Arvoisan isä Gaucherin elämänneste.
Kirj. Alphonse Daudet
(P:lehdelle suomensi —m — k.)
„Juokaas tästä, naapurini ja sanokaa minulle mielipiteenne siitä”.
Ja tippa tipalta, huolellisesti kuin helmiään laskevaa jalokiviseppä, kaatoi Gravesonin pastori minulle kaksi pisaretta vihriätä, kullankimeltävää, kuumaa, erinomaista likööriä ... Vatsani kokonaan lämpeni.
„Se on isä Gaucherin elämännestettä, josta on tullut maakuntamme ilo ja terveyden ylläpitäjä, virkkoi tuo kunnon mies riemuitsevalla äänellä; sitä valmistetaan Prémontrés’n luostarissa, kahden peninkulman päässä myllyltänne ... Eikö todellakin tämä voita kaikki maailman chartreus’it?... Ja jos tietäisitte miten hauska on tämän elämännesten historia ... Kuulkaahan ...”
Silloin, aivan naivisti, huomaamatta kertomuksessaan piilevää ivaa alkoi apotti tuossa luostarin valkoisessa ja tyynessä ruokasalissa, jonka seiniä koristi pienet taulut kuvaten ristintietä ja ikkunoissa oli hauskat kirkasväriset uutimet, hiukan skeptillisen ja pilkallisen kertomuksensa, joka muistutti Erasmuksen ja Assoucy'n tarinoita:
Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun Prémontrés’it tai valkoiset isät, kuten provinssilaisemme heitä kutsuvat, olivat joutuneet suureen kurjuuteen; jos olisitte nähneet heidän silloisen asuntonsa, olisi se teitä suuresti säälittänyt.
Ympärysmuuri ja Pacôme torni olivat murenemaisillaan. Kaikki oli luostarin ympärillä rikkaruohon peitossa, patsaat halkeilivat, kiviset pyhimysten kuvat romahtivat alas komeroistaan. Ei yhtään ikkunaa pystyssä, ei ovea, jonka olisi voinut lukita. Pihamaalla ja karneleissa vinkui Rhònelta tuleva tuuli kuten Camorgue'illa, sammuttaen vahakynttilät, irroittaen lyijyn ikkunapielistä ja räiskyttäen veden pois vihkivesimaljoista. Mutta kaikkein surkinta kuitenkin oli nähdä kellotapulia, joka oli äänetön kuin tyhjä kyyhkyislakka ja isiä, joitten, kun ei ollut rahaa millä ostaa kello, täytyi soittaa aamurukoukseen montalipuisella kilkuttimella.
Valkoiset isäraukat! Olen vieläkin näkevinäni heidät juhlakulussa pääsiäispäivänä, kun he kulkivat surullisina ränsistyneissä kaapuissaan, kalpeina ja laihoina, syötyään vain vesimeluuneja ja heidän perästään tuli herra apotti pää riipuksissa, hyvin häpeissään, kun täytyi auringon valoon tuoda virkasauvansa, josta kultansa oli poiskarissut ja valkoisesta villasta tehty madonsyömä hiippansa. Seurakunnan naiset tämän nähdessään itkivät säälistä, ja paksut lipunkantajat pilkkailivat heitä keskenään sanoen hiljaa munkkeihiin viitaten: „haukat laihtuvat parvittain kulkiessaan”. Asianlaita olikin se, että munkit itsekkin olivat alkaneet kysellä toisiltaan, eivätkö he tekisi paraiten lähtemällä lentämään avaraan maailmaan ja kukin puolestaan etsimällä itselleen elatusta.
