Paavin muuli.
Kirj. Alphonse Daudet.
(Suomennos Päivälehdelle.)
Kaikista niistä hauskoista kompasanoista, sananlaskuista ja puheenparsista, joilla Provencen talonpojat höystävät keskustelunsa, en tiedä yhtään, joka olisi somempi tai omituisempi kuin tämä. Kun nykysin ympärillä olevassa seudussa puhutaan jostain salavihaisesta, kostonhimoisesta miehestä, sanotaan aina: »Karttakaa aina tuota miestä! ... hän on kuin paavin muuli, joka seitsemän vuotta säästää potkuaan».
Olen aika kauan tiedustellut mistä tämä puheenparsi voi johtua, mikä oli tämä paavin muuli ja tämä seitsemän vuotta säästetty potku. Ei kukaan ole voinut antaa minulle tietoja tässä suhteessa, ei edes Francet Mamli, huilun puhaltajani, joka kuitenkin tunsi Provencen legendat kuin viisi sormeaan. Francet arvelee niinkuin minäkin, että siinä pohjalla on joku vanha kronikka Avignonin seudulta; mutta hän ei ole koskaan kuullut siitä muuta puhuttavan kuin sananlaskuna ... »Ette löydä sitä muualta, kuin Heinäsirkkojen kirjastosta», sanoi minulle tuo vanha huilunsoittaja nauraen. Ajatus näytti minusta hyvältä ja kun Heinäsirkkojen kirjasto on minun käytettävissäni, niin menin ja sulkeuduin sinne viikon ajaksi.
Se on erinomainen kirjasto, ihastuttavan somasti järjestetty, avoinna yötä ja päivää runoilijoille, ja palvelusta hoitavat siellä pienet sympaaleilla varustetut kirjastonhoitajat, jotka koko ajan teille soittelevat. Vietin siellä muutamia hauskoja päiviä, ja tutkittuani yhden viikon — selälläni maaten, — sain lopulta selville mitä halusin, nimittäin historian muulista ja tuosta kuuluisasta potkusta, jota säästettiin seitsemän vuotta. Kertomus siitä on hauska, vaikkakin hieman naivi, ja koetan kertoa sen teille semmoisena kuin luin sen eilisiltana eräästä ilmanvärisestä käsikirjotuksesta, jonka kuiva lavendeli sai hyvälle tuoksuamaan.
*
Joka ei ole nähnyt Avignonia paavien aikana, ei ole mitään nähnyt. Iloisuuteen, elämään, innostukseen ja juhlimisiin nähden ei koskaan ole ollut sen vertaista kaupunkia. Siellä oli aamusta iltaan juhlakulkueita, pyhiinvaellusretkiä, kadut täynnä kukkia, verhotut korko-ompeleisilla matoilla, kardinaaleja tuli Rhônea pitkin, kaleerit olivat liputetut, paavin sotamiehet lauloivat latinaksi toreilla, ja almujen kerääjäveljet antoivat rääkkyjensä soida; sitten ylhäältä alas asti taloja, jotka aivan kiinni toisissaan surisivat suuren paavillisen palatsin ympärillä kuin mehiläiset pesällään, kuului vielä pitsikangaspuitten tikotusta, messukasukoihin kultaompeluksia tekevien sukkulaisten edestakasin sujahtamista, alttarikannujen siselöijäin pikkuvasarain kalkutusta; luutun tekijät tarkastivat soittimiensa kaikupohjia ja kankaitten luojat lauloivat; — kaiken tämän yli kuului kellojen soitto ja tamburinien alituinen pärinä tuolta alhaalta, sillan puolelta. Sillä, kun meillä kansa on tyytyväinen, täytyy sen saada tanssia; ja kun siihen aikaan kadut olivat farandoléa tanssia liian ahtaat, niin asettuivat pillin ja tamburiinin soittajat Avignonin sillalle, Rhônelta puhaltavaan raittiisen tuuleen, ja siellä tanssittiin päivät ja yöt ... Ah! onnellinen aika! onnellinen kaupunki! Tapparat eivät silloin iskeneet; valtion vankiloihin vietiin viinit jäähtymään! Ei milloinkaan nälänhätää, ei koskaan sotia! ... Kas niin osasivat kreivikunnan paavit hallita kansaa; siinä syy miksi kansa on heitä niin suuresti kaivannut! ...
