Makar Tshudra.
(Suomennos ”Päivälehdelle”)
Kirj. Maksim Gorjkij.
(1892)
Ulapalta puhalsi kostea, kylmä tuuli, joka kantoi kautta aron rannalle roiskuvien aaltojen haaveksivan äänen ja pensaiden kaihomielisen kohinan. Toisinaan sen puuskat lennättivät mukanaan kellastuneita lehtiä jolloin sen liekit hulmahtelivat ja meitä ympäröivä syysyönsynkkyys vavahteli sekä pelokkaasti tuokioiseksi etemmä vetäytyen antoi nähdä äärettömän aron vasemmalla, oikealla kuohuvan ulapan ja suoraan edessäni vanhan mustalaisen Makar Tshudran rohkeat piirteet. Hän oli vartioimassa leiriä, joka oli hajalleen asettunut lähellä meitä.
Vähääkään välittämättä siitä, että tuuli säälimättä huuhtoi hänen ruskeaa rintaansa, joka kauhtanan sivuille valahtaessa oli jäänyt auki, hän venyi nojasittain kasvot minuun päin kauniissa, vapaassa ja voimakkaassa asennossa, tuontuostakin imi suurta piippuaan ja tuprutellen suustaan ja sieramistaan sakeita savuja tuijotti minun pääni yli jonnekin kauas aron haudanhiljaiseen etäisyyteen sekä puheli kanssani herkeämättä ja tekemättä ainoatakaan liikettä suojellakseen itseään kylmältä tuulelta.
— Kululla olet muka. Se on hyvä! Mainion ammatin olet osannut valita. Niin pitääkin; kule ja katsele maailmaa, ja kun kylläsi saat, niin käy levolle ja odota loppuasi!
— Elämä, sanot? Muut ihmiset? sanoi hän kuultuaan vastaväitteen! ”niin pitääkin” sanojen johdosta. — Liikuttaako ne sinua? Etkö sinä itse ole elämä? Eläväthän ne muut ja tulevat toimeen sinuttakin. Luuletko olevasi kenellekään tarpeen? Sinä et ole leipä etkä ruoska eikä sinua kukaan tarvitse.
— Oppia ja opettaa, sanot? Voitko oppia tekemään ihraiset onnellisiksi? Jokos toki! Tule ensin vanhaksi ja puhu sitte vasta opetuksesta. Ja senkö sillä opetuksella tekee? Jokainen tietää, mitä tarvitsee. Ne, jotka ymmärtävät, kyllä ottavat
omansa, tyhmät taas eivät saa mitään ja jokainen oppii itse.
— On ne viisaita ne sisun ihmisesi. Kokoutuvat yksiin paikkoihin ja ahdistavat toinen toistaan, vaikka väljää on noin paljon, — hän viittasi kadollaan arolle. — Ja työssä aina aina, ahertavat. Miksi ja kenen hyväksi? Sitä ei kukaan tiedä. Kun näkee kyntäjän, niin ajattelee: tuossa se nyt pää hiessä hukkaa voimansa maan eteen, mutta sitte ei auta muu kuin kaatua itse siihen ja lahoa. Hänestä ei jää jälelle mitään, hän ei näe mitään hyötyä pelostaan ja kuolee tyhmänä, kuten oli syntynytkin.
— Sitäkö varten hän syntyy, että multa maata muokkaisi ja kuolisi kerkeämättä kaivaa hautaakaan itselleen? Mitä hän tietää vapaudesta? Käsittääkö aron avaruutta? Riemastuttaako hänen sydäntään ulapan laineen kohina? Jokos! Hän on orja — syntymästään pitäen ja koko elinikänsä eikä mitään muuta. Mitä hän mahtaa itselleen? Lopettaa itsensä, kun vähän pääsee viisastumaan.
— Tiedätkö, että tässä on 58 vuoteen nähty niin paljon, että jos sen kaiken kirjoihin panisi, niin ei tuhanteen tuommoiseen eväs konttiin sopisi kun sinulla on. Onko sinulla hajuakaan, mitä maita min'oon nähnyt? Jokos oli! Kule ja käy eikä mitään muuta; silleen sitä on elettävä. Kotvaksi älä yhteen paikkaan jää, ei maksa vaivaa. Niinkuin päivä ajaa yötä ikuisesti maan ympäri kiertäen, siten sinäkin pakeneva ajatuksiasi elämästä, ellei se kyllästyttäisi. Jos miettimään käyt, silloin elämä etoo, niin se on aina. Minullekin on niin käynyt!
