Kirjailija, joka liikoja kuvitteli.
Fantasia
Kirj. Maksim Gorjki
(Suomennos Päivälehdelle)
Ei sekään ole hyvä, kun kirjailijalla on liian paljon ihailijoita. Ei se ole hyväksi. Se on vaan loiskasvi, joka viihtyäkseen tarvitsee runsaasti kosteutta.
Aion tässä kertoa eräästä nuoresta kirjailijasta, joka päämaaliinsa pyrkiessään aivan odottamatta joutui populariteetin rämeikköön, siitä miten hän ahmiessaan ylistyslaulujen liejua, käyttäytyi typerästi ja naurettavasti, ja miten hänelle lopuksi kävi, kun kiitoksen raskas usva nousi hänelle päähän.
Nuori mies oli herkkäuskoinen mutta ei tuhma, ja suoruudessaan oli hän erilainen kuin hänen virkaveljensä; sen vuoksi joutuikin hän ristiriitaisuuteen joka päivä.
Hän eli maassa, jonka kirjallinen kuuluisuus oli tunnettu yli maailman. Kun hän ensimäisten huomaavaisuuden osotusten johdosta menetti tasapainonsa, tuli hän epätoivoiseksi ja ajatteli:
„Jos todellisesti toiveen toitahuttaa, niin sitä ei kuulla, mutta pullallapa vaan pieneen pajupilliin, niin on ilo suuri!”
Nuori mies ei ollut kaino, päinvastoin, vaan tunsi lisäksi maailmansa liian hyvin!
Hän tiesi myöskin, ettei hänen maassaan ollut mitään ihmisiä, vaan ainoastaan yleisöä, että tämä yleisö luo kirjalliset ja muut kuuluisuudet, että nämä ihmiset elävät omalla tavallaan, ylenkatsovat kirjailijoita, uskovat noituuteen, tekevät työtä koko elämänsä ja kuitenkin aina näkevät nälkää, ja että he milloin tahansa suostuvat vaihettamaan kirjallisuuden ja muut yleisön kunnioittamat taiteet jauhosäkkiin.
Mutta kuitenkaan ei hänestä tämä ääretön huomaavaisuus yleisön puolelta ollut vastenmielistä. Pian alkoi hänelle myöskin tulvia hyvin imartelevia kirjeitä lukijoiltaan.
Yksi nimitti häntä „lahjakkaaksi”, toinen piirsi mustalla valkealle: „nerokas”. Yksi naislukija kirjoitti lyhyesti ja voimakkaasti: „tuhannet kiitokset” aivan niinkuin olisi häneltä saanut silkkiä puvukseen. Ja eräs kirjakauppias lähetti hänelle hyvin imartelevan kirjeen.
Mutta paholainen, kirjailijan uskollinen johtaja, kuiskasi hänelle hymyillen:
„Rohkeutta! Sinä olet yleisölle samaa kuin nuori tyttö voimattomalle harmaapäiselle vanhukselle. Elä ole niin alakuloinen.”
Hyvä tulee ruutanasta kun se rasvassa paistetaan, ja hyvä kirjailijasta kun hänet savustetaan ylistyksen savulla, — ha — ha — ha! Ja niin kohosi nuori mies aina korkeammalle ja korkeammalle yleisön silmien edessä.
Hän näki, että häntä ihailtiin, ja hän tottui tähän huumaukseen samoin kuin juoppo viiniin. Alkoipa hänkin samalla tavoin ikävystyä, kun hänelle ei käsiä taputettu.
Eräänä kauniina päivänä suuriliikkeisellä paikalla ympäröitiin hänet, ja huudettiin eläköön huutoja hänelle.
Kirjailija seisoi autuaallisesti hymyillen joukon edessä. Ja hän tuli mielellään niin imeläksi, niin imeläksi kuin siirapilla voideltu. Nyt hän näki ensi kertaa yleisöä niin läheltä.
Ensi kertaa hän tunsi itsensä alakuloiseksi ja melkein tuskaiseksi sen läsnäollessa.