Erästä varsinkin, erästä kunnon vanhasta, jota kutsuttiin nimeltä Bonifaclus ... Ah! kuinka paljon vuodatettiinkaan kyyneleitä Avignonissa kun hän kuoli. Hän oli niin rakastettava, niin kohtelias ruhtinas; hän nauroi teille niin suopeana muulinsa selästä, ja kun menitte hänen luokseen, — olittepa sitten joka köyhä vähäpätöinen krappikasvin nyhtäjä tai kaupungin arvoisa tuomari, — niin antoi hän teille siunauksensa niin kohteliaasti! Todellinen Yvetot’n paavi, Provencen Yvetot’n, jolla oli jotakin hienoa naurussaan, joku meiramikukka lakissaan ja ei yhtään Johannaa ... Ainoa Johanna, joka tällä kunnon isällä tiedetään olleen, oli hänen viiniköynnöksensä, — eräs pikkuinen viiniköynnös, jonka hän itse oli istuttanut kolmen peninkulman päähän Avignonista, Chateau Neui’in myrttien keskelle.
Joka sunnuntai meni tuo arvon mies iltajumalanpalveluksen jälkeen sen luona käymään; ja kun hän oli siellä ylhäällä, muuli vieressään, kardinaalit ympärillään, venyen kantojen juurilla, silloin aukaisulta hän pullon vanhaa viiniä, — sitä hyvää rubiinin väristä viiniä, jota senjälkeen on kutsuttu nimeltä Chateau-Neufdes-Popes, — ja maisteli sitä pienin siemauksin, katsellen viiniköynnöstään heltyneen näköisenä. Sitten kun pullo oli tyhjä ja aurinko alkoi mailleen mennä, palasi hän iloisena kaupunkiin koko kardinaalikuntansa seuraamana; ja kun hän meni yli Avignonien sillan keskitse tamburiinin ja tanssin, niin hänen muulinsa, soiton kiihottamana otti pienen hölkkäjuoksun, sillä välin kun hän itse heilutti lakkiaan tanssin tahtiin, seikka, joka hiukan tuotti pahennusta kardinaaleille, mutta sai koko kansan sanomaan: »Ah! tuota hyvää ruhtinasta! Voi! tuota kunnon paavia!»
Château-Neufissä kasvavan viiniköynnöksensä jälkeen rakasti paavi eniten kaikkia tässä maailmassa muuliaan. Tuo kunnon mies oli aivan hullaantunut siihen elukkaan. Joka ilta ennen maata menoaan meni hän katsomaan oliko sen talli lukossa, puuttuiko mitään sen seimestä, ja koskaan ei hän olisi noussut aterialta valmistuttamatta silmiensä edessä suurta ranskalaista viiniboolia paljon sokerin ja hyvälle lemuavien kasvien kanssa, jonka hän sitten itse vei muulille, huolimatta kardinaaliensa vastaväitteistä... Täytyy myös sanoa, että elukka olikin sen arvoinen. Se oli kaunis, musta, punapilkkuinen muuli, varmajalkanen, kovin kiiltävä, lautaset leveät ja täyteläiset, — ja piti ylpeänä pystyssä pientä, laihaa päätään, ollen kokonaan täynnä villatupsuja, nauharuusukkeita ja hopeakulkusia; sen ohessa lempeä kuin enkeli, silmät viattomat ja molemmat pitkät korvansa aina liikkeessä, joka teki sen hyvän lapsen näköiseksi... Koko Avignon kunnioitti sitä, ja kun se liikkui kaduilla, ei mitään kunnianosotusta jätetty sille tekemättä; sillä jokainen tiesi, että se oli varmin keino pysyä hovin suosiossa, ja että viattomine naamoineen oli paavin muuli saattanut useamman kuin yhden onnelliseksi, mainitakseni todistukseksi Tistet Védénen ja hänen eriskummallisen seikkailunsa.
Tämä Tistet Védéne oli alussa hävytön velikulta, jonka isänsä, Guy Védénen, kultasepän, oli täytynyt ajaa luotaan, koska hän ei tahtonut mitään tehdä ja houkutteli vaan oppipoikia kaikellaisiin koirankujeisiin. Kuuden kuukauden ajan nähtiin hänen viereksivän kaikissa Avignonin katuojissa, mutta paraastaan paavin palatsin seutuvilla; sillä tuolla velikullalla oli jo kauvan ollut päässä aikeita paavin muuliin nähden ja saatte nähdä että ne olivat hiukan pahanilkisiä ne aikeet...