— Kerran jouduin istumaan Gralitshinassa. Miksi elän maailmassa? ajattelin kerran ikävissäni — ei ole ilo istua vankilassa, uu, veikkonen — ja pahasti vihiäsi sydämmestä, kun katsahdin ikkunasta ulos, vihiäsi ja kouristi kuin pihdillä. Kuka sanoo, miksihän elää? Ei kukaan! Eikä sitä ole kysyttävä itseltäänkään. Elä vaan, eikä mitään muuta! Ja mittaile maita ja katsele ympärillesi, niin ei surunpäivät ikinä tule. Vähällä oli etten hirttäytynyt silloin vyöhön!
— He, kerran puhelin erään miehen kanssa. Tuima mies oli, teidän venäläisiänne. Pitää elää, sanoo, niinkuin Jumalan sana neuvon, vaan ei oman päänsä jälkeen. Tottele Jumalaa ja hän antaa sinulle kaikki, mitä pyydät. Mutta miehellä ei ollut itsellään kuin ryysyt päällä. No minä neuvomaan, että hän pyytäisi Jumalalta uuden puvun. Sekös suuttui ja sätti pahanpäiväiseksi minut. Ja sanoi vielä senkin, että pitää antaa anteeksi ihmisille ja rakastaa heitä. Vaan eipään itse antanut anteeksi, vaikka pahastui puolestani. Mokoma opettaja! Siihen ne opettaa, että vähällä syömisellä tulisi toimeen, mutta itse lappavat kymmeniä kertoja vuoraudessa.
Hän sylkäsi nuotioon ja alkoi ääneti täyttää piippuaan. Ja hiljaa valitteli tuulen humina, pimeästä kuului hevosten hampaiden karske, vaan telteiltä soi hento ja kumma lemmensävel. Laulaja oli ihana Nonka, Makarin tytär. Tunsin hänen äänensä syvän rintasoinnun, jonka kaiku aina oli omituisen tyytymätön ja kutsuva, lauloipa hän tai puheli. Hänen tummille kasvoilleen oli jähmettynyt kuningattaren korskeutta, mutta utuisissa, mustanruskeissa silmissä välkkyi tenhon ja oman kauneuden tajunta sekä kaiken häntä ulkopuolella olevan halveksiminen.
— Pane tupakka! Eikö laula tyttö hyvin? Sitähän minäkin! Tahtoisitko, että tuommoinen rakastuisi sinuun? Etkö? Se hyvä! Niin pitääkin, älä luota tyttöihin, vaan pysy etäällä niistä. Suudella tyttöä on somempi kuin tämän piipun polttaminen, vaan anna sen kerran suudella, niin jopa jätti vanha sydämmesi. Se sinut kietoo itseensä jollain, jota ei näe
eikä voi katkaista ja sinun täytyy sille antaa koko sielusi. Varo tyttöjä! Ne valehtelevat aina, letukat. Sanovat rakastavansa yli muita maailmassa, mutta annahan jos vaikka neulanpäällä niitä pistää, niin sydämmesi kostoksi repivät. Kyllä tässä tiedetään! Kuulehan, tahdotko kuulla pienen tarinan? Mutta pane se mieleesi, ja jos panet, niin ilmoisen ikäsi vapaana lintuna lennät ...
”Elipä ennen nuori mustalainen Zobar, Loko Zobar. Koko Unkari ja Tshekki ja Slavonia ja kaikki rantamaiden asukkaat hänet tunsivat. Oli siinä miestä siinä pojassa! Ei ollut niillä main ainoatakaan kylää, jossa ei kymmenet olisi vannoneet tappavansa Loikoa, mutta hän eli aikojaan ja mihin hevoseen silmänsä iski, niin sillä se teistui, vaikka koko rykmentti sotaväkeä olisi vahdiksi pantu. Hehee, ei se poika ketään pelännyt!
Ja kaikki mustalaisjoukot sen tunsivat tai olivat kuulleet puhuttavan. Hän ei rakastanut mitään muuta kuin hevosia eikä niitäkään kauan — ajoi aikansa, möi ja rahat sai häneltä, ken ottaa halusi. Ei mikään ollut hänelle liian kallis, hän olisi riistänyt vaikka sydämmen rinnastaan, jos kuka olisi sitä vaatinut. Semmoinen se oli!
