Kotiintulo.
Kirjoittanut Guy de Maupassant.
(Suomennos.)
Meren aallot löivät yksitoikkoisesti rantaa vastaan. Taivas oli kirkkaan sininen, ainoastaan pieniä valkoisia utupilviä liikkui siellä täällä kuin lintuja ilmassa. Kylä sijaitsi meren rannalla syvässä laaksossa, molemmin puolin oli korkeita vuoria. Päivä paistoi kuumasti kylään. Ihan tien varrella oli kalastaja Lévesgue’'in tupa erillään muista taloista. Se oli hyvin köyhän näköinen, maahan kaivettu, turpeilla ja oljilla peitetty. Tuvan pihalla oli puutarha niin suuri kuin nenäliina jossa kasvoi sipulia, kaalia ja potattia. Aidan asemasta kasvaa muutamia pensaita maantien varella.
Mies oli kalamatkalla ja vaimo korjasi tuvan seinälle pingoitettua verkkoa. Portin luona istui neljäntoista vuotias tyttö paitaa paikaten, köyhän paitaa, jota oli paikattu monta kertaa ennen. Toinen, vuotta nuorempi tyttö piti sylissään pienintä lasta joka ei vielä osannut kävellä eikä puhua ja kaksi pienokaista, kahden tai kolmen vuotista istui maassa, päät kiini toisissaan, ja viskasivat hiekkaa toistensa päälle.
Äkkiä huusi tyttö, joka istui portin luona:
― Äiti hoi!
Äiti vastasi:
― Mitä nyt?
― Tulkaa katsomaan, hän on tuossa taas!
Lapset olivat koko aamun olleet peloissaan, koska olivat nähneet erään miehen hiipivän talon luona, se oli eräs vanhan ja hyvin köyhän näköinen ukko. He olivat ensi kerran huomanneet hänen aamulla, kun he saattoivat isäänsä veneelle. Palatessaan takaisin meren rannalta, näkivät he hänen yhä istuvan samassa paikassa, tarkastellen tarkastellen tupaa.
Hän oli kipeän ja hyvin onnettoman näköinen. Kokonaisen tunnin hän istui samassa paikassa, mutta kun hän huomasi että tarkastettiin, kuin pahantekijää, nousi hän ja meni pois, mutta hän kulki niin vaivaloisesti että hän tuskin jaksoi nostaa jalkojaan maasta.
Mutta kohta hän oli tullut takaisin hitaasti kulkien ja väsyneen näköisenä niinkuin äskenkin, istunut vähän etäämmälle kuin ensi kerralla ja alkanut tarkastaa taloa kuin vahti.
Sekä äiti että tytöt pelkäsivät, äiti varsinkin, sillä hän oli luonnoltaan pelkuri, ja hän tiesi, ettei hänen miehensä tulisi kotiin ennen kuin myöhään illalla.
Hänen miehensä nimi oli Lévesgue, mutta häntä sanottiin Martin'in eukoksi. Ja perheelle oli annettu nimi Martin-Lévesgue. Vaimo oli näet ollut naimisissa erään Martin nimisen merimiehen kanssa, joka joka kesä kävi Nev-Foundland'issa kalastamassa.
Oltuaan kaksi vuotta hänen kanssaan naimisissa, sai hän pienen tytön, ja muutaman vuoden kuluttua, kun hän toisen kerran oli tulemaisillaan äidiksi, hukkaantui se laiva, Deus Soeurs nimeltä, jossa hänen miehensä palasi Nev Foundlandista. Sen jälkeen hänestä ei tullut mitään sanomaa, ei yhtään sen laivan merimiehistä tullut kotimaahan, otaksuttiin heidän kaikkien hukkuneen.
Kuusi vuotta odotti Martinin'in vaimo miestään, ja vaivaloisesti hän elätti itseään ja molempia lapsiaan. Vihdoin pyysi eräs kalastaja nimeltä Lévesgue tätä hyväsydämmistä ja työhön pystyvää naista vaimokseen. Lévesgue oli leskimies ja hänellä oli poika.
Vaimo suostui ja heistä tuli parikunta. Huolellinen ja raskas oli heidän elämänsä. Leipää heillä oli hyvin niukasti, lihaa tuskin milloinkaan. Talvella jolloin kalastaminen ei käynyt, otettiin leipojalta leipää velaksi, ja kesällä piti hyvin säästäen elää voidakseen maksaa velat. Mutta ne yhä lisääntyvät pienokaiset, olivat kuitenkin terveitä ja punaposkisia. Ja ihmiset sanoivat:
— Nuo Martin-Lévesguet mahtavat olla rotevaa väkeä. Eukko voittaa huolet kuin mies, ja Lévesgue on oiva kalastaja...
Tyttö, joka istui portin luona lisäsi:
— Näyttää siltä kuin tuo mies tuntisi meitä. Ehkä se on joku kerjäläinen Eprevillestä taikka Auzebosc’ista.
Mutta äiti ei uskonut sitä ollenkaan. Hän oli varma siitä, että hän ei ollut sieltäpäin.
