Aakkosten alkuperä.
Öinen keskustelu peikon kanssa.
Kirj. Anatole France.
(Suomennos »Lukutuvalle»)
Kirjoittelin yön hiljaisuuden vallitessa. Lampunvarjostin jakoi valoa kirjoituspöydälleni, luoden mustan varjonsa kirjojen yli, jotka rivi rivinsä päällä peittävät työhuoneeni kaikki neljä seinää. Paksuina pilvinä leijaili tupakansavu huoneessa ja edessäni olevassa tuhkakupissa makasi viimeinen paperossini josta hieno sinertävä savupatsas kohosi ylös. Varjot tässä huoneessa tuntuivat niin salaperäisiltä. Tuntui mielessä hämärä tunne kirjoissa uinuvien henkien läsnä olosta. Kynä lepäsi kädessäni ajatellessani joitain hyvin vanhoja asioita. Äkkiä näin omituisen olennon astuvan esiin paperossini savun seasta. Hänellä oli kihara tukka, soikeat loistavat silmät, käyrä nenä, paksut huulet, musta, Assyrialaiseen tapaan käherretty parta, vaalakkaa bronssia muistuttava ihonväri, viekkauden ja julman rimollisuuden leima kuvasti hänen kasvoiltaan, lyhyen tanakka ruumiin muotonsa ja kallisarvoinen pukunsa — kaikki nuo todistivat että hän oli yksi noita Aasian asukkaita, joita muinois-Helleenit kutsuivat barbaareiksi. Päässään hänellä oli kalanpään muotoinen, tähelillä koristettu sininen lakki. Hänellä oli eläinten kuia täyteen neulottu, purppurapuku ja toisessa kädessä airo, toisessa muutamia kirjoitustauluja.
En edes hämmästynyt hänen esiytymisestään. Mikäpä olisi luonnollisempaa kuin aaveen esiytyminen kirjastossa. Missäpä muualla vainajien varjot esiytyisivät, jos ei siellä missä säilytetään muistoja heidän töistään. Pyysin häntä Istumaan, mutta ei hän näyttänyt juuri halukkaalta seuraamaan kehoitustani.
— Elkää välittäkö minusta, sanoi hän, olkaa vaan, niinkuin en minä olisikaan täällä. Tulin vaan katsomaan mitä kirjoitatte tuolle huonolle paperillenne. Se huvittaa minua. En vähintäkään välitä siitä niitä aatteita mahdollisesti kirjoitatte. Mutta kirjaimet, joita piirtelette, ne kiinnittävät mieltäni tavattomasti, Huolimatta niistä monista muodosteluista, joiden alaisina kirjaimet ovat olleet sinä aikana kun ne ovat olleet käytännössä, 2,800:dan vuoden kuluessa, eivät näinä Teidän tekemänne kirjaimet kuitenkaan ole outoja minulle. Tunnen tämänkin B:n jota minun aikanani kutsuttiin: beth, s. o. huone. Tässä on L jota me kutsuimme lamed, koska se oli keihään kärjen muotoinen. Tämän G:n alkujuuri on meidän gimel, joka oli kamelin kaulan muotoinen ja tämä A polveutuu meidän kirjaimestamme aleph, joka oli häränpään muotoinen. Ja tämä D, voisi yhtä hyvin, kun meidän daleth josta se polveutuu näyttää hietasaavikolla seisovan teltan aukolla, ellette olisi tällä koukkuviivalla pöyristäneet tuon paimentolaiselämän vanhimmilta ajoilla säilyneen merkin muotoa. Olette muodostaneet daleth:in n. k. kaikki muutkin aakkoseni. En siitä kuitenkaan soimaa teitä, sillä sen olette tehneet aikaa säästääksenne. Aika on kallista. Se on kultahietaa, elefantin hampaita ja strutsin höyheniä. Silmänräpäystäkään hukkaamatta täytyy meidän purjehtia merillä, tehdä kauppaa ja koota rikkauksia, voidaksemme vanhuuden päivinä elää onnellisina ja kunnioitettavina. — Herraseni, sanoin minä, sekä ulkomuodostanne, että puheestanne päättäen olette vanha Fenicialainen.