Meidän joukkomme majaili siihen aikaan Bukovinassa — liekö hänestä kymmenkunta vuotta aikaa. Istuttiin kerran keväistä yötä. Meitä oli minä, sotamies Danila ja vanha Nur sekä kaikki muut ja Radda, Danitan tytär.
Minun Noorkani sinä tunnet. Siinä on tyttöä kuningattareksi! Mutta Raddaa ei voi verrata häneen. Hänestä näet, siitä Raddasta ei sanoin voi kertoa mitään. Ehkä hänen kauneuttaan voisi soittaa viululla ja sittenkin se, joka tuntee viulunsa kuin oman sydämmensä.
Monet reippaat sydämmet hän riudutti! Moravassa näki hänet kerran eräs vanha magnaatti ja oli kivettyä. Istuu hevosensa selässä ja katsoo tyttöön vavisten kuin horkassa. Mies oli kaunis kuin paholainen pyhäpäivänä, viitta kullalla kirjailtu, vyöllä miekka välkkyi kuin salama, jos vähänkään hepo liikahti ja yltäpäältä oli se jalokivillä valettu. Entä sininen lakki — aivan kuin palanen taivasta. Se oli suuri herra se! No, se sitte katsoo ja katsoo tyttöön ja viimein virkkaa Raddalle:
— Hoi, suutele, niin kukkaron kultaa saat!
Mutta tyttö käännähti poispäin eikä mitään muuta.
— Anna anteeksi, kun loukannut lienet, vaan katso edes iloisemmin, lisäsi heti vanha magnaatti ja viskasi tytön jalkoihin kukkaron, suunnattoman ison. Vaan tyttö ei ollut näkevinäänkään, astui jalalla päälle ja likaan sotki eikä mitään muuta.
— Sitä tyttöä! hymähti ukko ja ruoskalla hevosta löi — eikä muuta kuin savuna pöllysi jälet.
Mutta toisena päivänä uudelleen tuli.
— Kuka on tytön isä? karjasi että leiri kaikui.
Danila tuli esiin.
— Mutta tyttösi, ota minkä mieli tekee!
Vaan Danila sanoi:
— Ainoastaan paavit myövät sikojaan ja omiatuntojaan, mutta minä olen sotamies enkä kaupittele mitään.
Silloin toinen vimmastui ja miekkaan tarttui, mutta kuka lie meistä samassa työntänyt palavan taulan hevosen korvaan ja se sitä menoa nelistämään. Mekin läksimme liikkeelle. Kuletaan päivä, toinen, mutta silloin se oli taas meidän pelissämme!
— Kuulkaa, sanoo, — Jumalan ja teidän edessänne on tuntoni puhdas, antakaa tyttö vaimokseni, kaikki jaa'an kanssanne, ylen rikas olen!
Koko mies on yhtenä leimuna ja huojuu satulassa kuin heinä tuulessa. Me rupesimme miettimään.
— Tyttö hoi, sanoi itse! murahti Danila.
— Jos naaraskotka hyötähyvösiään menisi korpin pesään, niin mikä siitä tulisi? kysyi Rudda meiltä.
Nauruun purskahteli Danila ja me muut hänen kanssaan.
— Sillä lailla, tyttöni! Kuulitko, herra? Ei käy laatuun! Kyyhkysiä etsi, ne ovat taipuvaisempia.
Ja me läksimme edelleen.
Mutta se herra sieppasi lakin päästään, maahan paiskasi ja ratsasti tiehensä, ratsasti, että tanner tömisi. Kas semmoinen se oli te Radda!
No niin, kerran sitte eräänä yönä me kuulemme soiton arolla helisevän. Ja se oli soittoa, josta veret kiehumaan yltyivät ja joka väkisin oli mukaansa viedä. Me tunsimme, että jokainen sitä soittoa kuullen halusi jotain semmoista, jonka perästä ei enää elääkään olisi tarvinnut tai elää sitten kaiken maailman valtijaana!
Ja se yhä läheni. Jopa häämöttääkin hepo pimeästä, ja sillä istuu mies ja soittaa ja meihin päin ajaa. Nuotion ääreen pysähtyi, herkesi soittamasta ja meihin hymyillen katsoi.