Eräänä päivänä, kun Hänen Pyhyytensä elukkoineen kahden kesken kulki vallituksen juurella, tuli Tistet hänen luokseen ja sanoi hänelle ihailevan näköisenä, pannen kätensä ristiin: »Jumalani! Suuri Pyhä-Pietari, miten oiva muuli teillä on tuossa! ... Antakaas minun hieman katsella sitä! ... Ah! arvoisa paavi, kaunis muuli! ... Saksan keisarillakaan ei ole semmoista.» Ja hän hyväili sitä ja puhui sille lempeästi kuin neitoselle: «Tulkaas tänne, jalokiveni, aarteeni, hienohelmeni ... » Ja tuo kunnon paavi sanoi suuresti liikutettuna itsekseen: »Miten hyvä pikku poika!.. . Miten kohtelias hän on muulilleni!» Ja tiedättekö mitä sitten seuraavana päivänä tapahtui? Tistet Védéne vaihtoi vanhan, keltaisen takkinsa kauniiseen pitseillä koristettuun messupaitaan, sinipunervasta silkistä tehtyyn viittaan ja soljilla varustettuihin kenkiin, ja hän tuli paavin kuorikouluun, johon ennen koskaan ei ollut päässyt muita kuin ylimysten lapsia ja kardinaalien veljenpoikia... Kas semmoista se vehkeily on!... Mutta Tistet ei pysähtynyt tähän.
Päästyään kerran paavin palvelukseen jatkoi tuo veitikka peliä, joka hänelle oli niin hyvin onnistunut ollen röyhkeä kaikille, ei hän osottanut huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta muille kuin muulille, ja aina näki hänet palatsin pihoilla käsissä kauroja tai kimpullinen nurmiapilasta, josta hän sievästi pudisteli pois punaiset kukkatertut katsellen Pyhän Pietarin parvekkeelle päin, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Hei ... arvaas ketä varten nämä?... » Niin että lopulta tuo kunnon paavi tuntiessaan vanhenevansa, jätti hänelle huoleksi pitää silmällä tallia ja viedä muulille ranskalaisen viiniboolinsa; seikka joka ei naurattanut kardinaaleja.
*
Eikä muuliakaan, häntäkään se ei naurattanut ... Tästä lähtien näki se aina viinitunnillaan luokseen tulevan viisi tai kuusi kuoripoikaa, jotka nopeasti sotkeutuivat nuttuineen ja piisineen olkiin; sitten hetkisen kuluttua täytti tallin poltetun sokerin ja hyvänhajuisten yrttien lämmin, suloinen tuoksu, ja paikalle tuli Tistet Védéne kantaen varovaisesti ranskalaista viiniboolia. Silloin alkoivat eläinraukan kärsimykset.
Oltiin niin julmia että tuotiin sinne, hänen seimeensä tuo parfymoitu viini, joka piti hänet lämpimänä joka antoi hänelle siivet; annettiin, hänen hengittää sen tuoksua, mutta sitten, kun hän oli vetänyt sieramensa täyteen sitä, niin saitkos! Tuo hyvä ruusunpunainen likööri hävisi noitten velikultain kurkkuihin ... Ja jos ne edes eivät olisi muuta tehneet kuin varastaneet hänen viininsä; mutta ne olivat kuin riivatuita, nuo pikku klerkit, kun ne olivat juoneet! ... Yksi veti häntä korvasta, toinen hännästä; Quiquet nousi hänen selkäänsä, Béluguet koetteli lakkiaan hänen päähänsä, eikä yksikään näistä lurjuksista ajatellut, että yhdellä nivusten ponnistuksella tai yhdellä potkulla tuo elukka olisi voinut lähettää heidät kaikki pohjantähteen, ja kauvemmaksikin ... Mutta ei; Ei aivan tyhjän päiten ole paavin muuli, siunauksien ja aneitten muuli ... Lapsien oli hyvä elämöidä, hän ei suuttunut; ja ainoastaan Tistet Védéneen oli hän tästä vihoissaan ... Kun hän esimerkiksi tunsi tämän olevan selkänsä takana, syhyivät hänen kavionsa, ja todella syystä. Tuo Tistet heittiö teki hänelle niin ilkeitä kepposia! hänellä oli juotuaan niin julmia päähänpistoja...
