Peltopyynpoikasen kokemat kauhut.
Kirj. Alphonse Daudet.
Suomennos.
Te tiedätte, että peltopyyt liikkuvat parvittain ja että ne yhdessä piiloutuvat vakojen pohjalle vähimmästäkin risahduksesta hätkähtäen päästäkseen lentoon pyrähtämään hajallaan kuin kourallinen jyviä kylvöä tehdessä. Meidän joukkomme on lukuisa ja iloinen, se asustaa lakeudella erään suuren metsän reunalla, kummallakin puolen on syötävää ja erinomaisia turvapaikkoja. Sentähden onkin elämäni ollut sangen onnellista aina siitä ajasta, jolloin minä täysisulkaisena ja hyvin ruokittuna opin juoksemaan. Kuitenkin huolestutti mieltäni vähin eräs seikka, nim. tuo mainehikas metsästyksen alku, josta äitimme aivan hiljaa alkoivat jutella keskenään. Eräs meidän joukkomme veteraaneista sanoi minulle aina, kun tuli puhe tästä asiasta:
— Älä pelkää, Puni — minua nimitettiin Puniksi pihlajanmarjan karvaisen noukkani ja jalkaini tähden — älä pelkää Puni. Minä otan sinut mukaani metsästyksen alkajaispäivänä ja olen varma, ettei sinulle tapahdu mitään.
Hän on vanha, sangen viekas kukko ja vielä vikkelä, vaikka hänen rinnalleen onkin jo merkitty hevosenkenkä ja vaikka siellä ja täällä näkyy joitakuita valkeita sulkia. Aivan nuorena hän sai lyijyjyvän siipeensä ja koska hän sen vaikutuksesta tuli raskaan puoleiseksi, katsoo hän monin kerroin ympärilleen ennenkuin lähtee lentoon, valitsee sopivan tilaisuuden ja pelastaa nahkansa. Usein vei hän minut mukanaan metsänrintaan asti. Siellä on eräs merkillinen pikku hökkeli kastanjien peitossa, äänetön kuin tyhjä kärpänluola ja aina sulettu.
— Tutki tarkalleen tätä huonetta, poikaseni, sanoi vanhus minulle; kun näet savun nousevan katolta, kynnyksen ja luukut avatuiksi, silloin käy meidän hullusti.
Ja minä luotin häneen hyvin tietäen, ettei hän ensi kertaa ollut metsästyksen avajaisissa.
Todellakin kuulen eräänä aamuna, päivänkoitteessa, ihan hiljaisen äänen kutsuvan kuopasta:
„Puni, Puni.”
Se oli kukko-vanhukseni. Hänen silmänsä olivat tavattomat.
„Tule pian, sanoi hän, ja tee kuin minäkin.”
Puoleksi nukuksissa seurasin häntä pujotellen turvekokkareitten välitse, lentämättä melkeinpä hyppäämättäkin, ihan kuin hiiri. Me menimme metsään päin; ja kulkiessani äkkäsin minä, että savu kohosi pikku mökin piipusta, että valo loisti ikkunoista ja että levälleen avatun oven edessä hääri täydelleen varustettuja, metsästäjiä, joiden ympärillä koirat hyppelivät. Ohi kulkiessamme huusi eräs metsämies:
„Puhdistetaan kenttä aamulla ja suuruksen jälkeen metsä.”
Silloin minä älysin, miksi vanha kumppanini johti meidät ensin puitten juurelle. Yhtä kaikki poukkuili sydämeni etenkin ajatellessani ystäväparkojamme.
Yhtäkkiä juuri kun olimme saapumaisilla metsän suojaan, alkoivat koirat laukata meitä kohti ...
„Painun maahan, pian, pian”, sanoi ukko kokoon kyyristyen. Samassa säikähtynyt peltokana, kymmenen askeleen päinsä meistä, levitti siipensä, aukasi noukkansa ammolleen ja pelosta huutaen lehahti lentoon. Kuulin kauhistuttavan jyskeen, meidät ympäröi kumman hajuinen, valkea ja lämmin tomu, vaikka aurinko tuskin oli noussut. Minä niin pelkäsin, etten enää kyennyt juoksuun. Onneksi pääsimme metsään. Toverini kyykistyi pienen tammen taakse, minä asetuin hänen viereensä, ja me jäimme sinne piiloon katsellen lehtien välitse.
Kentältä kuului hirveä ammunta. Joka laukauksella minä vallan pökertyneenä sulin silmäni. Kun sitten uskalsin ne avata, näin minä, että aava kenttä oli alaston, näin, kuinka koirat juoksivat ja nuuskivat ruohostoa ja risukasoissa kierien ympäri kuin hupsut. Niiden takana metsästäjät vannoivat, kutsuivat, pyssyt kiilsivät auringossa. Kerran olin näkevinäni pienessä savupilvessä — vaikkei ympärillä ollut yhtään puuta — ikäänkuin lehtiä huiskin häiskin lentävän. Mutta kukko-vanhukseni ilmoitti, että ne olivat höyheniä; ja todellakin putosi sadan jalan päähän meistä komea harmaa peltokana ojaan nurinniskoin ja pää verissä.