Hee, Zobar, sinäkö se olet? huudahti Danila hänelle iloissaan.
— Siinä se nyt on, Loiko Zobar! Viikset valuivat harteille ja kiehtyivät sekasin teräksenkiiltävän tukan aaltoihin, silmät säihkyivät kuin kirkkaat tähdet ja hymy oli auringon paistetta, jumalista. Ja se oli koko mies kuin sepän takoma yhteen heponsa kanssa ja yhdestä rautapalasta. Seisoo siinä nuotion punaisessa valossa nauraen ja hampaat välkkyvät. Lempo olkoon, sitä miestä rakastin kuin itseäni ja ennen kuin hän sanaakaan minulle virkkoi.
Semmoisiakin miehiä niitä on olemassa! Kun hän katsoi silmiin, niin paikalla oli hänen vankinsa, mutta se ei hävettänyt, vaan herätti ylpeyttä. Semmoisen miehen parissa tulee itsekin paremmaksi. Vähä, veliseni, semmoisia on! Ja
hyvä onkin, kun vähä on. Jos paljon hyvää maailmassa olisi, niin ei sitä hyvänä pidettäisikään. Niin se on. Vaan kuule etemmä.
Ja Radda sanoo — Koreasti soitat, Loiko! Ken sulle noin soivan ja helisevän viulun on tehnyt?
Mutta tämä nauraen sanoo:
Itse olen tehnyt,. En ole tehnyt sitä puusta, vaan nuoren tytön rinnasta, jota tulisesti rakastin ja kielet hänen sydämmestään punoin.
Tietäähän sen, miehet heti tahtovat häikäistä tyttöjen silmät, etteivät nämä saisi heidän sydämmiään syttymään, vaan että itse viskautuisivat rinnoillesi. Niin Loikokin. Mutta ei osunut hän. Radda syrjään pyörähti ja haukotellen sanoi:
— Kaikkea puhutaankin! Zobarin sanoivat viisaan ja sukkelan olevan. Paljon ihmiset valehtelevat.
Ja hän läksi pois.
— Ohoh, kaunotar, terävät on sulla hampaat! virkkoi Loiko säihkyvin silmin ja laskeutui hevosen selästä. — Terve, veljet!
— Terve tulijalle, kotka! lausui Danila. Suudeltiin, puheltiin ja viimein levolle käytiin ... Sikeästi nukuttiin. Mutta aamulla näemme, että Zobarin pää on rievulla sidottu. Mitä on tapahtunut? Hevonen oli häntä nukkuessaan kaviolla kolhaissut.
Hehee! Kyllä arvattiin, kuka hepo oli, mutta me partaamme hymähdimme ja Danila hymähti myös. Kummako se, eikö Loiko ollut Raddan arvoinen? Ei toki! Olipa tyttö miten kaunis tahansa, sielu on sillä ahdas ja auhto ja vaikka kuorman kultaa hänen kaulaansa pane, niin paremmaksi sitä, mitä hän on, hän ei tule.
Ja niin viivyttiin päivä toisensa perästä yhdessä kohden. Asiat oli meillä siihen aikaan hyvällä kannalla ja Zobar oli luonamme. Oli siinä toveria! Ja viisas oli kuin vanha ja tiesi paljon, venättä ja unkaria osasi. Muistan, kun kertomaan yltyi, niin en vuosikausiin unta olisi kaivannut. Entä soittamaan kun rupesi — salama totisesti minut lyököön, jos oli toista maailmassa, joka olisi soittanut, kuin soitti Zobar! Kun hän kieliin koski, niin sydän sykähteli, ja kun etemmä ehti, niin se kokoon kouristui, mutta hymyillen hän vain soitteli. Itkeä ja nauraa teki yht’aikaa mieli hänen laulua kuunnellessa. Katkeraa voihkintaa kielet soivat ja ne itkivät apua ja tuntui, kuin rintaa veitsellä olisi viiltänyt. Mutta sitte tuntui, kuin olisi aro taivaalle satuja haastellut, kaihomielisiä murheen satuja kuiskinut. Kuului neidon itkua, joka armastaan saattoi, soi sorean pojan ääni, joka arolle tyttöään luokseen kutsui. Ja äkkiä vapaan, elävän laulun sävel ukkosena ilmoille ryöpsähtää ja itse aurinkokin taivaalla sen tahdissa tanssimaan pyrkii!