Eräänä päivänä juolahti Tistetin mieleen viedä muuli kanssaan kuorikoulun kellotapuliin, sinne ylös, aivan ylös, palatsin huipulle ... Ja se ei ole mikään satu, kaksisataatuhatta provencelaista ovat sen nähneet. Voitte ajatella mielessänne tuon onnettoman muulin kauhistusta, kun hän, kuljettuaan tunnin ajan umpimähkään kiertoportaita ja kavuttuaan en tiedä kuinka monta askelta, äkkiä huomaa olevansa valosta loistavalla katolla, ja että tuhatta jalkaa hänen alapuolellaan oli kummallisen näköinen Avignon, jossa kauppakojut eivät näyttäneet suuremmilta kuin pähkinät, paavin kasarmin edustalla olevat sotilaat olivat kuin punasia muurahaisia, ja siellä alhaalla, erään hopeajuovan poikki oli pienen pieni silta, jolla tanssittiin … Voi elukka raukkaa! Mikä kauhistus! Huudosta, jonka se päästi, tärisivät kaikki palatsin ikkunat.
»Mitä siellä on? mitä hälle tehdään?» huudahti tuo kunnon paavi syöksyen parvekkeelleen.
Tistet Védéne oli jo pihalla, ollen itkevinään ja repien tukkaansa: »Ah! arvoisa pyhä-isä, sehän siellä on!... Teidän muulinnehan se on ... Jumalani! mikähän meistä tulee? ... Teidän muulinne on noussut kellotapuliin ...
— Aivanko yksinään???
— Niin arvoisa Pyhä-Isä, aivan yksinään ... Odottakaas! katsokaa tuonne ylös ... Näetkö kuinka sen korvan nenät heiluvat? ... Luulisi kahdeksi pääskyseksi!...
— Herra armahda! virkkoi paavi rukka ylös katsoen ... Mutta sehän on sitten tullut hulluksi! Se tappaa itsensä ... Etkö tule heti alas, sinä onneton! ...
Tuli ja leimaus! se ei olisi muuta halunnutkaan, kuin laskeutua alas ... mutta mistä kautta? Portaita ei ollut ajattelemistakaan; semmoisia voidaan vielä nousta; mutta laskeutuessa olisi sata kertaa voinut taittaa jalkansa... Ja tuo muuli raukka joutui epätoivoon ja, koko ajan pyöriessään huumaantuneine silmineen katolla, ajatteli hän Tistet Védéneä:
»Ah! roisto, jos pääsen tästä ... sitä potkua huomisaamuna!»
Tämä potkaisen ajatus loi hänen jalkoihinsa hiukan rohkeutta, ilman tätä ei hän olisi voinut kestää ... Vihdoin onnistuttiin saamaan hänet sieltä alas, mutta olikin siinä puuhaa. Täytyi hinata se alas vipusimilla, nuorilla ja purilailla. Ja arvaatte miten suuri alennus oli paavin muulille riippua näin korkealla, heiluttaen sorkkiaan, ilmassa kuin turilas! Ja koko Avignon oli sen lisäksi katsomassa.
Tuo onneton eläin ei saanut sentähden nukkua koko sinä yönä. Hänestä tuntui aina että hän pyöri tuolla kirotulla katolla, kaupunkilaisten alhaalla nauraessa. Sitten ajatteli hän Tistet Védéne lurjusta ja sitä hauskaa potkua, jonka hän sille antaisi seuraavana aamuna! Ah! ystäväni, millaisen iskun! Pampelunéenkin näkyisi siitä syntynyt savu. Mutta arvatkaapas mitä teki Tistet Védéne sillä aikaa, kun hänelle tallissa valmistettiin tätä kaunista vastaanottoa? Hän kulki laulaen pitkin Rhônea eräässä paavin laivassa, ja meni Neaappelin hoviin nuoren aatelisjoukon mukana, jonka kaupunki joka vuosi lähetti kuningatar Johannan luo harjaantumaan valtiotaidossa ja hyvissä tavoissa. Tistet ei ollut jalosukuinen, mutta paavi osotti yhtämittaa kiitollisuuttaan siitä huolenpidosta, jota tämä oli osottanut hänen elukalleen, ja varsinkin siitä toimeliaisuudesta, jota hän oli äsken näyttänyt tuona pelastuspäivänä.
Muuli se oli, joka seuraavana päivänä huomasi toiveissaan pettyneensä! Ah sitä roistoa! hän on epäillyt jotakin! ... ajatteli se raivoissaan pudistellen kulkusiaan ... mutta saman tekevä, mene vaan, ilkiö! löydät sen palatessasi, sen ansaitsemasi potkun ... minä säästän sen sinulle! Ja muuli pitikin lupauksensa.
