellani tungin sinun persoonallisuutesi heihin, pakotin sinut heihin, kunnes sinä olit voittanut tuon kaikkivaltiaan yleisen mielipiteen puolellesi — ja sinä osasit kulkea omin neuvoin eteenpäin!
Kun sinä siten olit valmis, olivat minun voimani lopussa ja minä luhistuin kohoon liiallisesta voimainponnistuksesta — minä olin nostanut sinut ja katkaissut itseni. Minä sairastuin, ja sairauteni oli haitaksi sinulle, nyt, jolloin elämä vihdoinkin alkoi sinulle hymyillä — ja minusta tuntui joskus, että sinua kaivoi salainen halu saada velkoja ja todistaja poistetuksi! Sinun rakkautesi alkoi saada mahtavamman sisaren muodon päälleen, ja paremman puutteessa totutan minä itseni pikku veljen uuteen osaan. Sinun hellyytesi on jälellä, on kasvamaankin päin, mutta verhottuna se on säälin tunteella, ja sen liitteenä melkoinen määrä arvon alentamista, joka kasvoi halveksumiseksi sitä myöten kuin minun lahjani taantuivat ja sinun aurinkosi nousee.
Mutta kuinka onkaan, niin näkyy sinunkin lähteesi rupeevan kuivumaan, kun minä en enää jaksa pitää sitä kunnossa, tai oikeimmin, kun sinä tahdot näyttää, ettet tahdo ammentaa siitä. Ja niin uppoamme me molemmat! Silloin täytyy sinun saada joku syntipukki! Joku uusi! Sillä sinä olet heikko, joka et koskaan jaksa kantaa velkaa itse, ja siten tuli minusta synnin uhri, joka piti tapettaman elävältä! Ja viiletellessäsi jänteitäni poikki, et huomannut, että samalla silvoit itseäsi, sillä vuodet ovat kasvattaneet meidät kiinni toisiimme kaksosiksi. Sinä olit istutusvesa pensaassani, mutta tahdoit irrottaa aaluvasi ennen sen juurtumista, siitä syystä et voinut kasvaa omin neuvosi; pensas ei voinut elää ilman tärkeintä päähaaraansa — sentähden kuolivat ne molemmat!
Tekla: Kaikella tällä tahdot väittää, että sinä olet kirjottanut minun teokseni?
Adolf: En, sitä tahdot sinä väittää saadaksesi minut valhettelijaksi! — Minä en ollut sanoissani niin raaka, kuin sinä, ja puhunut olen minä viisi minuuttia saadakseni esille kaikki väritykset, kaikki puoliäänet, kaikki välikohdat, mutta sinun posetiivissasi on vain yksi ainoa ääni!
Tekla: Niin, niin, mutta loppupäätöksenä tästä kaikesta kumminkin on, että sinä olet kirjoittanut minun teokseni.
Adolf: Ei, mitään loppupäätöstä ei ole olemassa; sinä et voi hajottaa kokonaista akordia yhdeksi ääneksi, sinä et saa kokonaista kirjavaa elämää mahtumaan yhteen yksinumeroisen lukuun. Mitään niin kömpelöä, kuin väite: että minä olisin kirjottanut sinun kirjasi, en ole lausunut.
Tekla: Mutta sinä olet tarkottanut sitä?
Adolf: (raivoissaan): Minä en ole tarkottanut sitä!
Tekla: Mutta summa!
Adolf: (villinä): Mitään summaa ei voi syntyä, kun ei yhteenlasketa; osamäärä, pitkä, ääretön kymmenmurtoluku osamääräksi syntyy, kun toimitetaan jakolasku, joka ei mene tasan. Minä en ole yhteenlaskenut!
Tekla: Et, mutta minä osaan laskea yhteen!
Adolf: Sen kyllä sinusta uskon, mutta minä en sitä tehnyt!
Tekla: Mutta sinä olet tahtonut tehdä sitä!
Adolf (raukeana silmät ummessa): En, en, en — elä puhu minulle enään! Minua rupee puistattamaan! — Hiljaa! Mene pois minun luotani! Sinä tärvelet minun aivoni kömpelöillä hohtimillasi — sinä isket kyntesi minun ajatuksiini ja raastat paloiksi ne! (Menee tunnottomaksi, tuijottaa eteensä ja pyörittää peukaloltaan).
Tekla: (hellästi) Kuinka on sinun laitasi? Oletko sairas? — Adolf!
Adolf (työntää luotaan).
Tekla: Adolf!
Adolf (puistaa päätään).
Tekla: Adolf!
Adolf: Niin!
Tekla: Tunnustatko olleesi väärässä äsken?
Adolf: Kyllä, kyllä, kyllä minä tunnustan!
Tekla: Ja pyydätkö minulta anteeksi?
Adolf: Kyllä, kyllä, kyllä minä pyydän anteeksi! Kun sinä vaan et puhu minulle!
Tekla: Suutele minun kättäni nyt!
Adolf: (suutelee kättä). Minä suutelen sinun kättäsi! Kun sinä vaan et puhu mulle!
Tekla: Ja nyt menet sinä ulos raittiiseen ilmaan ennen päivällistä!
Adolf: Niin, se on tarpeen! Ja sitten pakkaamme me ja lähdemme!
Tekla: Emme!
Adolf (ylös): Miksemme? Täytyy olla joku syy!
Tekla: Siksi emme, että minä olen luvannut mennä tämän iltaseen iltamaan!
Adolf: Vai niin, vai se se oli!
Tekla: Se se oli! Ja minä olen luvannut olla mukana — .
Adolf: Luvannut! Sinä olet ehken sanonut, aikoneesi tulla mukaan, eikä se estä sinua nyt sanomasta, ettet sinä aijo tulla mukaan.
Tekla: En, minä en tee niinkuin sinä, minä pysyn sanassani!
Adolf: Sanassaan voi kyllä pysyä, mutta kaikkia loruja ei silti tarvitse pitää? Onko kenties olemassa joku, jolle sinä lupasit tulla mukaan?
Tekla: On!
Adolf: Niin voit aina pyytää päästöä lupauksestasi miehesi sairauden takia.
Tekla: En, sitä en minä tahdo, ja sinä et ole niin sairas, ettet voisi tulla mukaan!
Adolf: Miksi tahdot aina minua mukaasi? Tunnetko itsesi turvallisemmaksi silloin?
Tekla: Minä en ymmärrä mitä tarkotat.
Adolf: Niin sanot sinä aina, kun tiedät minun tarkottavan jotakin, — joka ei ole sulle mieleen.
Tekla: Vai niin! Mikä minulle tällä kertaa ei ole mieleen?
Adolf: Hiljaa, hiljaa, elä alota nyt taaskin! — Hyvästi siksi! Ja ajattele mitä teet! (Menee ulos peräovesta ja sitten oikealle).
Tekla: (yksin; kohta sen jälkeen Gustaf sisään).
(Jatk.)
Päivälehti n:ot 19 ja 23 24. ja 29.1.1902.