Jok’ainoa suoni ruumiissa sitä laulua ymmärsi ja se kokonaan valtoihinsa vei. Anna, että Loiko silloin olisi kiljaissut: ”tappeluun, veikot!” — paikalla olisivat puukot paljastuneet ja tappeluun olisi käyty, kenen kanssa hän olisi käskenyt. Hän voi tehdä toiselle, mitä tahtoi ja kaikki häntä sydämmensä pohjasta rakastivat, Radda vain ei ollut pojasta milläänkään. Se meni vielä mukiinkin, mutta toisinaan ivailemaan häntä rupesi. Ja kovasti, kovasti se koski Zobarin sydämmeen. Hammasta hurjasti puri, viiksiään riuhtoi Loiko, silmät syttä synkemmiksi mustenivat ja toisinaan niissä silleen leimahti, että kauhistumaan pani. Ja kauas arolle uljas Loiko yöllä käy ja aamuun asti siellä hänen viulunsa vaikeroi ja kuolinvirttä Zobarin vapaudelle soi. Mutta me loikoen kuuntelemme ja ajattelemme, miten olla, kuin eleä? Ja me tiedämme, että jos kaksi kiveä yhteen vierii, niin kuolee se, joka niiden väliin käy. Ja niin kävikin.
Kerran istuttiin kaikki koolla ja asioista puheltiin. Tuli ikävä. Danila Loikoile sanoo:
— Laula, Zobar, soita, iloa mielelle anna!
Tämä Raddaan katsahti, joka likellä loikoi kasvot ylöspäin ja taivaalle katsoi. Ja Loiko viulunsa helisemään pani. Se haasteli, kuin olisi todella ollut neidon rinta.
Vaan Loiko alkoi:
Hei, rinnan leimut luiskuvi
Ja aava aro on!
Mun orhin' uljas teiskuvi
Mut käten' vankka on!"
Päätään Radda käänsi, ylös hieman kahahti ja laulajalle ivallisesti hymähti. Vaan Loiko punaiseksi sävähti kuin rusko.
Hei, hop! Mun vankka varsa nyt
Sa kauas kiidä, hoi!
On yöhän aro peittynyt,
Vaan kohta koittaa koi!
Hei, päivää kohden joutuisast’
Sa lennä nuolena!
Kun ei vain koskis kuuhun ast’
Sun harjas hulmunta!
Se laulua oli, se! Ei kukaan enää silleen laula! Vaan Radda välinpitämättömänä virkkaa:
— Olisit lentämättä niin korkealle, Loiko, lankeat pahasti, rapakkoon nenällesi lennät ja viiksesi ryöväät! Petona Loiko tyttöön katsahti, ei virkkanut mitään, jaksoi kärsiä ja lauloi:
Hei, hop! Jo päivä pilkistää
Sa viivyit vierelläni
Oi, voi. oi, tuskaa, häpeää,
Mi meitä kohtaa näin!
— Tuo on laulua! huudahti Danila. — En kuuna päivänä tuommoista laulua ole kuullut. Piipunvarrekseen lempo minut pankoon, jos valehtelen! —
Vanha Nur oikein haventa mursi, hartioitaan liikutteli ja kaikkien mieleen oli uljas Zobarin laulu. Raddaa vaan ei miellyttänyt.
Itikka inisi kerran tuolleen kotkaa härsytellessään, sanoi hän.
— Ruoskaako tahdot, Radda? ärjäsi Danila pystyyn kohahtaen, vaan Zobar lakkinsa maahan viskasi ja sanoo mustana kuin yö:
— Seis, Danila! Tulinen hepo terässuitsia tarvitsee! Anna tyttösi vaimokseni!
— Jopa jotakin! naurahtaen virkkoi Danila.
— Ota, jos voit ja haluat!
— Hyv' on! huusi Loiko ja Raddalle sanoi:
— Kuulehan, tyttö, puhettani äläkä pöyhkeile. Paljon olen tyttöjä nähnyt, paljon, mutta ei kukaan ole sydäntäni palamaan pannut niin kuin sinä. Ah, Radda, kahlinnut olet rintani! Minkäs sille? Mikä tulee, se tulkoon ja ... ah! Ei ole hepoa semmoista, jolla itseään karkuun kiitää voisi! ... Otan sinut vaimokseni Jumalan, omantuntoni, isäsi ja kaikkien saapuvilla olevien edessä. Vaan katso, ettet vapauteni tiellä ole, olen sittenkin vapaa mies ja elän kuten haluan!