* * *
Mutta tapahtuipa eräänä päivänä, kun tätä vakavaa asiaa paraillaan pohdittiin, että tultiin priorille ilmottamaan, että veli Gaucher halusi neuvostolla sanoa mielipiteensä... Teille selitykseksi mainittakoon, että veli Gaucher oli luostarin lehmipaimen; hän nimittäin kulutti päivänsä kuljeksimalla holvikäytävästä holvikäytävään ajaen edellään kahta laihaa lehmää, jotka etsivät ruohoja käytävien reunustoilta. Saatuaan aina kahteentoista ikävuoteensa ruuan eräältä Baux'ssa asuvalta vanhalta höpsähtävältä ämmältä, jota kutsuttiin täti Bégon’iksi, oli lehmipaimen rukka päässyt munkkien hoidakkaaksi, eikä koskaan ollut voinut oppia muuta kuin seuraamaan elukoitaan ja lukemaan Pater nosterinsa; päällepäätteeksi sanoi hän senkin provençalin murteella, sillä hän oli kovapäinen ja järki hänellä oli terävä kuin lyijylaatta. Innokas kristitty hän muuten oli, vaikka hiukanhaaveksiva, ja tyytyväisenä kantoi jouhipaitaansa sekä suomi itseään vahvalla luottamuksella ja tukevin kourineen.
Kun nähtiin hänen astuvan kokoussaliin typeränä ja moukkamaisena, ja tervehtivän läsnäolevia toisella jalallaan raapaisten, purskahtivat kaikki, niin hyvin prioori kuin kaniikit ja rahastonhoitajakin kaikuvaan nauruun. Aina saivat sen saman vaikutuksen aikaan nuo hyväntahtoiset, harmahtavat, pukinparralla ja hiukan hupeloilla silmillä varustetut kasvot; mutta veli Gaucher ei hämmentynyt:
„Arvoisat veljeni, alkoi hän hyväntahtoisella äänellä puhua, hypistellen käsissään oliivin siemenistä tehtyä rukousnauhaansa, aivan oikeassa ollaan sanottaissa, että tyhjät tynnyrit ne kovimman äänen antavat. Kuvitelkaas mielessänne, että minä kaivamalla jo entisestäänkin tyhjää pääkoppaani luulen keksineeni keinon vapauttaa itsemme ahdinkotilastamme. Kuulkaas millä tavoin. Muistattehan hyvin täti Begonia, tuota kunnon naista, joka minua hoiti pienenä ollessani (Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! Hän lauloi niin hurjia lauluja aina kun hän oli juonut). Sanonpa siis teille, että täti Begon tunsi eläissään vuoriston yrtit yhtä hyvin kuin joku vanha korsikkalainen veitikka. Hän nähkääs oli vähää ennen loppuaan laittanut erästä verratonta eliksiiriä sekottamalla viittä tai kuutta lajia yrttejä, joita yhdessä olimme vuorilta poimineet. Monta herran vuotta on siitä kulunut, mutta luulen, että pyhän Augustinuksen avulla minä, saatuani luvan isältämme apotilta, voisin — tarkoin tutkimalla — saada selville tuon salaperäisen eliksiirin kokoonpanon. Meillä ei silloin olisi muuta tehtävää kuin panna se pulloihin ja myödä sitä hiukan kalliinpuoleiseen hintaan, joka saattaisi veljeskuntamme vähitellen rikastumaan, kuten on tapahtunut Trappe'ssa ja Gronde'ssa asuville veljillemme...”
Hän ei kerinnyt lopettaa. Prioori oli hypännyt hänen kaulaansa. Kaniikit ojensivat hänelle kätensä. Vielä enemmän liikutettu oli rahastonhoitaja, joka kunnioituksella suuteli hänen vaippansa reunuksetonta lievettä ... Senjälkeen jokainen palasi tuolilleen miettimään ja istunnon kuluessa päätti kokous, että uskottaisiin lehmät veli Thrasybulukselle, jotta veli Gaucher voisi kokonaan antautua eliksiirinsä valmistamiseen.
* * *
Miten liekkään kunnon veljen onnistunut päästä täti Bagon'in reseptin perille. Minkä ponnistusten, miten monen valvonnan perästä. Historia ei kerro sitä. Se vaan on varmaa, että kuuden kuukauden kuluttua oli valkoisten isien elämänneste jo hyvin suosittua. Koko kreivikunnassa, koko Arles'in seudussa ei ollut yhtään taloa, ei yhtään hökkeliä, jonka ruokasäiliönperältä ei viinipullojen ja oliiviruukkujen rinnalla olisi ollut erästä pientä Provencen vaakunalla sinetittyä ruskeasta savesta valettu pulloa, jonka kyljessä oli ihastunut munkki osottamassa hopeista päällekirjotusta. Eliksiirinsä maineesen päästyä rikastuivat Prémontrésien munkit hyvin sukkelaan. Pacôme torni laitettiin entiselleen. Prioori sai uuden hiipan, kirkko hauskat, hienosti maalatut ikkunat, ja eräänä kauniina pääsiäispäivänä sai ilman laajalle väräjämään kokonainen parvi kelloja ja kellosia, joista mitkä jymisten, mitkä taas heleästi soivat kellotapulin latvassa.