Kun aurinko täydeltä terältään kuumotti kohti suoraan alas, taukosi ammunta äkkiä. Metsästäjät palasivat pikku töllille, missä suuri nuotio ratisten kuului palavan. He juttelivat keskenään pyssy olalla, väittelivät laukauksista; koirat tulivat heidän jälessään, läpiväsyneinä, kieli riipuksissa ...
„He rupeavat murkinalle”, sanoi kumppanini, „tehkäämme niinkuin hekin.”
Ja menimme erääseen tattaripeltoon, joka on metsän vieressä, se on suuri, mustanvalkea, mantelituoksuinen pelto, täynnä kukkia ja siemeniä.
Kauniita, karvaltaan punasenruskeita fasaaneja nokki siellä, hekin painaen alas punaisia harjojaan peläten joutuvansa näkyviin. Eivätpä he olleetkaan niin ylpeitä kuin tavallisesti! Syödessämme tiedustelimme uutisia ja oliko joku heistä jo kaatunut. Sillä välin muuttu metsästäjien aamiainen, joka alussa oli hiljainen, yhä pauhaavammaksi.
Me kuulimme lasien kilinää ja pullojen tulppien paukauksia. Vanhuksesta oli jo aika jälleen hiipiä turvapaikkaamme.
Tällä hetkellä olisi luullut metsän nukkuvan. Pientä lampea, jossa metsäkauriit käyvät juomassa, ei häirinnyt sen tyyneydessä yhdenkään kielen koskenta. Ei yhdenkään kaniinin kuonoa näkynyt ajuruohoissa. Tuntui vaan salaperäinen väristys, ikäänkuin joka lehti, joka heinänkorsi suojaisi uhattua elämää. Näillä metsänotuksilla on niin runsaasti lymypaikkoja, maakoloja, pensastoja, risuja, viidakkoja ja vielä ojia, noita pieniä metsäojia, joissa vesi säilyy niin kauvan sateen jälkeen. Minä myönnän, että olisin mielelläni maannut noissa loukoissa, mutta toverini piti parempana pysyä poissa piilosta, nähdä aavaa kauvas ja tietää, että tie edessä oli avoin. Se oli meille onneksi, sillä metsästäjät saapuivat.
Oi! tuota ensimmäistä tuleniskua metsässä, tuota tuleniskua, joka lävisti lehdet kuin keväinen raesade ja repi puunkuoria, sitä en koskaan unhota. Kaniini laukkasi tien poikki pakoon, jännitetyillä kynsillään heitellen ruohotupsuja taakseen. Orava kupsahti ales kastanjapuusta pudottaen vielä viheriöitä hedelmiä. Kaksi kolme suurta fasaania läksi raskaasti lentoon ja alimpien oksien alla, kuivissa lehdissä syntyi aika kohina. Tämä pyssynpamaus ällistytti, kavahutti ja pelotti kaikki metsän asukkaat. Metsähiiriä pujahteli kolojensa turviin. Tammihärkä, joka oli lähtenyt, sen puun ontelosta, jonka juurella me olimme kyyristyneet, mulkoili suurilla, tyhmillä, pelosta kiiluvilla silmillään. Ja sitten sinisiä sudenkorennoita, mettisiä, perhosia, kauhistuneita pikku eläinparkoja joka puolella ... Pieneen tulipunasiipiseen sirkkaan asti, joka istahti ihan nokkani vierelle, mutta minä olin itse liian peloissani voidakseni käyttää hyväkseni hänen hätäänsä.
Vanhus vaan oli aina yhtä tyyni. Hän kuunteli tarkalleen haukuntaa ja tuleniskuja ja kun ne lähenivät, antoi hän merkin minulle ja me etenimme hieman, pois koirien vainuntapiiristä, ja lymysimme lehtien sekaan. Kerran minä kuitenkin luulin olevamme hukassa. Kujaa, jonka läpi meidän täytyi kulkea, vartioi kummassakin päässä väijyvä metsästäjä. Toisella puolen oli eräs pitkä, mustapartainen veitikka, joka joka liikkeellään rämisytti kokonaista rautakokoelmaa: metsästyspuukko, patruunitasku, ruutisarvi, ja päälle päätteeksi jalassa korkeat polviin ylettyvät, rypytetyt säärystimet, jotka tuntuivat lisäävän hänen pituuttaan; toisella puolen pieni ukko, nojaten puuta vasten, poltteli huolettomasti piippuaan silmät raollaan hyvin unisen näköisenä. Tuo ei minua pelottanut, vaan tuo pitkä roikale tuolla ...
„Sitä sinä et ensinkään käsitä, Puni”, sanoi toverini nauraen; ja pelkäämättä, siivet levällään, hän lensi melkein tuon hirvittävän partaniekka-metsästäjän jalkoihin.
Ja totta tosiaan, miesparka oli niin kietoutunut metsästysneuvoihinsa, niin innoissaan ihaili itseään ylhäältä alas, että kun hän sai pyssyn olalleen, olimme me jo yli pyssynkannon. Jospa vaan metsämiehet tietäisivät luullessaan olevansa yksin jossakin metsän kolkassa, kuinka monta pientä, terävää nokkaa hillitsee itseänsä nauramasta heidän kömpelyydelleen!
