Ristiäiset.
Kirj. Guy de Maupassant
Suom. Edvard R— r.
Porstuan oven ulkopuolella odottelivat miehet puettuina pyhäpukuihinsa. Toukokuun aurinko valoi kirkasta hohdettaan kukkaan puhjenneisiin omenapuihin, jotka olivat pyöreitä kuin mahdottoman isot valkoiset, punertavat ja tuoksuvat kukkaskimput ja jotka peittivät koko pihamaan kukkaskatoksen suojaan. Lumisateen lailla ne lakkaamatta kylvivät ympärilleen pieniä terälehtiä, jotka lentää liihottelivat ilmassa ja putosivat korkeaan ruohikkoon, jossa voikukat loistivat niinkuin tuliliekit ja unikot olivat veripisarani näköisiä.
Lantakasan kupeella nukkua retkotti emäsika, vatsapullollaan, nännit paisuksissa, sillä välin kun pikkuporsaiden parvi hääräsi ympärillä, hännät kippurassa niinkuin nuoran pätkät.
Äkkiä helähti tuolta kaukaa puitten latvain takaa, kirkon kello. Sen rautainen ääni, joka kutsu kirkkoon, kaikui hiljaisesti ja loitolta läikkyvässä ilmassa. Nuolen nopeudella suikkelehtelivat pääskyset sinisellä taivaalla, jonka rantoja kaartoivat isot liikkumattomat pyökkipuut. Toisinaan sekottui läävän haju omenapuiden suloiseen ja sokerille maiskahtavaan henkäykseen.
Eräs oven edustalla seisovista miehistä kääntyi taloa kohti ja huusi:
— Alappa jo joutua, Mélina, kello soi!
Hän oli noin kolmenkymmenvuotias, iso, tanakkatekoinen talonpoika, jonka ruumista pitkälliset maatyöt eivät vielä olleet köyristäneet ja rumentaneet. Hänen isänsä, vanha ukko, pahkurainen niinkuin tammen runko, nystyräkourainen ja vääräsäärinen, tokaisi:
— Ei siitä vaimoväestä tule valmista koskaan.
Vanhuksen molemmat toiset pojat rämähtivät nauramaan, ja toinen heistä, kääntyen vanhimman veljen puoleen, joka ensiksi oli kutsunut, sanoi hänelle:
— Käy niitä hakemassa, Polyte, muuten ne eivät tule ennen puolta päivää.
Ja nuori mies meni sisään naisia noutamaan.
Ankkaparvi, joka oli pysytellyt talonpojan läheisyydessä, alkoi räkättää ja räpytellä siipiänsä; sitten se lähti lätäkköä kohti kulkemaan, verkalleen ja vaappuen.
Samassa ilmestyi avoimesta ovesta lihava nainen, joka kantoi käsissään kaksikuukautista lasta. Hänen korkean päähineensä valkoiset nauhat riippuivat hänen selässään punaisen shaalin päällä, joka loisti kuin tulipalo, ja valkeihin liinoihin kääritty pojantöllerö lepäsi hoitajattaren pyylevää vatsaa vastaan.
Sitten tuli vuorostaan äiti, iso ja voimakas, tuskin kahdeksantoistavuotias nainen, joka oli terve ja hymyilevä ja piti miestään käsivarresta kiinni. Ja viimeksi tulivat molemmat isoäidit, jotka olivat kuihtuneet ja kuivuneet niinkuin vanhat omenat koko ryhdissään silmiinpistävä väsymän lyömä lamaus monien vuosien rasittavan ja ankaran työn tähden. Toinen heistä oli leski, hän tarttui oven ulkopuolella odotelevan isoisän käsivarteen, ja he menivät joukkueen etunenään, lapsen ja kätilön jälkeen. Perheen muut jäsenet tulivat perästä. Nuorimmat kantoivat muassaan makeisilla täytettyjä paperipusseja.
Kauempaa kuului kellon väsymätön kilinä, se kutsui kaikin voimin pientä kapalolasta kirkkoon, jossa häntä odotettiin. Poikaviikareita kapusi ojanvieruksille, väkeä tuli veräjille; karjakot jäivät seisomaan kahden täysinäisen maitokorvon väliin, jotka he laskivat käsistään maahan voidakseen nähdä ristiäiskulkueen menoa.