Mitenkäs kävi veli Gaucher'n, tuon vähäpätöisen veljen, jonka sivistymättömät tavat niin suuresti naurattivat neuvostoa. Semmoinen ei enää voinut tulla kysymykseenkään. Ei tunnettu enää muuta, kuin arvoisa isä Gaucher, nerokas ja suurioppinen mies, joka eli täydellisesti erillään luostarin moninaisista tehtävistä ja sulkeutui koko päiväksi polttimoonsa, sillävälin kuin kolmekymmentä munkkia kiipeili vuorilla hankkimassa hänelle hyvänhajuisia yrttejä... Tässä polttimossa, johon ei kellään, ei edes priorilla ollut oikeutta tunkeutua, oli eräs entinen kappeli, aivan kaniikkien puutarhan päässä. Yksinkertaisista isistä oli siinä jotakin salaperäistä ja kauheaa; ja jos jolloinkin joku uskalias ja utelias munkki pitellen kiini kiemurtelevista viiniköynnöksistä saapui aina ruusukkeilla koristetulle portille saakka, peräytyi hän siltä hyvin nopeasti, säikähtyneenä nähdessään isä Gaucher'n pukinpartoineen kumartuneena sulatusuuniensa yli kädessä areometerinsä; sitten oli vielä hänen ympärillään ruusunpunaisesta savesta valettuja astioita, jättiläissuuria retortteja ja kristallikuppeja; kaikki yhdessä muodostaen eriskummallisen kehyksen, joka loihdittuna kimalteli ikkunoitten punaisessa valossa...
Päivän laskiessa, kun viimeisen kerran Angelusta soitettiin, aukeni tämän salaperäisen paikan ovi hiljaa, ja arvoisa isä läksi kirkkoon ollakseen läsnä iltajumalanpalveluksessa. Olisipa pitänyt olla katsomassa miten hänet otettiin vastaan, kun hän kulki luostarin läpi! Veljet rupesivat riviin hänen ohikulkiessaan. Sanottiin: „Hst! ... hänellä on salaisuus!...” Rahastonhoitaja seurasi häntä ja puhui hänelle pää kumarruksissa... Keskellä tätä imartelevaista kunnioitusta kulki isä edelleen, pyyhkien hikeä otsastaan, leveäreunainen hattunsa takaraivolla kuten pyhimyskehä, katsellen tyytyväisen näköisenä suuria appelsiineilla istutettuja pihoja, sinisiä kattoja, joilla pyöri aivan uudet tuuliviirit, ja kuinka valkeudesta hohtavassa luostarirakennuksessa, — sirojen ja kukilla koristettujen pylväitten välitse — kulki kaksittain uusiin pukuihin puettuja tyytyväisen näköisiä kaniikkeja.
„Minua he saavat kiittää kaikesta tästä!” tuumi itsekseen arvoisa isä; ja joka kerta herätti tämä ajatus hänessä ylpeydentunteita.
Mies raukka sai kyllä kärsiä rangaistuksen siitä. Saatte nähdä...