Koska tuo mies yhä vaan istui samassa paikassa kuin patsas, ja tarkasti heidän asuntoaan, suuttui Martin’in eukko vihdoin ja koska hätä häntä rohkasi, otti hän seipään käteensä ja meni maantielle.
— Mitä teillä on siinä tekemistä? — huusi hän tuolle tyhjän toimittajalle.
Hän vastasi painuneella äänellä:
— Minä vaan hengitän raitista ilmaa. Eikö sitä tässä saa?
Vaimo vastasi:
— Mitä te urkitte tässä minun tupani luona?
Kerjäläinen vastasi:
— Enhän minä tee mitään pahaa. Enkö minä saa tässä istua?
Koska vaimo ei tiennyt mitä hän tähän vastasi, meni hän pihaan takaisin.
Pitkältä tuntui heistä päivä. Vasta päivällisen aikana katosi kerjäläinen, ja kello viiden aikaan hän taas ilmestyi siihen mutta silloin hän ei viipynyt kauan, eikä häntä enää näkynyt koko iltana.
Myöhään illalla tuli Lévesgue kotiin. Ja kun hänelle kerrottiin asiata, arveli hän että se lienee joko kuljeksiva kerjäläinen taikka joku varas. Mutta koska heillä ei juuri ollut mitä varastaa, ei hän peljännyt mitään kuin meni rauhallisesti levolle. Vaan vaimo ei voinut unhottaa tuon tuntemattoman kuljeksijan liian rohkeita katseita.
Päivän koittaessa rupesi niin kovasti tuulemaan ettei Lévesgue voinut mennä merelle. Hän ryhtyi sen vuoksi vaimoina kanssa verkkojen korjaamiseen. Kello 9 aikana palasi vanhin tytär leipää ostamasta ja hän tuli tupaan säikähtyneen näköisenä ja huutaen:
— Äiti, nyt hän on tuossa taas.
Äiti vaaleni liikutuksesta ja sanoi miehelleen:
— Mene Lévesgue, puhuttelemaan häntä, sano että hän ei saa vakoella täällä, muutoin minä tulen hulluksi.
Lévesgue, suuri roteva päivettynyt merimies, kuin hän oli, meni ulos. Hänellä oli paksu punainen parta, siniset silmät, ja paksu kaula, jonka ympäri hän kääri suuren villahuivin suojaksi sadetta ja tuulta vastaan.
Kohdattuaan kuljeksijan, rupesi hän häntä puhuttelemaan.
Äiti ja lapset tarkastivat heitä pihassa peljäten ja vapisten. Hetken kuluttua nousi vieras ja alkoi Lévesquen seurassa astua tupaa kohti.
Tuosta vaimo hyvin hämmästyi. Vaan hänen miehensä sanoi hänelle:
— Anna hänelle leipäpalan ja lasillisen kalaa. Hän ei ole syönyt mitään koko eilisenä päivänä eikä tänään.
He menivät kaikki tupaan, vaimo ja lapset myös. Kuljeksija istui ruualle ja piti päänsä alas painuneena koko ajan kun hän söi, sillä tuan asukasten uteliaat katseet vaivasivat häntä.
Häntä katseltiin joka haaralta. Vaimo seisoi työtönnä ja tarkasteli häntä. Molemmat suuremmat tytöt, joista toisella oli pieni lapsi sylissään, nojautuivat oven pieleen ja katselivat häntä uteliaasti, ja pienokaiset, jotka istuivat takalla leikkien padalla, kerkesivät leikistään ja alkoivat hekin katsella vierasta.
Lévesque, joka istui eräässä nurkassa, sanoi:
— Tehän tulette hyvin kaukaa?
— Minä tulen Cette'stä.
— Oletteko tulleet jalan.
— Jalan olen tullut. Kun ei ole muuta neuvoa, niin täytyy.
— Mihin te aiotte mennä?
— Tännehän minä aion tulla.
— Teillä taitaa olla täällä tuttuja.
— Taitaa olla.
Sitte olivat kaikki hetken vaiti. Vieras söi hyvin hitaasti, vaikka hänellä oli hirveä nälkä, jo joka suupalalle hän joi kaljaa. Hänen kasvonsa olivat laihat ja ryppyiset, nähtävästi hänellä oli ollut kovia kärsimisiä.
Vihdoin kysyi Lévesque äkkiä:
— Mikä on teidän nimenne?
Hän vastasi nostamatta päätään
— Nimeni on Martin.
Vaimo tunsi omituisen väristyksen ruumiissaan. Hän astui askeleen lähemmäs ja jäi suu auki kädet hermottomina seisomaan ihan hänen eteensä. Hetken ei kukaan lausunut mitään. Vihdoin kysyi Lévesque:
— Oletteko te täältä?
Hän vastasi:
— Täältä olen.
Tämän sanottuaan kohotti hän päätään ja silloin sattuivat hänen ja vaimon katseet yhteen aivan kuin olisivat silmistä tarttuneet kiini toisiinsa.