Tistet’n poismenon jälkeen sai paavin muuli taas elää entistä rauhallista elämänsä ja noudattaa entisiä tapojansa. Ei ollut enää ketään Quiquet’ä ketään Béluquet’a tallissa. Ihanat viinin päivät olivat palanneet ja niitten kanssa hyvä tuuli, pitkät ruokalevot, ja pieni hölkkäjuoksu kun hän meni yli Avignonin sillan. Kuitenkin oltiin tämän seikkailun jälkeen kaupungissa hiukan kylmiä häntä kohtaan. Hänen kulkiessaan kuiskuteltiin; vanhat ihmiset pudistivat päätään, lapset nauroivat osottaen kellotapulia, itse hyvä paavikin ei enää luottanut yhtä paljon ystäväänsä, ja kun hän pikkuisen nukahti sen selässä sunnuntaina viiniköynöksen luota palatessaan, johtui hänen mieleensä aina ajatus: »Jos heräisinkin tuolla ylhäällä, kellotapulissa!» Muuli huomasi tämän ja kärsi siitä mitään virkkamatta; silloin vaan, kun mainittiin Tistet Védénen nimeä hänen kuullensa, värisivät hänen pitkät korvansa ja hiukan nauraen terotti hän kivikatuun rautaisia kenkiään.
Seitsemän vuotta kului näin; sitten, kun nämä seitsemän vuotta olivat kuluneet, palasi Tistet Védéne takaisin Neappelin hovista. Palvelusaikansa siellä ei ollut vielä loppunut; mutta hän oli kuullut että paavin ensimäinen sinapinsekottaja oli äkkiä kuollut Avignonissa ja kun paikka näytti hänestä hyvältä, oli hän hyvin kiiruusti saapunut asettuakseen hakijain riveihin.
Kun tämä Védéne juonittelija astui sisälle palatsin saliin, ei paavi ollut häntä tuntea, niin paljon oli hän kasvanut ja muhkeammaksi tullut. Täytyy myös sanoa että paavikin oli puolestaan vanhentunut ja ettei hän nähnyt hyvin ilman silmälaseja.
Tistet ei säikähtynyt.
»Kuinka! arvoisa Pyhä-Pietari, ettekö enään tunne minua? ... Minähän se olen, Tistet Védéne!… »
— Védéne?
— Aivan niin, tiedättehän hyvin ... sama joka vei ranskalaista viiniä teidän muulillenne.
— Ah! niin ...niin... kyllä muistan ... Hyvä pikku poika, se Tistet Védéne ... Ja mitä hän nyt tahtoo meiltä?
— Oh! paljokos sitä, arvoisa Pyhä-Pietari ...minä tulin teiltä pyytämään ... Ai, niin, onko teillä vielä se muulinne? Ja voipiko se hyvin?...Ah! sen parempi! ... Minä tulin teiltä pyytämään ensimäisen sinapinsekottajan paikkaa, joka äsken on tullut vapaaksi.
— Sinä ensimäiseksi sinapinsekottajaksi! . . . Mutta sinä olet liian nuori. Miten vanha sitten olet?
— Kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, jalo piispa, täsmälleen viisi vuotta vanhempi kuin teidän muulinne ... Voi! Herran palmu sitä oivaa elukkaa1 ... Jos tietäisitte kuinka rakastin sitä muulia ... kuinka olen Italiassa olessani sitä ikävöinyt!... Ettekö hän päästä miiua sitä katsomaan? …
— No, lapseni, sinä olet näkevä sen, virkkoi kunnon paavi kokonaan liikutettuna ... Ja koska sinä rakastat tätä oivaa elukkaa niin paljon, niin en tahdo että sinun enää tarvitsee elää erotettuna siitä. Tästä päivästä lähtien saat elää luonani ensimäisenä sinapinsekottajana … Kardinaalini tulevat panemaan vastaan, mutta sen pahempi! minä olen siihen tottunut ... Tule luoksemme huomenna, iltakirkosta pelatessasi, niin me annamme sinulle arvosi merkit neuvostomme läsnäollessa, ja sitten ... minä vien sinut katsomaan muulia, ja sinä saat tulla viiniköynnöksen luo meidän molempien mukana… he! he! no niin, saat mennä …
En tarvitse teille sanoa, oliko Tistit Védéne tyytyväinen lähtiessään ulos suuresta salista ja miten suurella kärsimättömyydellä hän odotti huomispäivän juhlamenoa. Kuitenkin oli palatsissa eräs vieläkin onnellisempi ja viejäkin kärsimättömämpi kuin hän: se oli muuli. Heti Védénen palauksen jälkeen aina seuraavaan päivän iltarukoukseen asti söi hän lakkaamatta kauroja ja terotti seinään takakavioitaan. Hänkin valmistautui seremoniaa varten.
