”Eräällä taholla.”
”Eräällä taholla” tapahtuu aina jotakin. Eräällä taholla ”parjataan”, eräällä taholla ”ryvetetään”, eräällä taholla ”ollaan rappeutumassa” ja eräältä taholta on aina ”väitetty jotakin”. Kaikki paha ylipäänsä tulee ”eräältä taholta”.
On luonnollista, ettei kaikki tämä pahennus saa rankaisematta tapahtua. ”Eräs taho” saa sentähden myös kuulla kunniansa. Aukaisitpa melkein minkä helsinkiläisen lehden tahansa, niin aina saat lukea ”erään tahon” uusista urotöistä. Milloin se on boikotteerannut, milloin agiteerannut, milloin oikein konspireerannut, mutta aina se vain eksisteeraa ja aina se rikeeraa. Eikä sille ole apua sanastakaan. Sitä koetetaan neuvoa sekä hyvällä että pahalla, sitä ”näpsäytetään”, sitä ”letkautetaan”, ja kun ei se riitä, niin se ”leimataan”. Mutta aina vain samalla menestyksellä. Eräs taho jatkaa yhä ”kurjaa menettelyään”. Eräs taho on parantumaton.
Olin niin kauvan lukenut sanomalehdissä tuosta ”eräästä tahosta”, että aloin jo tulla uteliaaksi. Sehän on yksi h— in ”taho”, ajattelin minä. Ja niin päätin minä eräänä kauniina päivänä ottaa pohdin, missä sellainen paheen pesä oikeastaan on olemassa.
Omassa toimituksessa eivät tienneet asiasta hölyn pölyä. Neuvoivat menemään Suomettareen.
Minä Suomettaren toimitukseen.
Siellä iskettiin silmää ja hymyiltiin salaperäisesti. Toimitussihteeri, joka nähtävästi vainusi tässä jotakin sotajuonta, kuiskasi korvaani:
— Itsestään hyvä mies asian arvaa.
Etten näyttäisi aivan tuhmalta, iskin minäkiä silmää vastaan ja hymyilin salaperäisesti. Sitten kiitin minä kohteliaasti toverillisesta tiedonannosta ja, vielä enemmän arvoani pelastaakseni, lausuin ovelta seuraavan maagillisen taikasanan:
— Hekatombi katakombi!
Ja niin minä lähdin.
Mikä nuo salaperäiset sanat silloin suuhuni toikaan, en tiedä vielä tänäkään päivänä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitenkä ne Suomettaren toimituksessa ymmärrettiin. Näin vaan lähtiessäni, mitenkä toimitussihteerin suupielet oudosti värähtivät.
Mutta minä seisoin kadunkulmassa ja mietin, mille taholle minä oikeastaan lähtisin, löytääkseni ”erään tahon”. Niin kapusin minä ”Huusiksen” toimitukseen.
Mutta nyt olin minä vahingosta viisastunut. Minä en kysynytkään enää, missä eräs taho on, vaan astuin rohkeasti keskelle kotimaan osaston huonetta ja lausuin kaikuvimmalla ruotsinkielelläni:
— Hälsningar från ett visst hall (Terveisiä eräältä taholta).
Hävyttömyys maan perii.
Minun sanoillani oli aivan arvaamaton vaikutus, koko toimitus keräytyi ympärilleni.
— Tosiaan. Kuulunko mitään? Puuhataanko siellä jotakin? Onko jotakin odotettavissa?
Reportterien sieraimet kohoilivat. He nähtävästi vainusivat skandaalia.
Mutta minä olin nyt kerta kaikkiaan päättänyt olla diplomaatillinen.
— Piru on irti, sanoin minä ja lisäsin vielä varmemmaksi vakuudeksi jälkeen suomeksi pari kunnon s—nan p—lettä. Oletteko kuullut heidän uusimmasta sikamaisuudestaan?
