Kuvastin.
Kirj. Alphonse Daudet
(Suom. Päivälehdelle.)
Pohjolaan, Niemenin rannoille on saapunut pieni viisitoistavuotias kreolitar, punainen ja valkoinen kuin mantelipuun kukka. Hän on tullut kolibrien maasta, rakkauden tuuli tuo hänet mukanaan. Asukkaat hänen saarellaan sanoivat: «Älä lähde, mannermaalla on kylmä. Talvi on tappava sinut.« Mutta pieni kreolitar ei uskonut talvea olevan eikä tuntenut kylmää kuin nimeltä; sen lisäksi hän oli rakastunut, hän ei pelännyt kuolemaa... Ja nyt hän Niemenin usvien keskellä astui laivasta maalle, viuhkoineen, riippumattoineen, hyönteisverhoineen ja kultahäkkineen, jotka olivat täynnä hänen kotimaansa lintuja.
Kun vanha isä Pohjola näki tuon saarien kukkasen, jonka Etelä lähetti päivänsäteen mukana, tunsi hän sydämensä säälistä sulavan; ja kun hän hyvin tiesi että pakkanen yhtenä suupalana nielasisi sekä tytön että hänen kolibrinsa, sytytti hän kiireesti suuren keltaisen aurinkonsa ja pukeutui kesään häntä vastaanottaakseen... Ja pieni kreolitar pettyi; hän luuli Pohjolan raskasta, äkillistä kuumuutta kestäväksi lämmöksi, ikuista, tummaa vehreyttä, kevään vihannuudeksi, ja ripustettuaan riippuverkkonsa paiston pohjukkaan, hän viettää siellä päivänsä kiikkuen ja löyhytellen viuhkallaan.
«Täällä Pohjolassahan on hyvin lämmintä«, sanoo hän nauraen. «Miksei tämän kummallisen maan taloissa ole verantoja? Mitä varten nuo paksut seinät, nuo matot ja raskaat verhot? Mitä hyödyttävät nuo suuret uunit, nuo korkeat puupinot, joita ladotaan pihoille, siniset ketunnahat, kaksinkertaiset vaipat, nuo turkikset kaappien pohjalla.« Pikku raukka, hän on pian saava tietää sen.
Eräänä aamuna tuntee pieni kreolitar kamalan väristyksen ruumiissaan. Aurinko on kadonnut ja matalalta taivaalta, joka näyttää yön aikana lähestyneen maata, putoaa hiutaleina pehmeä vaippa, valkea ja äänetön kuin pumpulipuiden alla... Se on talvi, se on talvi! Tuuli vinkuu, puut räiskyvät uunissa. Kolibrit eivät viserrä enään suuressa kullatussa häkissään. Niiden pienet, sinisen, ruusunpunasen, rubiinin ja merenvihreän kirjavat siivet ovat liikkumattomat ja surkeaa on nähdä kuinka nuo pienet, hienonokkaiset ja kirkassilmäiset linnut sulloutuvat yhteen kangistuneina ja pöhöttyneinä kylmästä. Huurteinen riippuverkko puiston pohjukassa värisee pakkasessa ja kuusen oksat ovat ikäänkuin lasilla peitetyt ... Pienellä kreolittarella on vilu, hän ei tahdo mennä ulos enään.
Hän istuu kokoon kyyristyneenä takkavalkean ääressä, viettäen aikaansa katselemalla liekkejä ja luomalla itselleen auringon paistetta unelmistaan. Suuren uunin loimuavassa valkeassa hän näkee koko maansa: leveät aurinkoiset rautasillat, joilla ruskea sokeri virtailee pieninä puroina ja kullan koittavana pölynä lentelevät maissijyvät, lepoajan päivällisen jälkeen, vaaleat ikkunaverhot, olkimatot ja vihdoin tähtikirkkaat illat, tulikärpäset, miljoonat pienet siivekkäät, jotka surisevat kukkien ympärillä ja hyönteisverhojen silmukoissa.
Sillaikaa kun hän uneksii näin tulen ääressä, seuraavat talvipäivät toisiaan yhä lyhempinä, yhä pimeämpinä. Joku aamu löydetään kuollut kolibri häkistä; jonkun ajan kuluttua on niitä vaan kaksi jälellä, kaksi vihreätä höyhenhiutaletta häkin nurkassa...
Sinä aamuna ei pieni kreolitar jaksa nousta ylös enään. Pakkanen tekee hänet hervottomaksi, musertaa hänet niinkuin laivan, joka on jäänyt Pohjolan jäihin. On pimeää, huone on kolkko. Huurre on verhonnut ikkunat ikäänkuin paksuilla, himmeillä silkkiuutimilla. Kaupunki näyttää kuolleelta ja ajolumi ulvoo valittavasti hiljaisilla kaduilla.. Vuoteessaan makaava kreolitar välähdyttelee huvikseen viuhkojensa paljetteja ja kuluttaa aikaansa katsemalla kotimaasta tuotuihin kuvastimiinsa, joiden reunoja koristavat suuret, kirjavat höyhenet.
Yhä lyhyempinä, yhä synkempinä seuraavat talvipäivät toisiaan. Pitsiuutimensa takana pieni kreolitar suree ja kuihtuu. Eniten häntä surettaa se, että hän ei vuoteestaan saata nähdä tulta. Hänestä tuntuu kuin olisi hän kadottanut isänmaansa toistamiseen... Silloin tällöin hän kysyy: »Onko uunissa tulta? — On, pienokainen! Koko takka leimuaa. Kuuletko kuinka puut räiskyvät ja männynkävyt paukahtelevat? — Oi, minä tahtoisin nähdä myöskin. Mutta turhaan hän kurottaa, tuli on liian kaukana; hän ei voi nähdä sitä, ja se saattaa hänet epätoivoon. Silloin eräänä iltana kun hän taas makaa siinä kalpeana ja miettiväisenä, pää tyynyn laidalla, katse tähdättynä kohden tuota kaunista, näkymätöntä tulta, lähestyy hänen ystävänsä häntä, ottaa vuoteelta yhden kuvastimista ja sanoo: «Sinä tahdot nähdä valkean, rakkaani... No! odota vähän...!« Hän polvistuu uunin eteen ja koettaa lähettää hänelle kuvastimen avulla, heijastuksen tuosta ihanasta valosta: »Voitko nähdä sen? — En, en näe mitään! — Entä nyt? — En näe vieläkään.« Silloin sattuu valonheijastus äkkiä häntä suoraan kasvoihin ja ympäröi hänet kokonaan. «Oi, minä näen sen«, sanoo pieni kreolitar ihastuneena ja kuolee, hymyillen kaksi pientä valonsädettä silmien syvässä.
Päivälehti no 124B 1.6.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