Ja hän astui tytön luo hammasta purren ja leimuvin silmin. Katsomme, kättä ojentaa tytölle, nyt Radda arohevonen suistaa, ajattelimme. Mutta äkkiä näemme, että Loiko kädet heilahtaen otsalleen maata vasten tärähti! ...
Mitä ihmeitä? Oli kuin luodin kaatamana olisi keiskahtanut. Vaan Loiko kaatui siitä, että Radda pitkällä ruoskansiimalla jaloille sävähytti ja äkkiä itseensä päin kiskaisi.
Ja taas kävi tyttö loikomaan, välinpitämättömänä viruu ja ääneti hymyilee. Odotamme, mitä tapahtuisi, vaan Loiko maassa istuu päätään pidellen. Sitte hiljaa nousi ja arolle läksi kehenkään katsomatta. Nur käski minua katsastamaan Loikoa. Hiivin hänen jälestään arolle yön pimeydessä.
Makar kopisti piipustaan porot ja alkoi täyttää sitä uudelleen. Minä vedinkauhtanaa tiukemmaksi päälleni ja katselin pitkälläni hänen ahavan mustentamiin kasvoihinsa. Ja synkästi nyökytti päätään hän ja jotain partaansa mutisi. Tuuheat, harmaat viikset liikahtelivat ja tuuli oli sotkenut tukan pörröiseksi. Hän muistutti jäyhää, ukkosen iskemää tammea, joka kuitenkin vielä uhkuu lujaa voimaa ja ylpeyttä. Aallot ennallaan rannalla haastelivat ja ranta vastasi ja tuuli yhä vain kantoi kautta aron nämä äänet. Nonka ei enää laulanut. Taivas oli vetäytynyt pilveen. Syysyön synkkä oli entistään pelottavampi.
Loiko astui raskaasti, pää painuksissa ja riippuvin käsin. Ojan äyräälle pysähtyi, kivelle istumaan kävi ja huokasi. Niin huokasi haikeasti, että veri hyöksähti säälistä sydämmeeni, mutta luokse en mennyt. Surua ei sanalla saa lähtemään ... Istun siinä tunnin, toisen istun ja kolmannen ihan hievahtamatta.
Ja vähän matkan päässä olen minä. Yön on valoisa, kuu oli valanut hopeoitaan aroon täydeltä ja kauaksi näki.
Yht’äkkiä huomaan Raddan nopeasti leiriltä tulevan. Menee Loikon luo, vaan tämä ei kuule. Laskee kätensä Loikon olalle. Vavahtaa Loiko, kädet nyrkiksi puristuu ja päätä kohottaa. Samassa pystyyn kavahtaa ja veitsen tempasee. Kuoleman oma on tyttö, säikähdin ja ajattelin lähteä leiriin juoksemaan, vaan samassa kuulen:
— Seis! Pääsi murskaan !
Raddalla on kädessä pistooli, jolla Zobarin otsaan tähtää. Tasaväkiset molemmat olivat.
— Kuule! — Radda pisti aseensa vyön alle ja Zobarille sanoo: — en tullut sinua tappamaan, tahdon sovintoa, pane veitsesi pois!
Totteli Loiko ja synkästi tytön silmiin katsoi. Ihmeellistä oli nähdä sitä, veli! Petoina ne seisoivat siinä silmäkkäin, kumpikin kauniina, uljaana. Ja kirkas kuu taivaaltaan heihin katsoo sekä minä.
— Kuule nyt, Loiko, mitä sanon: minä rakastan sinua! sanoo Radda.
Zobar ei muuta kuin olkapäitään kohautti.
— Olen nähnyt reippaita poikia, vaan uljain ja komein on sulla mieli ja ruumis kuin kellään muulla. Jokainen heistä olisi viiksensä ajanut yhdestä silmäni iskusta, kaikki olisivat jalkoihin langenneet, jos sitä olisin tahtonut. Mutta se ei ole maksanut vaivaa. Vähän on enää maailmassa tulista mustalaisen verta, vähän, Loiko. En koskaan, Loiko, ole ketään rakastanut, vaan sinua rakastan. Ja vapautta rakastan myöskin. Sitä rakastan vielä enemmän kuin sinua. Loiko. Ilman sinua en voi elää etkä sinäkään ilman minua. Tahdon siis, että olisit minun ruumiinesi, sieluinesi, kuuletko?