— Olen Kadmus, tai oikeimmin hänen varjonsa, vastasi hän tyyneesti.
— Siinä tapauksessa olette vaan tarumainen, kuvaannollinen, eikä mikään todellisuudessa elänyt henkilö. Sillä mahdotonta on uskoa kaikkia mitä Kreikalaiset kertovat Teistä. Ne kertovat että Ares lähteellä tapoille lohikäärmeen, joka kidastaan tulta oksensi, nykitte hampaat tuon hirviön suusta ja kalvettuanne maahan ne, kasvoi niistä aseellisia miehiä. Niin kertovat sadut ja Te herraseni kuulutte satujen maailmaan.
— Ei ole mahdotonta että aikojen kuluessa on historiani muodostunut senlaiseksikin ja että nuo suuret lapset, joita kutsutte Kreikalaisiksi, ovat historiaani sekoittaneet satuja. Uskon sen kyllä, mutta ei se minua ollenkaan sureta. En ole koskaan välittänyt siitä mitä kuolemani jälkeen minusta ajatellaan. Pelkoni, toivoni eivät koskaan ulottuneet ulkopuolelle tämän elämän, jota saamme maan päällä nauttia, ja vielä tänäkin päivänä on se ainoa elämä mitä tunnen. Sillä elämäksi en voi sanoa huojumista voimatonna varjona kirjaston tomussa. Ja tämä varjoelämä on minulle sitäkin surullisempaa kun koko elinaikani vietin alinomaisessa toiminnassa. En suinkaan huvitellut itseäni käärmeenhampaiden kylvämisellä, jos ei käärmeenhampailla vaan tarkoiteta sitä kateutta ja vihaa jota rikkauteni ja mahtavuuteni herätti Cytheran paimenissa. Koko elinaikani harjoitin meriliikettä. Laivani on halkonut kaikkia meriä, käynyt kaikilla rannikoilla, ohjaajana tuo liikkumaton tähti, jota Kreikalaiset minun antamani nimen mukaan kutsuivat Fenician tähdeksi. Olen tuonut kultaa Colkis:sta, rautaa Chalybes:sta, helmiä Ophir:istä, hopeaa Tartasos:ta. Beotiaan olen tuonut rautaa, lyijyä, sinooberia, hunajaa ja pikiä. Olen kulkenut aina toiselle puolen maailmanrajan ja valtameren hyökyjen läpi aina tuonne synkille Britteinsaarille asti. Palattuani sieltä olin jo vanha ja hiukseni olivat käyneet harmaiksi, mutta rikkaaksi olin myöskin tullut tinakaupalla, jota Egyptiläiset, Hellenit ja Italialaiset ostivat minulta, maksaen siitä painonsa kultaa. Välimeri oli siihen aikaan minun sisämereni, jonka silloin vielä autioille rannoille perustin satoja kauppapaikkoja. Kuuluisa Tebehin oli siihen aikaan vaan linnoitus, missä minä säilytin aarteitani. Kreikassa tapasin ihmisolennolta, joiden aseina olivat hirvensarvet ja kivensirpaleet. Heille annoin bronssia ja juuri minun kauttani oppivat he tuntemaan taitret.
Hänen sanoissaan ja silmäyksessään ilmeni loukkaava tunteettomuus ja harmilla vastasin hänelle:
— Oh, olette olleet älykäs ja toimelias kauppias, mutta tilaisuuden sattuessa olette myöskin arvelematta käyttäytyneet kuten ainakin merirosvo. Astuessamme Kreikassa tai sen saarilla maihin, levittelitte kalliita kankaitanne ja muita koristuksia rannalle ja kun maan tyttäret, vastustamattoman viettelyksen valtaamina tulivat yksin, vanhemvainsa tietämättä katsomaan rannalle noita houkuttelevia koristuksia, ottivat merimiehemme tyttäret kiinni ja viskasivat heidät sidottuina laivan pohjalle, huolimatta tyttöjen huudoista ja kyyneleistä. Ehkäpä juuri sillä tavoin ryöstivät miehenne Io:n, kuningas Inachos':n tyttärenkin ja möivät hänet Egyptiin.