Minä näin, että sanani saavuttivat luottamusta. Tarjottiin sikaari ja päätoimittaja taputti minua tuttavallisesti olalle:
— Veli on hyvä ja tulee tänne minun huoneeseeni. Saamme jutella asiasta vähän laveammin.
Sanottu ja tehty. Tarjosi punssia, oikeata ruotsin punssia, ja kilisti. Katsoi sitten syvälle silmiini ja sanoi:
— Noh?
Minä sanoin:
— Tjah!
Mitä minä muuta olisin voinut sanoakaan.
Hän sanoi:
— Ahaa?
Minä sanoin:
— Jajaa.
— Tuhansia kiitoksia, sanoi hän ja nousi ylös. Tulen pitämään veljeä muistossa tästä palveluksesta.
Sitten saattoi hän minut ovelle, puristi moneen kertaan lämpimästi minun kättäni ja minä lähdin.
Seuraavana päivänä luin minä ”Huusiksesta”, että ”eräältä luotettavalta taholta” oli lehdelle ilmotettu että ”eräällä taholta” on jälleen piakkoin jotakin odotettavissa. Kaikki pääkaupungin lehdet lainasivat uutisen, mutta seuraavana päivänä julisti Uusi Suometar sen perättömäksi ja väitti, ”asiasta lähemmin selkoa otettuaan”, että jotakin ei ole odotettavissa ”piakkoin”, vaan ”kohdakkoin”.
Joka sekin kaikkiin pääkaupungin — ja tietysti myöskin maaseudun — lehtiin lainattiin.
Mutta minä olin aina edelleenkin yhtä viisas kuin ennenkin.
Menisinköhän Suomen Kansan toimitukseen?
Menin Suomen Kansan toimitukseen.
Päätoimittaja oli kauppa-matkoilla eikä toimistossa muita kuin ”nuoremman lehden nuori arvostelija”. Hänen kanssaan voin ottaa asian gemyyttisesti.
— Kuulutko sinä ”eräälle taholle”?
— Tietysti, vastasi hän hetkeäkään epäilemättä.
— Mikä se on?
— Kagaali.
Mikä kaunis, tuttu sana kansallisenherätyksen ajoilta, joka niin hävittömästi on yleisestä kielenkäytännästä pois ”kagaliseerattu”. Minä ihastuin:
— Elä hemmetissä!
— Aivan varmaan.
Kiitin ja lähdin.
Nyt Hagelstamin luo!
Hän ei ollut kotona.
Minä ”Pirttiin”.
Hän oli ”Pirtissä”.
Siellä oli muitakin.
Minä saapastan sisään.
— Mitä hittoa te oikeastaan eräällä taholla hommailette?
— Huuti tolvana!
Minä hämmästyin.
— Ettekös te sitten ole se ”eräällä taholla”?
— Me emme ole mitään ”eräällä taholla”. Me olemme tahko itse.
— Mika tahko?
— Jumalan tahko.
Puolikymmentä profeetallisesta tulesta säihkyvää silmäparia tuijotti minuun kiinteästi. Minun alkoi tulla paha olla.
Uskalsin vielä sopertaa.
— Mitä te tahkoatte?
— Maailmaa.
Minä hoipertelin tyrmistyneenä ulos.
Ovea sulkiessani kuulin vielä jälestäni murauksen:
— Satans bracka!
Kadulle tultuani tapasin minä erään ystäväni:
— Sinä olet miettivän näköinen.
— Joo, sanoin minä, ja selitin hänelle hätäni. Tiedätkö sinä, missä ”eräs taho” on?
— Tietysti, sieltä kai tulet.
— Mutta minä olen siis ollut siellä?
— Mitäs kysyt sitten!
Sanoi ja meni.
Suruisena, rikkirevittynä ruumiin ja sielun puolesta, katsoin minä hänen jälkeensä, seisoin vielä hetkisen paikallani ja lähdin miettiväisenä, vitkalleen astumaan — ”eräälle taholle”.
Mikko Vilkastus
Päivälehti no 24 30.1.1902.