Zobar hymähti.
— Kuulen! Iloa on sydämmelle kuunnella sanojasi. Puhu vielä!
— Tiedä myöskin, että minä sinut taivutan, vaikka miten riehuisit. Älä hukkaa aikaa tyhjään — suuteloni odottavat sinua ja hyväilyni ... tulisia suuteloita multa saat, Loiko! Suudelmistani riehuvan elämäsi unhotat ... ja kuohuvat laulusi, jotka mustalaisia riemastuttavat, lakkaavat kaikumasta arolla — tästä lähin olet sinä vienoja lemmenlauluja minulle, Raddallesi laulava ... Älä siis tyhjään aikaa hukkaa, sanoin äsken, huomenna alistu tahtoni alle. Kumarru jalkoihini koko leirin nähden ja suutele oikeaa kättäni — silloin olen oleva vaimosi!
Semmoista se velho vaati! Mokomaa ei oltu ikimaailmassa kuultu. Ennen vanhaan olivat mustavuorelaiset pitäneet semmoista tapaa, kertoivat vanhat, vaan mustalaiset eivät koskaan! Veljesliitto tytön kanssa! Voitko, veli, kuvitella kummempaa? Syrjään hypähti Loiko ja kiljasi kuin haavoittunut peto, että aro kaikui. Vavahti Radda, mutta tyynenä pysyi.
— Hyvästi huomiseen asti, mutta silloin sinä teet, mitä olen käskenyt. Kuuletko, Loiko?
— Kuulen! Teen... — voihki Zobar ja kätensä tytölle ojensi. Mutta tämä läksi pois eikä katsonut häneen. Silloin Zobar horjui kuin myrskyn murtama puu, maahan kaatui, itki ja nauroi.
Sillä tavalla kirottu Radda nuorukaista piinasi! Tuskalla hänet tointumaan sain. Palasin leiriin ja siellä ukoille kaikki kerroin. Punnittiin asiaa ja päätettiin odottaa, mitä tuleva oli. Kun illalla kaikki olimme nuotion ääreen kokoutuneet, tuli Loikokin siihen. Hän oli allapäin. Silmät olivat syvälle painuneet. Maahan loi hän ne ja siitä nostamatta virkkoi:
— Tämmöinen on nyt laitani: katsoin sydämmeeni viime yönä enkä siellä sijaa löytänyt entiselle vapaalle elämälleni. Radda siellä yksinään asuu. Ihana Radda hymyilee tuossa kuin kuningatar. Hän rakastaa vapauttaan enemmän kuin minua ja minä rakastan häntä enemmän kuin vapauttani. Olen päättänyt kumartua Raddan jalkoihin ja hän sanoi, että kaikki näkisivät, miten hänen kauneutensa voittaa uljaan Loiko Zobarin, joka tähän asti on leikkinyt tyttöjen kanssa kuin haukka pikkulintujen. Vaan sitte rupeaa hän vaimokseni, suutelee ja hellii minua niin, etten halua enää teille laulujani laulaa eikä minun tule ikävä vapauttani!
Hän nosti silmänsä ja sumeasti Raddaan katsoi. Tämä oli ääneti, käskevästi päätään heilautti ja jalkoihinsa viittasi. Vaan me katsoimme emmekä mitään käsittäneet. Teki mieli lähteä pois, ettei vain olisi tarvinnut nähdä, miten Loiko Zobar tytön jalkojen juureen kumartuu — vaikkapa tyttö olikin itse Radda. Hävetti ja säälitti ja suretti.
— No! — huudahti Radda Zobarille.
— Älä kiirettä pidä, ehditään, kerkeät kyllästyäkin ... — naurahti Loiko. Ja se oli kuin teräksen helinää.
— Semmoinen on nyt asia, toverit! Mitä on tehtävä? Koetetaanpa, onko Raddallani tosiaankin niin kova sydän, kuin hän on näyttänyt. Nyt se nähdään — antakaa anteeksi, veljet!