Hänestä tuntui siltä kuin joka silmän räpäys voitaisiin ruveta häntä kutkuttelemaan kainaloista ja monia muita rumia ajatuksia pälkähti hänen päähänsä. Hänestä näytti siltä kuin kaikki vertaileisivat korviaan hänen korviensa kanssa ja hänestä tuntui kuin kukin olisi ollut valmis väittämään hänen korviansa pisimmiksi. Samalla tuntui nuoresta miehestä kuin hänen korvansa olisivat kasvaneet äärettömiksi.
Mutta yleisö vaan katsoi häneen ja huusi: „eläköön, eläköön!”
Silloin alkoi epäilys polttaa hänen sieluaan. Kuka oikeastaan omistaakaan hänen olemuksensa? Luulevatko he kenties, että hän on heidän omaisuuttaan? Luulevatko he voivansa leikkiä hänellä kuin milläkin pallolla?
Mutta paholainen seisoi hänen takanansa ja ilkkui!
„Hi! hi! hi! Katso! katso!”
Ja nuori mies raukka kääntyi ympäriinsä ja katsoi miten väkijoukko kasvoi parista kymmenestä sadaksi; eikä se herennyt käsiään taputtamasta. Joukossa hän näki Judas Iskariotin, Ignatius Loyolan ja muita Kristuksen pettäjiä. Ne seisoivat siellä varsin rauhallisina ja taputtivat käsiään.
Niinkuin tuhannet neulanpistokset pistivät yleisön katse kirjailijan rintaan.
Tuskissaan näkee hän kaikki kasvot sulautuvan yhteen yhdeksi haahmoksi, joka vähitellen silmissä muuttui kahdeksi mustaksi pilkuksi. Ja nenä näissä kasvoissa! Se on kuin norsunkärsä.
„Katso tuonne”, sanoo paholainen hymyillen, „heidän johtajansa antaa heille pitkän nenän sen sijaan, että sytyttäisi tulen heidän sydämmiinsä, siksi onkin joukko sokea. Ja katsoppa minkälainen kieli sillä on!”
Nuoren miehen silmien edessä liikkuu suuret huulet, joiden takaa avautui pimeä kita, jonka syvyydestä kuului „eläköön — eläköön!”
Ja kirjailija alkoi puhua: „Minä mielelläni uskon tämän vastaanoton vilpittömyyteen, mutta siinä on jotain, jota minä en ymmärrä, nimittäin se, miksi juuri minä olen herättänyt teissä tämän lämpimän ihastuksen. Tietäkää että minä kaikessa tapauksessa uskon sen tulevan siitä, etten minä kanna frakkia päälläni, tai siitä, että minä usein käytän säädyttömiä sanoja. Minusta tuntuu myöskin usein siltä, että teidän rakkautenne olisi ollut vieläkin suurempi jos olisin oppinut kirjoittamaan lyyrillisiä runoja vasemmalla jalallani!”
„Eläköön eläköön”, huusi yleisö.
„Minusta vielä tuntuu siltä, että te ette ole oikeita lukijoita, te olette ainoastaan ihailijoita. Todellinen lukija ymmärtää, että inhimillinen henki se on tärkein eikä henkilö, ja sen vuoksi hän ei pidäkään kirjailijaa kaksipäisenä vasikkana. Hän lukee kirjailijaa, mutta ei usko häntä, sitävastoin ajattelee hän itse kirjasta: se on niin, se ei ole niin. Ja tekee niin kuin parhaakseen näkee. Sillä tavalla luo hän historian, te sitä vastoin herrani, ette luo mitään historiaa, ainoastaan vaan skandaaleja! Todellisia lukijoita on harvassa, luulla teidän laisianne — katsokaapa vaan, kuinka monta!
Suoraan sanoen, minä en tunne mitään myötätuntoisuutta teitä kohtaan, vielä vähemmin kunnioitusta! Yleisöä on kunnioitettava, sanovat usein virkaveljeni, mutta miksi, sitä ei voi kukaan sanoa minulle. Mitä ajattelette, minkä vuoksi teitä oikeastaan olisi kunnioitettava.”
Hän katsoi äänettömänä väkijoukkoon. Sekin oli hiljaa kuin kuollut, näytti siltä kuin se olisi asiaa miettinyt. Jostain päin puhalsi kylmä tuulahdus „Katsokaa, tuosta voitte nähdä”, sanoi kirjailija pitkän äänettömyyden jälkeen, „että te ette itsekään voi ymmärtää, miksi teitä pitäisi kunnioittaa!”