Vihdoin hän matalalla, värisevällä äänellä:
— Sinä olet minun mieheni.
Hän vastasi hitaasti ja selvään:
— Niin olen.
Hän jäi istumaan mutta herkesi syömästä.
Lévesgue oli niin hämmästynyt että hän änkyttämällä sanoi:
— Sinä siis olet Martin.
Toinen vastasi lyhyesti:
— Niin olen.
Lévesgue kysyi taas:
— Mistä sinä tulet?
Martin kertoi:
— Minä tulen Afrikan rannalta. Silloin kuin laiva hukkui, pelastui meitä kolme miestä Picrat, Vatinel ja minä me uimme eräälle kalliolle. Vaan sieltä villit veivät meidät ja pitivät meitä vankeina kaksitoista vuotta. Picrad ja Vatinel kuolivat. Minä pääsin karkaamaan eräässä englantilaisessa laivassa. Siitä minä nousin maalle Cette'ssä ja nyt minä olen täällä.
Vaimo rupesi Itkemään peittäen kasvojaan esiliinallaan.
Lévesque huudahti:
— Mitä minä nyt teen?
Martin sanoi:
— Sinä siis olet hänen miehensä.
Lévesque vastasi:
— Niin olen.
He katselivat hetken äänettöminä toisiaan.
Sitte katseli Martin lapsia ja, osoittaen vanhimpia tyttöjä, hän sanoi miettiväisesti:
— Nuohan ovat minun tyttäriäni.
Lévesque vastasi:
— Ne ovat sinun.
Martin ei noussut paikaltaan eikä hän syleillyt lapsiaan.
Hän sanoi vaan:
— Voi, Jumala, kuinka he ovat suuriksi kasvaneet.
Lévesque huudahti taas:
— Mitä minä nyt teen!
Martin oli hänkin niin hämmästynyt ettei hän tiennyt mitä vastata. Vihdoin lausui hän:
— Minä teen niinkuin sinä tahdot. En tahdo tehdä sinulle vääryyttä. Minulla on kaksi lasta ja sinulla kolme, ottakoon kukin omansa. Kumpi äidin saa, sitä en tiedä, mutta tupa on minun, sillä minun isäni on jättänyt sen minulle perinnöksi, tässä minä olen syntynytkin, ja asiapaperit ovat kunnallisesimiehellä.
Vaimo yhä vaan itki ja piti esiliinaa silmien edessä. Molemmat vanhimmat tytöt tulivat peljäten lähemmäs isäänsä.
Hän nousi ruualta ja sanoi nyt vuorostaan:
— Mitä minä nyt teen.
Lévesque ehdoitti että menisivät kirkkoherran luo, — Hän saa asian ratkaista — sanoi hän.
Martin ei ensin vastannut mitään, kuin lähestyi vaimoaan. Vaimo heittäysi itkien hänen kaulaansa kuiskaten:
— Oi mieheni! Oletko täällä? Martin minun onneton Martinini, oletko täällä!
Hän piti häntä kauan syliinsä suljettuna, ja hänen muistiinsa heräsivät entiset ajat, hän ajatteli kihlausaikaansa, jolloin hän oli tätä miestä niin paljon rakastanut.
Martin oli hänkin hyvin liikutettuna. Kun pienokaiset takalla kuulivat äitinsä itkevän, rupesivat hekin ulvomaan, ja nuorin lapsi vanhimman sisarpuolensa sylissä huusi niinkuin olisi puhallettu haljenneesen torveen.
Levesque seisoi ja odotti. Vihdoin sanoi hän:
— No, eikö meidän täydy pitää huolta asioistamme?
Martin irtautui vaimonsa syleilystä ja alkoi katsella tyttäriään, jolloin äiti sanoi heille:
— Suudelkaa edes isäänne!
He lähestyivät häntä yhdessä, kuivin silmin, kummastellen ja vähän pelvolla.
Ja hän suuteli heitä molempia poskelle. Kun tuo pieni lapsi näki vieraan lähestyvän häntä, rupesi se huutamaan niinkuin
sitä olisi puukolla pistetty.
Sitte menivät molemmat miehet ulos.
Kun he kulkivat ravintolan ohitse, sanoi Lévesque:
— Emmekö mene sisään ottamaan pienen ryypyn?
— Mennään vaan, sanoi Martin.
He menivät sisään ja istuivat tyhjään saliin ja Lévesque huusi:
— Tuohan, Chicot, kaksi lasia parainta lajia, tässä on Martin, joka on tullut kotiin, muistathan, Martin, joka hävisi ”Deux Soeurs” laivassa.
Ravintolan isäntä tuli, kolme lasia toisessa kädessä ja pullo toisessa, ja hän kysyi aivan levollisesti:
— Vai, oletko sinä Martin?
— Niin olen, vastasi Martin.
Loppu.
Savo-Karjala n:ot 68, 72 ja 79-80 31.8., 14.9. ja 9.-12.10.1888.