Ja riemukkaasti hoitajatar kantoi elävää kuormaansa ja kulki kiertäen kaartaen, missä vesikuoppa tuli vastaan, notkoisilla teillä, metsäisten mäkitörmäin välissä. Ja vanhukset astuivat juhlallisesti jäljessä, hiukan vanhuuttaan ja vaivojaan hoippuen ja horjahdellen; ja nuorien poikain teki mieli hyppiä tanssin tahdissa, ja he katselivat tyttöjä, jotka seisoivat tienvarrella; mutta isä ja äiti kulkivat vakavina ja totisina tätä lastaan seuraten, joka kerran, ajan tullen, olisi saava heidän paikkansa elämässä, joka ylläpitäisi heidän nimensä sillä tienoolla, tuon kautta koko piirikunnan hyvin tunnetun, maineikkaan nimen Dentu.
He saapuivat tasangolle ja menivät suoraan vainioiden poikki päästäkseen pitkästä maantien mutkasta.
Nyt näkyi kirkko suippoine kellotapuleineen. Tässä oli aukeama juuri liuskakivikaton alla; ja jokin siellä sisällä liikkui, vikkelään se meni ja tuli, katosi ja näyttihe tuon kapean ikkunan takana. Kello se oli, joka yhä vain soi ja kiiruhti pienokaista tulemaan ensimäistä kertaa hyvän Jumalan huoneeseen.
Joukon jatkoksi oli liittynyt koira. Sille viskettiin makeisia, jo se heiskaroi kulkien ympärillä.
Kirkon ovi oli auki. Alttarin edessä odotti pappi, nuori punatukkainen, laiha ja vahvarakenteinen pitkä mies, joka niinikään oli Dentu’itä sillä hän oli lapsen setä, isän kolmas veli. Ja hän risti kirkkokäsikirjan mukaan veljensäpojan Prosper-Cesar’in, joka parahti itkemään, kun hänen piti maistaa vertauskuvallista suolaa.
Menojen päätyttyä odottivat perheen muut jäsenet ovensuussa sen verran, että pappi puki messupaidan yltään; sitten lähdettiin kotimatkalle. Nyt oli kulku kiireisempi kuin tullessa, sillä päivällinen oli kaikkien mielessä. Koko seudun lapsilauma seurasi heitä kintereillä, ja joka kerta kun heille viskattiin kourallinen makeisia, syntyi kauhea kärhäkkä: painittiin, tapeltiin, niin että hiushäkkyrat lensivät; ja koirakin lyöttäysi mylläkkään saadakseen osansa sekin makupalasista, ja vaikka sitä kiskottiin hännästä, korvista, käpälistä, piti se puoliaan vieläkin itsepäisemmin kuin poikaviikarit.
Hoitajatar, jota hiukan väsytti, sanoi vieressään kulkevalle papille.
— Ettehän, hyvin pastori, panne pahaksi, että pyydän teitä kotvasen kantamaan tätä veljenne poikaa, jotta saisin ruumistani vähän oikaista. Vatsaani, näetten, vääntää ihankuin suonenvedossa.
Pappi otti lapsen, jonka valkoinen puku helotti isona loistavana läikkänä hiilien mustaa kauhtanaansa vasten, ja hän suuteli sitä, kantaen vaivaloisesti tätä kevyttä taakkaansa ja tietämättä, miten sitä pitelisi, miten asettelisi. Kaikki rupesivat nauramaan. Toinen isoäideistä kysyi häneltä matkan päästä:
— Sanohan, pastori, eikö sinua ollenkaan sureta, ellet sinä koskaan saa tuollaista?
Pappi ei vastanut. Hän käveli pitkin askelin ja katseli päätään kääntämättä tuota sinisilmäistä pienokaisia, jota hänen taas teki mieli suudella palleroisille poskille. Hän ei voinut enää pidättäytyä, vaan nosti sen kasvojensa tasalle ja suuteli sitä pitkään.
Lapsen isä huusi:
— Älä haikaile, pastori, jos mokoman tahdot, niin sano suoraan.
Ja sitten alettiin laskea leikkiä, niinkuin maakansan kesken leikkiä lasketaan.
Kun oli istuuduttu ruokapöytään, puhkesi talonpoikain ryskivä riemu rajusäänä ilmoille. Molemmat toisetkin pojat olivat naimahankkeissa; heidän kihlattunsa ottivat osaa päivällisiin, vaikk'eivät he olleet mukana ristiäismenoissa; ja kutsuvieraiden suussa vilisi loppumattomiin salaviittauksia niihin versoviin vesoihin, joita nuorten liitosta saattoi odottaa.
Karkeita olivat heidän puheensa ja raa'an pilan höystämiä, joka herätti soppityrskyä punastuvissa tytöissä ja pani miehet naurusta vääristymään. He löivät nyrkillä pöytään ja ulvoivat ilosta. Isältä ja isoisältä ei loppunut kaksimielisten sukkeluuksien varasto. Äiti hymyili; vanhat naiset olivat yhteisen hyvän tuulen vallassa ja viskelivät leikkisiä sanoja särpimeksi.