Eräs punatukkainen mies sanoi basso-äänellä:
„Me olemme ihmisiä.”
„Montako todellista ihmistä on teidän joukossanne? Kenties viisi tuhannesta sellaisia, jotka varmasti uskovat, että ihminen yksinään on elämän luoja ja herra, jotka uskovat, että heidän oikeutenaan, pyhänä oikeutenaan, on ajatella vapaasti. Viisi kenties voi seisoa vakavana tämän oikeuden edessä ja sen vuoksi pelotta katsoa kuolemaa silmiin.
Mutta useimmat ovat elämän orjia tai sen häpeämättömiä isäntiä. Kaikki yhteensä ovat kesyjä poroporvareita, jotka vaan hoitavat todellisten ihmisten ajallista omaisuutta. Ainoa mitä inhimillistä teissä näen on eläinkuntaa! Sitä näen teidän tummissa vapisevissa silmissänne ja kauhulla näen miten vähän rohkeita ja puhtaita on teidän joukossanne. Köyhä on maani voimakkaista ihmisistä, ja taaskin on aika käsissä, jolloin sankareja ahdistellaan.”
Parisenkymmentä henkilöä käänsi puhujalle selkänsä ja poistui paikalta. Mutta hän jatkoi:
„Hyvä rehellinen ihminen pyrkii aina johonkin, etsii jotain. Mutta te elätte hiljaa, rauhallisina, liikkumatta, sikäli kuin teistä kerran on säädetty. Teillä on liian ahdas olemus, ajatella te ette rohkene, vielä vähemmin liikahtaa paikallanne. Ja teidän ympärillänne, jotka ihastutte keikailijan olemukseen, vallitsevat vanhat mädänneet tradilsioonit. Kaikki estää teitä sormeannekaan liikuttamasta. Kurjia pieniä ihanteitanne te moititte hajoamisesta, vaikka ne pitävät täydellisesti ohjissaan. Ja jos tuuli kerrankaan puhaltaa raitista tukahuttavaan ilmaan, niin sulette te kaikki ikkunat nuhan pelosta. Te ette suosi levottomuutta, levottomuus pelästyttää teitä. Mutta teillä pitää olla jotain teidän vieraillenne, ainetta ylläpidoksenne te tarvitsette, ja niin te ojennatte sitten kätenne kuin kerjäläinen kirjallisuutta tavoittaaksenne saadaksenne siitä jotain ajanvietettä.
Kirjallisuus on teille väkevää maustetta jokapäiväisen olemuksenne mauttomuudessa. Teitä miellyttää, kun ihmiset kirjoittavat verellä ja sapelia, mutta se miellyttää teitä ainoastaan — ei rakkautta eikä vihaa kirjallisuus herätä teissä, ei muuta kuin ylistystä ja moitetta. Te ette ole ihmisiä, ainoastaan vain voimattomia katselijoita, yleisöä. Ei mikään tulisi muuttumaan, jos te äkisti häviäisitte kaikki tyyni. Jos te häviäisitte maan alle, jäisi kaikki maan päällä muuttumattomaksi.”
Yleisö väheni vähenemistään. Se ei kuule mielellään pitkiä puheita. Mutta paholainen oli hiljaa. Hän tunsi sen kaiken arvon. Puhuja oli pyhän innostuksensa valtaamana eikä huomannut mitään.
„Elämä on sankari-runoelma. Ja se on ihminen, joka hakee sen sisältöä, vaikka ei mitään löytäisikään; joka tahtoo ymmärtää kaikki, vaikkei hän sitä voikaan; joka pyrkii päästä kaikkivoipaiseksi kuin isämme taivaassa, vaikkei hän kykene omaa heikkouttaan voittamaan. Oletteko kuulleet mitään puhuttavan totuudesta, oikeudesta, palavasta halusta saada nähdä kaikki ihmiset ylpeinä, vapaina ja älykkäinä? Te tahdotte vaan olla kylläiset ja asua lämpimissä asunnoissa. Elää hiljaista ja rauhallista elämää — se on teidän onnenne.