— Se on hyvin mahdollista. Tuv kuningas Inachos oli pienen raakalaiskansan päällikkö. Hänen tyttärensä oli hienoilla ja puhtailla kasvojen piirteillä varustettu, valkoinen tyttö. Sellaiset ovat aina suhteet olleet sivistyneiden ja raakalaiskansain välillä.
— Se on totta. Mutta te Fenicialaiset olette harjoittaneet ryöväystä siinä määrässä että se kaipaa vertaistaan historiassa. Eivät he edes epäilleet varastaa ruumiskirstuista, eivät he epäilleet ryöstää Egyptin kuningasten hautakammioista.
— Olkaa vilpitön, herraseni, elkääkä soimatko tuollaisilla asioilla miestä, jota jo Sofokles kutsui vanhaksi Kadmukseksi. Olemme tuskin viisi minuuttia jutelleet toistemme kanssa täällä ja nyt jo olette unhoittaneet että olette 2,800 vuotta nuorempi minua. Muistakaa hyvä herra, että olen vanha kaanaalainen jota ei sovi solvata muutamista muumialaatikoista, tai muutamain raakalaisilta ryöstettyjen tyttöjen tähden. Ihmetelkää ennemmin neroni voimaa tai sitä kauneutta, mitä ahkeruuteni taiteen alalla on tuottanut. Olen jutellut kanssanne meriliikkeestäni. Olisin yhtä hyvin voinut kiinnittää huomiotanne karavaneihini jotka kuljettivat pyhää savua ja myrhamia Yemen:istä, Jalokiviä ja maustimia Horrar:ista, elefantinluuta ja ebenholtsia Etiopiasta. Mutta toimeliaisuuteni ei pysähtynyt yksistään kauppaan ja tavarain vaihtoon. Teollisuuteni oli jo siihen aikaan pitkälle kehittynyt kun koko muu maailma ympärilläni uinui luonnontilassa. Minä valmistin metalleita, värjäsin kankaita, puhalsin lasia, hioin jalokiviä, minä harjoitin kaikkia niitä taiteita jotka ovat tulenlapsille ominaisia ja jotka ovat niin ihmeellisiä että niitä voisi luulla noituudeksi. Katso maljoja joihin minä olen kuvat kaivertanut ja katso sitä hienoa aistiamillä vanha Kaanalainen juveliseppä on työnsä toimittanut. Enkä ole ollut maanviljelijänäkään vähemmän ihmeteltävä. Tuosta Libanon vuoriston ja meren välillä olevasta maakaistaleesta minä tein ihanan puutarhan. Vielä tänä päivänä on siellä olemassa vesisäiliöitä jotka minä olen kaivanut. Opi tuntemaan paremmin vanhaa Kadmusta. Kaikki välimeren kansat olen ohjannut kivikaudesta bronssikauteen. Kreikkalaiset ovat saaneet minulta alkuperusteet kaikkiin laiteisiinsa. Viljan, viinin ja eläintennahkain maksuksi annoin heille maljoja, joissa kyyhkyset olivat kuvatut toisiaan suutelemassa, pieniä savesta muovailtuja kuvioita. Niiden mukaan ovat he kehittäneet taiteitaan oman makunsa mukaan. Vihdoin annoin heille aakkoset, joiden puutteessa he eivät olisi voineet muistoonpanna vielä vähemmän kehittää niitä aatteita, joita te ihailette. Kaiken tämän on vanha Kadmus tehnyt. Mutta ei hän tätä ole tehnyt ihmisrakkauden, eikä kunnianhimon, vaan voitonhimon tähden ja saadakseen