Ajatelkaa kun eräänä iltana, jumalanpalveluksen aikana, hän saapui kirkkoon tavattomasti liikutettuna: punaisena, hengästyneenä, päähine vinossa ja niin hämmentyneenä, että ottaissaan siunattua vettä hän kasteli sillä hihansakin kyynäspäihin saakka. Alussa luultiin, että tämä johtui mielenliikutuksesta siitä, että hän saapui myöhään; vaan kun nähtiin hänen syvään kumartelevan urkulehterille ja saarnastuolille sen sijaan, että hänen olisi pitänyt kääntyä alttariin päin, kulkevan kuten tuulispää läpi kirkon, harhailevan viiden minuutin verran kuorissa etsiessään istuintaan ja vihdoin paikalleen päästyään kumartelevan oikeaan ja vasempaan hymyillen tekopyhästi, niin silloin ihmetyksen hyminä kulki läpi penkkirivien. Kuiskuteltiin rukouskirjasta rukouskirjaan: „Mikä isä Gaucher’hin on mennyt?... Mikä isä Gaucher’hin on mennyt?" Kaksi kertaa kolahdutti prioori levottomana sauvallaan lattiaan saadakseen heidät vaikenemaan... Alhaalta, kuorin perältä kuului yhä virrenveisuuta; mutta ylhäältä ei vastattu...
Yhtäkkiä, juuri kun parsillaan laulettiin Ave verum’ia, heittäytyy isä Gaucher selkäkenoon tuolillaan ja loilottaa kaikuvalla äänellä:
Pariisissa on isä valkoinen
Patatin, patatan, tarabin, taraben
j. n. e. j. n. e.
Yleinen hämminki. Kaikki nousevat ylös. Huudetaan: „Viekää se pois... hän on joutunut pois suunniltaan!” Kaniikit ristivät silmiään. Priorin sauva kolahtelee. Mutta isä Gaucher ei näe eikä kuule mitään, ja tarvittiin kaksi ripeätä munkkia viemään pois häntä kuorin pienen portin kautta; hän huitoi käsillään kuin noiduttu ja jatkoi niin hyvin kuin voi patatin, patatan'iansa.
Seuraavana päivänä aamuhämärissä oli tuo onneton polvillaan prioorin rukouskammiossa ja teki synnintunnustustaan runsaitten kyynelvirtani vuotaessa: „eliksiiri se oli, arvoisa herra, eliksiiri se oli, joka minut yllätti”, sanoi hän lyöden rintoihinsa. Ja nähdessään hänet niin surullisena ja katuvana, tuli itse prioorikin liikutetuksi.
„No niin, no niin, isä Gaucher, rauhoittukaahan, kaikki tämä haihtuu kuten kaste auringon paisteessa... Itse teossa ei häväistysjuttu ole ollut niin suuri kuin te luulette. Olihan siinä tosin eräs laulu, joka oli hiukan... hm! hm!... Toivokaamme kuitenkin, etteivät noviisit ole sitä kuulleet ... Katsotaanhan nyt, sanokaa minulle ensiksi miten tämä seikka teille tapahtui... Koetellessaneko eliksiiriä, eikö totta? Te olitte liian raskaskäsinen . .. Niin, niin, kyllä ymmärrän... Kävi samoin kuin veli Schwarzille, ruudin keksijälle; olette joutuneet keksintönne uhriksi ... Ja sanokaas minulle, kunnon ystäväni, onkohan aivan välttämätöntä, että te itsellänne tutkitte tuota kauheata nestettä.
— Pahaksi onneksi on asianlaita semmoinen, herra... koetuspilli ilmottaa minulle tosin alkohoolin väkevyyden ja astemäärän, mutta viimeksi, tutkiessani maun hienoutta, en luota muuhun kuin kieleeni...
Ah! se on hyvä ...mutta kuulkaas vielä hiukan mitä teille sanon... Kun täten pakosta maistelette eliksiiriä, eikö se silloin tunnu teistä hyvältä? Nautitteko siitä? ...