Teidän pyrkimyksenne parempaan ei ole 5 pennin arvoinen. Onnea tavotellaan voimakkailla, jäntevillä käsivarsilla. Mutta te olette raukkoja, pelkureita kuin jänikset. Ette voi tappaa edes kärpäsiäkään ilman vierasta apua. Te taistelette niitä vastaan pienien myrkyllisten paperien „kärpäspaperien” avulla. Surkuttelen kärpäsiä. Te voitte olla levottomia, mutta miksi? Kun elämä käy teille hiukan vastenmieliseksi, kun rahoja ei riitä teille ja teidän perheellenne hyvien päivien pitämiseen. Kun ette tule toimeen perheenne kanssa tai kun teidän vaimonne kyllästyneenä elämään teidän kanssanne pettää teidät. Te haaveilette, tuumiskelette, elämä tuntuu teistä raskaalta, vieläpä kerrassaan kauhealta, siksi kunnes palkkiot paranevat tai kunnes löydätte uuden lemmityn. Alituisilla valituksilla elämän kehnoudesta te myrkytätte lastenne korvat heidän vielä pieninä ollessaan.
He kiinnittävät huomionsa elämän mitättömyyteen ja joutavuuteen, ja heidän ajatuksensa taittuvat niin kuin miekka, jolla katkotaan puita päiden asemesta.
Niin astelevat sitten lapsenne vanhoja jälkiä, väsyneinä teidän kertomuksiinne elämästä, jota te ette tunne. He tulevat vanhoiksi ennen aikojaan, hakevat vain lämmintä, mukavaa asuntoa, löytävät sen ja elävät rauhassa ja uneliaina, seuraten vanhempainsa esimerkkiä. Ne ovat kuin tuores merkeli, jolla haudat täytetään ja vanhaa rakennusta korjataan. Tämä likanen, rappeutunut, raskas rakennus on niiden verellä täytetty, jotka se on tukahuttanut kuoliaiksi. Se horjuu jo voimattomuudesta valmiina kohdakkoin häviämään ja tuskallisena odottaen sitä sysäystä, joka sen on raunioiksi saattava. Voimat kypsyvät kuitenkin, niiden luku lisääntyy. He tuskalla voivat pysyttäytyä rauhallisina, kärsimättömyyden liekki tuikahtaa esiin milloin niistäkin. Ne tulevat, ne tahtovat tulla, mulla silloin horjuu rakennus ja sattuu teidän päällenne, vaikka te ette ole ansainneet rangaistusta muusta kuin siitä ettette ole mitään tehneet.
Elämässä ei sallita mitään edesvastuutonta.”
Yleisöstä on enää jälellä ainoastaan pieni osa. Jotkut katsovat surullisina kirjailijaan. Tyytyväisyydellä he olivat lukeneet hänen kertomuksiaan, mutta pettymyksellä ovat he kuunnelleet hänen puhettaan. Hänen puheessaanhan ei ole mitään esteettistä!
Toiset näyttivät kiukkuisilta. Ei kukaan tuntenut itseänsä loukatuksi, puhe vaan kokonaisuudessaan oli niin kauhean kiusallinen.
Eräs nuori mies huusi kulmiaan rypistäen kiukuissaan:
„Nehän on vaan paljaita sanoja, sano meille, mikä käytännöllinen tarkoitus niillä on!”
Muuan kunnianarvoisa vanhus huomautti syvästi huokaisten:
„Hoh! hoo! Nuorena ollessani olin minäkin romantikko.”
Mustapukuinen nainen tiedusteli:
„Mitä ihmettä, haukkuuko hän naisia?”
Paholainen hymyili.
„Vielä on minun sanottava, että te hyvin mielellänne teeskentelette onnettomiksi. Sen te teette harkinnan mukaan, arvelen minä, sillä teillähän ei ole mitään, jolla te voitte ansaita toistenne molemminpuolista kunnioitusta ja suosiota. Te teeskentelette onnettomiksi herättääksenne sääliä ja osanottoa. Huokealla ostettuja sanoja, samoja joita te niin runsaasti jakelette koiralle, jonka jalka tapaturmaisesti on vahingoittunut ajoneuvojen alla. Ja onko teillä vahva terve elämän halu? Ei, te ette rakasta elämää, te pelkäätte sitä.