Ah! Emme ehtineet aavistaakaan, mitä Zobar aikoi tehdä, vaan Radda jo maassa virui ja rintaan oli päätä myöten uponnut Zobarin käyrä veitsi. Me olimme kivettyneet hämmästyksestä.
Vaan Radda riuhtasi veitsen rinnastaan, heitti sen maahan ja painaen tuuheaa tukkaansa haavaa vasten hän sanoi hymyillen, kaikuvasta ja selvästi:
— Hyvästi, Loiko! Tiesin, että näin olit tekevä! ...
Ja hän kuoli ... Ikipäiviksi minut kirottakoon, mutta sen sanon, että paholainen sen tytön hahmossa oli!
— Nyt jalkoihisi kumarrun, korska kuningatar! hurjistuneena ärjyi Loiko ja huulin koski kuolleen Raddaan jalkoja ja siihen jäi. Me paljastimme päämme ja ääneti seisoimme.
Mitäs sanot, veli? Nur oli käskemäisillään sitomaan hänet, mutta eivät olisi kädet nousseet köyttämään Loiko Zobaria, ei olisi ainoakaan käsi noussut ja Nur arvasi sen. Viittasi vain kädellään ja poistui. Vaan Danila otti Raddan viskaaman veitsen ylös ja kauan katsoi siihen viikset vavisten, mutta siinä veitsessä ei vielä ollut Raddan veri hyytynyt ja se oli käyrä ja terävä. Sitte Danila meni Zobarin luo ja työnsi veitsen hänen selkäänsä sydämmen kohdalle. Oikea Raddan isä oli vanha sotamies Danila!
— Kas niin! sanoi Loiko selvästi Danilaan käännähtäen.
Vaan me katselimme. Radda virui suortuviaan rintaansa vasten painaen ja katse hänen avoimista silmistään taivaita kierteli, mutta hänen jalkojensa juuressa lepäsi uljas Loiko Zobar. Kasvoille oli valahtanut tuuhea tukka, ei hänen kasvojaan näkynyt.
Ja me seisoimme liikkumatta ja ajattelimme. Värähtelivät vanhan Danilan viikset ja pystyyn vetäytyivät tuuheat kulmakarvat. Hän katseli korkeuksiin eikä mitään virkkanut, vaan Nur laskeutui maahan kasvoilleen ja itki niin, että koholla lekkuivat hänen kumaraiset hartiansa.
Ja oli siinä, mitä itkeäkin! …
Kun siis kulet, niin taivalla vain tietäsi syrjään poikkeamatta. Suoraan eteenpäin pyri eikä mitään muuta!”
Makar vaikeni, pisti piippunsa kukkaroon ja vetäsi kauhtanan liepeen rinnalleen. Alkoi vihmoa vettä, tuuli yltyi ja merellä myllersi kumea, äkäinen kuohu. Hevoset hiipivät yksi toisensa perästä sammuneelle nuotiolle ja katsahdettuaan meihin älykkäine silmineen ne pysähtyivät meidän ympärillemme piiriin.
— Hei, hop, hop! huudahti Makar niille iloisesti ja taputeltuaan mielihevosensa kaulaa sanoi minulle:
— Sietää jo käydä nukkumaan! Sitte hän kääräsi kauhtanansa palteen päänsä ympäri ja mahtavasti ojensihe maahan pitkälleen.
Minua ei nukuttanut. Katsoin synkän aron läpi merelle ja silmieni editse solui ilmassa majesteetillisen ihanan Raddan korska haamu. Hän painoi suortuviaan rintansa haavaa vasten ja tummien, hienojen sormien lomitse välähteli kirkas veripisara toisensa jälkeen ja ne putoilivat maahan hehkuvan punaisina tähtinä.
Vaan lähellä häntä soljui uljas Loiko Zobar. Hänen kasvoilleen olivat laskeutuneet tumman tukan tuuheet poimut, joiden alta helmeili kerkeitä, suuria ja kylmiä kyyneliä ...
Ja sade yltyi ja synkeänä soitti meren pauhu juhlahymniä kauniille mustalaisparille — Loiko Zobarille ja Raddalle, vanhan sotamiehen Danilan tyttärelle.
Vaan yön pimeässä pyörivät heidän mykät haamunsa eikä uljas laulaja Loiko mitenkään päässyt korskean Raddan rinnalle ...
Päivälehti n:ot 4, 9 ja 15 5., 12. ja 19.1.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