asiansa silmälle näkyvään selkeään varmaan muotoon. Olen tehnyt sen tullakseni rikkaaksi, koska halusin ja toivosin vanhuuteni päivinä juoda viiniä kultaisesta maljasta, hopeisen pöydän ääressä, ympärillä kauniita naisia, jotka tanssivat hekumallisia tanssia, harppuja soittaen. Vanha Kadmus ei usko hyveisiin, eikä siveyteen. Hän tietää että ihmiset ovat pahoja ja jumalat jotka ovat mahtavampia, ovat vielä parempia. Hän pelkää niitä ja koettaa lepyttää verisillä uhreilla. Ei hän rakasta jumalia. Kuvailen itseni sellaiseksi kun olen. Mutta muista, että jos en olisi rakastanut aistillisia nautinnolta, en olisi myöskään koettanut rikastuttaa itseäni ja siinä tapauksessa en olisi viitsinyt vaivata päätäni kaikilla niillä keksinnöillä, joista te nyt saatte nauttia. Ja lopuksi hyvä herra, kun Teillä ei ole ollut tarpeeksi neroa ruvetaksenne kauppiaaksi, vaan on täytynyt ruveta kirjailijaksi, Teidän täytyy kunnioittaa ja kiittää minua aakkosista, joiden avulla Te kuten Kreikalaisetkin panette ajatuksenne muistoon. Sillä minä ne olen keksinyt. Käsitätte kyllä että aakkoset muodostelin ainoastaan kauppatointani varten, välittämättä vähääkään niistä tarkoitusperistä mihin muut sivistyskansat ovat niitä sittemmin käyttäneet. Tarvitsin vaan yksinkertaisen ja sukkelan järjestelmän jonka avulla voin merkitä asiani muistoon. Olisin kyllä lainannut sellaisen järjestelmän naapureiltani, sillä heiltä olin tottunut lainaamaan kaikki mikä minulle suinkin sopi. En kehu ollenkaan sivistykseni alkuperäisyyttä. Kieleni on Semiläisiltä peritty, kuvanveistotaiteeni osaksi Egyptiläisiltä, osaksi Babylonialaisilta. Jos olisin löytänyt jonkun kirjoitusjärjestelmän, jota olisi voinut käyttää, en suinkaan olisi itseäni vaivannut sen keksimisellä. Mutta eihieroglylit, eikä Egyptiläisten pyhät kirjoitusmerkit olleet kylläksi käytännölliset minun tarpeisiini. Ne olivat sekavia ja hitaasti kirjoitettavia, jotka kyllä kelpasivat haudoille ja temppelin seiniin, mutta ei kauppiaan kirjoitustauluille Egyptiläisten kirjainkirjoitus, vaikka sitä typisteltiinkin ja tehtiin sujuvammaksi, säilytti kuitenkin liian paljon alkuperäistä raskauttaan, ja epäselvyyttään. Koko järjestelmä oli kelvoton. Yksinkertaisemmaksi tehty hieroglyfikirjoitus oli kuitenkin samaa hieroglyfikirjoitusta se on: kauhean juonikasta. Tiedätte kyllä kuinka Egyptiläiset hieroglyfeissään, sekä täydellisissä, että typistetyissä, sekoittivat käsitteiden ja äänien merkit. Noista lukemattomista merkeistä valitsin nerokkaasti 22 saaden niistä 22 aakkosta. Nuo kirjaimet, tai merkit joista itsekukin merkitsee yhtä ainoata ääntä, voin pikaisella ja helpolla yhteenasettamisella saada merkitsemään kaikkia eri ääniyhdistyksiä. Eikös ollut sukkelaa?