Petturit ihmiset! Köyhät kerjäläiset! Lähettäköön Herramme teille onnettomuutta niin paljon kuin mahdollista, jotta te rauhatlomiksi tulisitte.”
Yksi niistä kolmesta, jotka vielä ovat jälellä astuu lähemmä ja kiljuu:
„Herkiä jo helvetissä, emmehän toki kaikki liene samanlaisia. Sinähän olet kerrassaan jumalaton!”
„Herrani, elkää odottakokaan minulta mitään vanhurskautta. Elämässä ei ole mitään vanhurskautta. Voiko siis vanhurskautta olla teissäkään. Te olette kaikki yhtä huonoja. Katsokaapa joukkoanne, voisiko teitä jakaa hyviin ja huonoihin? Nuorena seuraatte kaikki samaa lippua, kouluissa te opitte samaa. Minä arvelen, te opitte jotain hyvää, sillä minä olen aivan varma siitä, ettette halua oppia mitään pahaa. Vaikea on minun kuvailla yliopistoa, jossa edistetään ihmisvihaa, innotonta kylmää pyrkimystä päästä tuottavaan asemaan ja muita samallaisia viisauksia.
Minä aina kuvittelen, en tiedä minkä vuoksi, että siellä opetetaan jotain muuta. Mutta jos te astutte elämään, niin ei teidän hermonne kestä kaikkea sen inhottavaisuutta. En kuitenkaan tahdo sanoa, että te mukananne toisitte uusia kauhuja, ei, sitä en koskaan tahdo väittää. Tiedän vaan tämän. Viidenkolmatta vuoden vanhana te kiellätte yksityisomaisuuden, mutta viidenneljättä vanhana te omistatte mahtavia taloja. Tiedän sen, että te osaatte tehdä työtä. Mutta minä kysyn mitä te olette tehneet elämän eteen. Te käyttäydytte kaikki yhtä kylmästi — nekin joukostanne, jotka lämpimästi puhuvat.
Missä sitten on paljon laimeutta, jos ei teidän joukossanne, koetatteko sitä murtaa? Parhaat joukostanne kääntävät halveksien selkänsä sille, — kiitettävää on ahkeroiminen puhtauden perään, mutta rehellinen ihminen ei säikähdä likaisuuttakaan.
Suoraan sanoen, me olemme kaikki yhtä suuria syyllisiä siihen että elämä on kurjaa. Maailmassa ei ole mitään hurskautta ...
Mutta mistä olette perineet vallan kumartamisen? ja mistä olette oppineet pelkäämään niin orjallisesti oman nahkanne puolesta.
Minä väitän, että kaikki pahe, kurjuus, joka kaikkialla pistää silmiimme, elää ainoastaan ja menestyy niin suuresti meidän ympärillämme, siksi että sillä on lujat juuret maa-alassa, nimittäin meidän hädässämme oman nahkamme puolesta ja koko meidän orjamaisessa käytöksessämme. Me kaikki olemme yhtä suuret syylliset elämämme kurjuuteen. Jos luottaisin koston voimaan niin kostaisin teille kaikille. Mutta minä luolan johonkin muuhun:
Toiset ihmiset tulevat jo, kiivaat — kunnialliset — vahvat. Jo kohta ...”
„Jo riittää!” sanoi paholainen hymyillen. Nuori mies katsoo ympäilleen. Hän ei näe ei ristin sielua ei edessään eikä takanaan. „Minä olen jotenkin tuskallisella mielellä, minne he kaikki ovat saaneet, minä en ole vielä sanottavaani sanonut!”
„Ne paloivat puheesi liekeissä, ha, ha, ha! Katso nokea tuolla katossa, se on ainoa mitä heistä on jälellä. Menkäämme!” En tiedä miten kaikille on käynyt. Minulla ei myöskään ole mitään halua sepittää loppua tähän juttuun, sillä minä en aavista hänelle mitään hyvää.
Mutta minä olen varma siitä, ettei kirjailijalle ole hyväksi että hänellä on monta ihailijaa, ja jokaisen, jolla on jotain yleisön kanssa tekemistä, olisi puhdistettava ilma ympärillänsä totuuden karbolihapolla.
Päivälehti no 68 22.3.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