Pappi, joka oli tottunut moisiin talonpoikain hurjisteluihin, pysyi hiljaisena ja istui hoitajattaren vieressä kutitellen sormensa päällä pienen veljensäpojan suunpieliä saadakseen hänet nauramaan. Hän näytti olevan hämillään nähdessään tätä lasta, ikäänkuin ei milloinkaan ennen olisi sellaisia nähnyt. Hän tarkasteli sitä miettiväisen näköisenä, haaveellinen vakava ilme kasvoissaan, josta kuvastui hänen sydämensä pohjasta eloon havahtunut hellyys, ennen tuntematon ja kummallinen, vilkkaasti väreilevä ja surunvoittoinen hellyys tuota pientä pikkaraista olentoa kohtaan, joka oli hänen veljensä poika.
Hän ei kuullut mitään ympärillään, hän ei nähnyt mitään edessään, hän katseli vain lasta. Hänen tuli halu ottaa se uudelleen syliinsä, sillä hänellä oli vielä rinnallaan ja sydämessään suloinen tunne siitä, että hän oli sen vastikään kantanut, kirkosta kotiin. Hänen mielensä valtasi liikutus, kun hän tarkasteli tätä ihmisen hentoa alkua. Oli ikäänkuin hän olisi saanut nähdä kielen kertomattoman salaisuuden, jota ei ennen ollut aavistanutkaan, tuon pyhän, ankaran salaisuuden, uuden sielun ihmiseksi tulemisen, alkavan elämän, heräävän rakkauden, suvun joka jatkuu, tämän ihmiskunnan, joka kulkee kulkuansa ajasta aikaan.
Hoitajatar ahmi ruokaa suuhunsa, niin että kasvot punottivat ja silmät kiilsivät, mutta pienokainen oli hänelle vastukseksi, sillä se esti häntä pääsemästä mukavasti ruokiin käsiksi.
Pappi sanoi hänelle:
— Antakaa se minulle. Minun ei ole nälkä.
Ja hän otti taas lapsen syliinsä. Silloin katosi kaikki hänen ympäriltään, kaikki haihtui ja hälveni. Hän vain tuijotti noihin punakkoihin ja pyöreihin kasvoihin; ja vähitellen tunkeusi läpi liinojen ja kauhtanan vaatteen tämän pienen ruumiin lämpö aina hänen jalkoihinsa asti, ja se oli hänestä kuin hyvin hiljainen, hyvin hyvä ja hyvin puhdas suloinen hyväily, joka sai vedet hänen silmiinsä kihoamaan.
Ruokapöydän ääressä elämöitiin kauheasti. Lasta alkoi melu pelottaa, ja se hyräytyi itkemään.
Silloin joku huusi:
— Kuulehan sinä, pastori, mikset sitä imetä.
Ja romahti nauru sellainen, että koko huone jyskyi. Mutta äiti oli noussut paikaltaan; hän otti poikansa ja vei hänet läheiseen huoneesen. Mutta minutin jälkeen hän palasi takaisin ja selitti, eitä se nukkui rauhallisesti kätkyessään.
Ruokaveroa jatkettiin. Vähä väliä meni mies tai nainen pihalle, sitten hän palasi takaisin syömään. Pistettiin lihaa ja kasviksia poskeen, juotiin omena- ja muuta viiniä päälle, ja vatsat paisui, silmät kiilui, pää kävi sameaksi.
Ilta oli jo käsissä, kun tuli kahvin vuoro. Pappi oli kadonnut seurasta aikoja sitten, ilman että kukaan hänen poissaoloansa hämmästyi.
Viimein äiti nousi pöydästä mennäkseen katsomaan, vieläkö lapsensa nukkui. Oli jo hämärää. Hän hiipi varpailleen kamariin; ja hän kulki varovaisesti käsillään eteensä tunnustellen, ettei kolhaisisi huonekaluihin.
Mutta outo ääni pysäytti hänet paikalleen; ja peljästyksestä hän hypähti taappäin, kun ihan varmaan luuli kuulleensa liikettä huoneessa. Aivan kalpeana ja vavisten hän palasi muiden luo ja kertoi asian. Kaikki miehet ryntäsivät pystyyn, puolihumalassa ja uhka mielessä; ja isä hyökkäsi toiseen huoneesen, lamppu kädessä.
Polvillaan kätkyen vieressä makasi pappi ja nyyhkytti, otsa painettuna päänalaista vastaan, jolta näkyi pyöreä lapsenpää.
Päivälehti no 207B 7.9.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