— Epäilemättä, sukkelampaa kuin luulettekaan. Olemme kiitollisuuden velassa teille arvaamattoman suuresta lahjasta. Sillä ilman aakkosia emme voisi mitään puhetta merkitä tarkasti muistoon, ei olisi mitään stiliä, ei abstraktionia ei syvämielistä filosofiaa. Yhtä mahdotonta oli ollut Passalin kirjoittaa Provinciales kiilakirjoituksella kuin hyljekoiran tarttua Olympian Zey:hin kiinni. Kauppakirjanpitoa varten keksitty aakkosjärjestelmä on tullut koko maailmalle välttämättömäksi ja täydelliseksi ajatuksen välikappaleeksi ja sen kehityshistoria on hyvin läheisessä yhteydessä ihmishengen kehityshistorian kanssa. Teidän keksintönne on äärettömän kaunis ja arvokas, mutta kuitenkin epätäydellinen. Sillä keksimästänne jäivät ääntiöt a, o, v, e, i, a, ö, y kokonaan pois. Ne ovat kekseliästen Kreikalaisten lisäämät. Heidän tehtävänsä maailmassa oli kaiken epätäydellisen kehittäminen täydellisyyteen.
— Minulla on aina ollut paha tapa sekoittaa ne ja lausua ne epäselvästi. Olette ehkä huomanneet sen tänäänkin että vanha Kadmus puhuu hiukan kurkkuunsa.
— Annan sen hänelle anteeksi. Annanpa melkein senkin anteeksi että hän ryösti Io:n, koska hänen isänsä kaikissa tapauksissa oli vaan raakalainen, joka valtikan sijaan kantoi hirven sarvea ja aseinaan kivisirpaleita. Kaikki annan hänelle anteeksi muistaessani että Kreikka ja koko maailma sai häneltä periä ihmeellisimmän kaikista talismaneista, aakkoset. Näistä 22:sta kirjaimesta on koko maailma kehittänyt aakkosensa. Ei ole ainoatakaan ajatusta maailmassa, jota ei sen avulla voisi paperille panna. Teidän aakkosistanne, jumalallinen Kadmus, ovat Kreikalainen ja Italialainen kirjoitusjärjestelmä kehitettyjä niissä on alkujuuri kaikille Semiläisille kirjoituslaaduille niin hyvin Aramei:an ja Hebrean kuin Syrian ja Armeniankin. Ja tämä sama Fenicialainen aakkosjärjestelmä on Hymioritin ja Etiopian ja kaikkien keskiaasian, Zendl:in ja Pehlvin vieläpä Indialaistenkin aakkosten kantaisä. Siellä taas johtuvat elinjuuret Devanâgarin ja kaikille eteläaasian aakkosille. Mikä onni! Mikä edistys kaikkialla! Ei ole maan päällä ainoatakaan kirjainta jonka alkujuuri ei johtuisi Kadmuksen aakkosista. Jokainen maailmassa, joka kirjoittaa yhdenkään sanan, on suuressa kiitollisuuden velassa Kaanalaisille kauppamiehille. Tämän ajatuksen innostamana tahdon lausua mitä suurimman kunnioitukseni Teille herra Kadmus. Enkä osaa kylläksi osoittaa kiitollisuuttani siitä suosiosta että olette viettäneet yöretken kabinetissani, herra Baal Kadmus, aakkosten keksijä.
— Hyvä herra, hillitkää ihastustanne. Olen vallan tyytyväinen tuohon pikkukeksintööni. Mutta käyntini tarkoitus ei suinkaan ollut mikään sellainen, josta Teillä olisi syytä olla ihastuksissanne. Kuolen ihan ikävään kun täytyy nyt oleskella aina vaan tyhjänä varjona, enkä enää voi myödä tinaa, kultahietaa ja elefantinhampaita, kuten ennen. Siten täytyy minun täällä maan päällä, missä Stanley pitkin askelin seuraa minun antamaani esimerkkiä, silloin tällöin haastella hetkinen jonkun oppineen, tai sellaisen kanssa jota viehättää minun seurani, karkoittaakseni ikävän hetkiseksi. Mutta luulempa kuulevani kukon jo laulavan, jäähyvästi ja koeta rikastua. Ainoa hyvä mitä maailma voi ihmiselle tarjota, on rikkaus ja mahti.
Sen sanottuaan hän katosi. Lamppuni oli sammunut, yön kylmyys alkoi tuntua ruumiissani ja päätäni kivisti kovin.
Lukutupa no 1 6.1.1902.