Ja seuraavana päivänä siis, kun ehtoorukoukset oli pidetty, astui Védéne paavillisen palatsin pihaan. Kaikki ylempi papisto oli siellä, kardinaalit punaisissa viitoissa, I'avocat du diable mustassa sametissa, luostarin abotit pienine mitroineen, Saint-Agricon kirkkoraadin jäsenet, kuorikoulun oppilaat sinipunervine takkineen, myöskin alempi papisto, paavin sotilaat paraatipuvuissa, kolme katujaveljeskcntaa, Venton vuoren erakot hurjine kasvoineen ja niitten takana pikku pappi, joka kantoi kelloa, itsensä kiduttajaveljet alastomina vyötäisiin asti ja lukkarit ylpeillen tuomarien viitoissa, kaikki, kaikki, aina siunatun veden jakajiin asti ja myöskin se joka sytyttää, ja se joka tulet sammuttaa: ei yhtä ainoatakaan puuttunut ... Ah! se oli kaunis vihkimätilaisuus! Kellonsoittoa, räjähdyspommeja, auringonpaistetta, musiikkia ja yhä vain nuo villiytyneet tamburiinit, jotka tanssin säveltä soittivat siellä alhaalla, Avignonin sillalla ...
Kun Védéne ilmestyi seurakunnan keskelle saivat hänen uljas vartalonsa ja kauniit kasvonsa kaikki ihmetyksen hyminään. Hän olikin muhkea provencelainen, mutta vaaleaverinen, ja hänellä oli pitkä päästään kihara tukka ja pieni haituvakarvainen parta, joka näytti aivan kuin tehdyn niistä hienoisia metallilastuista, jotka olivat pudonneet hänen isänsä, kullankaivertajan piirtimestä. Huhu kertoi, että tässä vaaleassa parrassa olivat jolloinkulloin leikkineet kuningatar Johannankin pienet sormet; ja herra Védéne oli todellakin kuiskailevan ja hajamielisen näköinen kuten ainakin miehet, joita kuningattaret ovat rakastelleet ... Täksi päiväksi oli hän synnyinpaikkaansa kunnioittaakseen neaappelilaisten vaatteittensa sijasta pannut päälleen provencelaisten tapaan ruusunpunaisella reunustetun takin ja lakissaan heilui hänellä Camargue’lla elostelevan ibislinnun sulka.
Heti kun oli sisään astunut tervehti ensimäinen sinapinsekottaja kohteliaasti läsnäolijoita ja kääntyi sitten kulkemaan sille korkealle kuistille, jossa paavi häntä odotti antaakseen hänelle arvonsa merkit: keltaisesta puksipuusta tehdyn lusikan ja saframinvärisen takin. Muuli oli portaitten alapäässä, täynnä koristeita ja valmiina viiniköynnöksen luo menemään ... Kun Tistet Védéne kulki sen lähitse hymyili hän hyväntahtoisesti ja pysähtyi pari kolme kertaa sitä ystävällisesti taputellakseen selkään, toisella silmällään vilkuen näkikö paavi sen. Asema oli hyvä ... Muuli otti vauhtia. »Hepäs siitä! peijaappas nyt, roisto! Kas tässä se lahja, jota seitsemän vuotta sinulle olen säästänyt!» Ja se antoi hänelle niin kauhean iskun kavioistaan, että Pampeluneenkin näkyi siitä kohoavan savu, vaalea savupyörre, jossa leijaili eräs ibislinnun sulka; siinä kaikki, mitä jäi jälelle tuosta onnettomasta Tistet Védénestä! ...
Muulin potkut eivät tavallisesti ole yhtä murhaavia; mutta tämä oli paavillinen muuli; ja sitten, ajatelkaahan toki! hän oli säästänyt sitä seitsemän vuotta ... Ei ole parempaa esimerkkiä kirkon salavihaisuudesta.
Päivälehti no 183 10.8.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