— Oih! kyllä, herra, virkkoi onneton isä tullen aivan punaiseksi... Ja kaksi päivää sitten kiinnitin huomioni sen tuoksuun, sen hienoon hajuun... Paha henki varmaankin on tehnyt minulle tämän pahan kepposen. Mutta minä olenkin vakavasti päättänyt, etten tästä lähtien käytä muuta kuin koetuspilliä. Sen pahempi, jos likööri ei tulekkaan kylliksi hienoa, jos se ei kylliksi helmeile
— Varokaa toki sitä tekemästä, keskeytti hänet vilkkaasti prioori. Ei saa saattaa ostajia tyytymättömiksi... Teidän täytyy vain nyt olla hyvin varoillanne... Katsotaanpas miten paljon tarvitsette tutkimiseenne?... Viisitoista, tai kaksikymmentä pisaraa, eikö niin?... olettakaamme kaksikymmentä ... Sielunvihollisen tulee olla hyvin viekkaan, jos hän voi teidät valloittaa kahdellakymmenellä tipalla... Muuten, varoakseni kaikkea onnettomuutta, vapautan minä teidät tästä lähtien kirkkoon tulemisesta. Saatte toimittaa iltahartautenne polttimossa... Ja menkää nyt rauhassa, arvoisa veljeni, ja muistakaa varsinkin laskea tippanne”.
Voi! Hyvä olikin arvokkaan veli raukan laskea tippansa... Paha henki oli saanut hänet valtaansa, eikä enää hellittänyt. Polttimo sai kuulla omituisia iltarukouksia!
* * *
Päivällä kävi vielä kaikki hyvin. Isä oli verrattain tyyni; hän laittoi valmiiksi hiilipannujaan ja retorttejaan, puhdisti huolellisesti yrttinsä, kaikki Provencesta kerättyjä, hienoja, harmahtavia, piikkisiä, hyvälle tuoksuvia ja auringon polttamia... Mutta iltasilla, kun ruohot oli vedellä kastettu ja eliksiiri oli jäähtymässä suurissa punaisissa vaskikattiloissa, niin silloin vasta alkoi mies raukan kidutus.
„...Seitsemäntoista...kahdeksantoista... yhdeksäntoista... kaksikymmentä!...” Tipat putoilivat imupillistä hopeapikariin. Ne kaksikymmentä nielasi isä yhdellä henkäyksellä, melkeinpä ilman mitään nautintoa. Kahdeskymmenes ensimäinen se vaan häntä viehätti!... Silloin hän päästäkseen kiusauksesta meni polvistumaan aivan toiseen päähän laboratoriota ja vajosi isämeitiinsä. Mutta vielä kuumasta likööristä nousi hiukan hyvälle hajahtavaa höyryä, joka leijaili hänen ympärillään ja vei hänet vastoin tahtoansa kattiloitten luokse... Likööri oli kullan vihreää ... Yli kumartuen, sieramet levällään liikutteli isä aivan hiljaa pillillään sitä, ja pienissä välkkyvissä pisaroissa, joita tuo smaragdivirta räiskytti ylös, oli hän näkevinään täti Bagonin pahanilkiset silmät, jotka säkenöivät häntä katsellessaan… „Olkoon menneeksi ! vielä yksi tippa!” Ja pisara pisaralta oli tuo onneton lopulta täyttänyt pikarinsa reunoja myöten. Sitten hän aivan uupuneena vaipui suureen nojatuoliin ja ruumis retkallaan, silmäluomet puoliksi kiini hän tunsi vähin erin syntinsä esimakua, sanoessaan itsekseen aivan hiljaa: „Ah minä saatan itseni ikuiseen onnettomuuteen...minä syöksen itseni turmioon ...” Mutta kauheinta on kuitenkin se seikka, että hän juotuaan tätä kirottua nestettä muisti, en tiedä minkä loihtukeinon avulla, kaikki täti Begonin ilkeät laulut: „Kas kolmea pikkuista juoruämmää, jotka aikovat laittaa kekkerit”, tai: „Herra Andrén Bergerette se yksin metsähän menevi”, ja sitte aina vain tuo kuuluisa laulu valkoisista isistä.
Ajatelkaa hänen hämminkiään seuraavana päivänä, kun koppitoverinsa ivallisella äänellä hänelle sanoivat; „He! He! isä Gaucher, teillähän oli heinäsirkkoja päässä eilen illalla nukkumaan mennessänne”. Sitten seurasivat kyyneleet, epätoivo ja paasto ja jouhipaita ja itsensä kidutus. Mutta mikään ei voinut eliksiirin demoonia vastustaa; ja joka ilta samalla tunnilla alkoi koetus.