Me kulimme, kulimme aina vaan. Koska minulla ei ollut parempaa tehtävänä kuin seurata vanhaa kumppaniani, liikkuivat siipeni hänen väylässään juuri kun hänenkin mennen liikkumattomiksi kokoon heti kun hän asettui maahan. Silmäini edessä ovat vieläkin kaikki läpikulkemamme paikat: punanen kanervakenttä, täynnä kuoppia leppien juurella, taustana suuri tammiesiriippu, jonka takana kuolema minusta tuntui väijyvän kaikkialla, pieni viheriöivä kuja, jossa äitini Peltopyy niin usein käyskenteli lapsiparvensa kera toukokuun auringossa, missä me hypiskelimme noukkiellen pitkin jalkojamme kapuavia punamuurahaisia, missä me tapasimme „puolivillaisia” pikku fasaaneja, raskaita kuin kananpojat, ja jotka eivät tahtoneet leikkiä kanssamme.
Minä näin kuin unissa pienen kujani juuri kun korkea, hentosäärinen naarassarvas kulki sen poikki silmät suurina kuin suitsenrenkaat; se oli valmis kimmahtamaan pois. Sitten lammen, jonne tullaan viidentoista tai kolmenkymmen hengen suuruisissa joukoissa, kaikki yhdessä parvessa nousten tasangolta ilmaan samana hetkenä, juomaan lähdevettä ja pirskottelemaan piialleen pisaraisia, jotka juoksevat pitkin loistavaa höyhenpeitettä ... Keskellä tätä lampea oli erittäin tiheä leppäryhmä, tähän saarekkeesen me vetäydyimme. Koirilla olisi ollut satumaisen tarkka vainu, jos olisivat osanneet tulla, hakemaan meitä sieltä. Olimme olleet siellä hetkisen, kun paikalle saapui metsäkauris laahautuen esiin kolmella jalalla ja jättäen jälkeensä punasen viivan sammalpeitteelle. Sen nähdessäni kävi mieleni niin apeaksi, että kätkin pääni lehtiin; mutta minä kuulin haavoitetun eläinparan juovan lammesta läähättäen, palavana kuumuudesta ...
Päivä päättyi. Pyssynlaukaukset etenivät, harvenivat. Sitten taukosi kaikki ... Oltiin lopussa. Silloin me varovasti palasimme lakeutta kohti saadaksemme tietoja seurueestamme. Kulkiessani pikku puutöllin editse näin minä kauhistuttavia asioita.
Ojan syrjällä punasenruskeat jänikset, pienet, harmaat, valkeahäntäiset kaniinit makasivat vieretysten. Pienet, kuoleman yhteensitomat jalat näyttivät anovan armoa, silmät, joilla oli kuolon kalvo, tuntuivat itkevän. Sitten oli vielä ruskeita pyitä, harmaita peltopyitä, joilla oli hevosenkenkä kuten toverillanikin, ja tämänvuotisia poikasia, joilla oli vielä kuten minullakin untuvia höyhentensä alla. Tiedättekö ehkä jotain surkuteltavampaa kuin kuollut lintu? Siivethän ovat niin eloisat! Värisyttää, kun näkee ne kylminä ja kokoonlaskettuina. Suuri, komea metsäkauris näytti rauhassa nukahtaneen, pitkä, punertava kielensä riippui suusta ikäänkuin vielä latkiakseen.
Ja metsästäjät olivat siellä myös kumartuneina teurastensa yli laskien ja vetäen metsästyslaukkuunsa verisiä jalkoja, raadeltuja siipiä, vähääkän välittämättä kaikista näistä vereksistä haavoista. Matkalla kiinnisidotut koirat nykivät vielä kytkyeessäänkin kuonoaan ikäänkuin hankkien itseään uudelleen syöksymään metsään.
Voi! kun aurinko pyöreänä laskeutui tuonne, kun he menivät kaikki pois, uuvuksissaan, ja kun heidän pitkät varjonsa liukuivat mättäillä ja iltakasteen kostuttamilla poluilla, minä niitä niin kirosin, niin niitä inhosin, ihmisiä ja elukoita, koko joukkiota! Ei toverini enkä minä uskaltanut lähettää tälle päättyvälle päivälle pientä jäähyväissäveltä kuten tavallisesti tehtiin.
Tiellämme me kohtasimme pieniä onnettomia elukoita, joihin lyijykuula sattumalta oli iskenyt jättäen ne muurahaisille, metsähiiriä turpa tomua täynnä, harakoita, lennossaan ruhjottuja pääskysiä makaamassa selällään ja ojentaen pieniä, jäykkiä jalkojaan yössä, joka nopeaan laskeutui maille, kuin syksyllä ainakin, kirkkaana, kylmänä ja kosteana. Mutta kaikkein säälittävimpää oli kuulla metsän reunalta, niityn viereltä ja tuolta joen pajustosta huolestuneita, murheellisia, hajanaisia kutsuja, joihin ei tullut mitään vastausta.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa n:ot 30-31/1898.