* * *
Näinä aikoina alkoi luostariin tulvata tilauksia, niin että se oli oikea siunaus. Niitä tuli Nimes’istä, Aix’ista, Avignonista, Marseillesta... Päivä, päivältä muuttui, luostari yhä enemmän tehtaan näköiseksi. Siellä oli pakkaajaveljiä, leimaaja veljiä, toisia valmistamassa päällekirjotuksia, toisia laatikoita kuljettamassa; Jumalanpalvelus menetti tosin silloin tällöin muutamia kellonsoittoja; mutta seudun köyhät eivät senkautta ollenkaan tappiolle joutuneet, siitä olen varma...
Ja silloin, eräänä kauniina sunnuntaipäivänä, kun rahastonhoitaja täydelle huoneelle luki viime vuotista kalustoluetteloaan, ja kunnon kaniikit kuuntelivat häntä silmät loistaen ja hymy huulilla, — hän silloin syöksyy isä Gaucher keskelle neuvostoa huutaen:
„Se on lopussa... En tee sitä enää... Antakaa minulle takaisin lehmäni”.
„Mikä on sitte hätänä, isä Gaucher?” kysyi prioori, joka hyvin arvasi asianlaidan. — Mikakö on hätänä? herra … Se että olen valmistamaisillani itselleni kauniin sijan ijankaikkisessa tulessa ... Se että juon, että juon kuin hurja...
„Mutta käskinhän teidän laskea tipat.”
„Äh! aivan oikein, laskea tipat; pikarittain tulisi niitä nyt lukea… Niin, arvoisat veljet, niin pitkällä jo olen. Kolme pulloa illassa... Ymmärrätte hyvin, ettei tätä menoa voi kestää... Siis teettäkää eliksiiriä kellä tahdotte... Polttakoon Jumalan tuli minut, jos siihen enää sekaudun!”
Tämä oli pykälä, joka ei enää naurattanut.
„Mutta, onneton, tehän saatatte meidät turmioon!” huudahti rahastonhoitaja heiluttaen suurta kirjaansa.
„Pidättekö parempana sen, että syöksen itseni ijankaikkiseen onnettomuuteen?”
Silloin nousi priori ylös ja ojentaen kauniin valkoisen kätensä, jossa virkasormus kimalteli, hän sanoi:
„Arvoisat veljeni, minä tiedän keinon miten kaikki järjestää... Iltasellahan, rakas poikani, pahahenki teitä kiusaa? ...
„Niin, herra prioori, säännöllisesti joka ilta... Nytkin, kun näen yön lähestyvän, alkaa minua hiottaa, kuten Capitoliumin aasia, kun hän näki satulaa tuotavan.
„No, noh! rauhoittukaahan … Tästä lähtien luemme me joka ilta jumalanpalveluksen aikana pyhän Augustinuksen rukouksen, johon liittyy täydellinen synninpäästö... Näin ollen olette te, mitä sitte tapahtuneekin, aivan täydessä turvassa... Se on synnin päästö rikoksen tapahtuessa.
„Ah, suuret kiitokset sitten, herra prioori”. Ja enempää kyselemättä palasi isä Gaucher retorttiensa luo, iloisena kuin leivonen.
Ja tästä hetkestä lähtien ei jumalanpalvelusta toimittava pappi milloinkaan ehtovirren jälkeen jättänyt sanomatta: „rukoilkaamme isämme Gaucher'n puolesta, joka uhraa sielunsa veljeskuntamme hyväksi... Oremus, Domine...” Ja sillä aikaa kun rukouksen hyminä levisi kuin hieno tuulen viima kuorissa polvistuneitten valkopäiden yli, niin silloin kuultiin alhaalla, luostarin toisessa päässä, polttimossaan isä Gaucher'n yksinään laulelevan:
Pariisissa on isä valkoinen,
Patatin, patatan, tarabin, taraben.
Pariisissa on isä valkoinen,
joka nunnia tanssitteleepi.
Trin, trin, trin, puutarhassa hän
jo nunnia tans...
* * *
Tässä kunnon apotti kauhistuneena pysähtyi. „Herra varjelkoon! jos seurakuntalaiseni saisivat tämän kuulla! ...”
Päivälehti no 78 6.4.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
