Coco.
Kirjoitti Guy de Maupassant.
Koko kylässä kutsuttiin Lucas'in taloa vuokrataloksi, ei kukaan tiennyt minkä tähden. Epäilemättä luulivat talonpojat että tuo sana merkitsi jotain rikasta ja suurenmoista, koska tällä talolla oli avarimmat maat ja se oli kaikista varallisin ja parhaimmin viljelty.
Äärettömän suuressa pihassa, jossa viisi riviä komeita puita suojeli matalia ja vilunarkoja omenapuita tasangolta päin puhaltavilta tuulilta, oli pitkiä, tiilikattoisia rakennuksia, joissa jyvät ja rehut talletettiin, muhkeita kivinavetoita, talli kolmellekymmenelle hevoselle sekä punaisista tiilistä rakennettu asuinhuoneus, joka näytti vähäiseltä linnalta.
Tunkiot olivat hyvässä kunnossa; koirat makasivat kopeissaan ja joukko siipikarjaa jaloitteli pitkässä ruohostossa.
Päivällisen aikaan kokoontuivat joka päivä isäntäväki, rengit ja piiat pitkän kyökkipöydän ympärille, jossa liemiruoka höyrysi isossa, sinitukkaisessa fajanssivadissa.
Hevoset, lehmät, siat ja lampaat olivat kaikki lihavia, puhtaita ja hyvästi hoidetuita ja Lucas isäntä, joka oli kookas, ihramahainen mies, kierteli kolmasti päivässä talon ympärinsä, valvoen ja muistellen kaikkea.
Tallin perimmäisessä nurkassa elätettiin armeliaisuudesta ikivanhaa, valkoista hevosta, jonka emäntä tahtoi pitää kunnes se itsestään kuolisi. Varmasta hän itse oli sen ruokkinut ja hoitanut ja siihen oli monta muistoa liittynyt.
Neljäntoista vuotias renkipoika nimeltä Isidor Duval, jota tavallisesti kutsuttiin Zidoreksi, hoiti tuota vanhaa, raihnaista hevosta, syöttäen sitä talvet kauroilla ja heinällä ja kulkien kesäaikana neljästi päivässä siirtämässä sitä laitumella toisesta paikasta toiseen, jotta sillä, vaikka sitä pidettiinkin köydessä, alati olisi runsaasti ruohoja saatavissa.
Melkein rampeutunut eläin nosteli vaivalla kankeita kämpäjalkojaan, joissa oli patti polvissa ja arat kaviot. Sen karva, jota ei enää koskaan suittu sekä pitkät silmäripset tekivät sen surullisen näköiseksi.
Zidoren kuljettaessa sitä laitumelle astuskeli se niin hitaasti, että hänen nyhkäisten täytyi vetää sitä köydestä. Poika, joka kulki selkä kumarassa ja läähättäen, oli vihoissaan ja kirosi kun täytyi hoitaa tuota vanhaa hevoskonia.
Talonväki, joka huomasi kuinka hän oli kiukustunut Cocoon, nauroi ja kiusasi häntä, puhellen alati Zidoren hevosesta. Toverinsa pitivät sitä pilanansa ja kylässä nimitettiin häntä Coco-Zidoreksi.
Poika hurjistui ja hänessä syntyi halu kostaa tätä pilkkaa hevoselle. Hän oli laiha, pitkäkoipinen poikanulikka, jolla oli harjaksen tapainen, paksu ja punainen tukka. Hän kävi aina hyvin likaisena, oli tyhmän näköinen ja puhui änkyttäen ja vaivalla ikäänkuin hänen raa'assa ja tyhmässä sielussaan ei olisi voinut syntyä mitään ajatuksia.
Jo kauvan aikaa oli häntä kummastuttanut, että Cocoa vielä pidettiin ja hänelle kävi kiusaksi että niin hyviä aineita aivan hukkaan kulutettiin näin hyödyttömälle elukalle.
Siitä alkaen kun se ei enään kyennyt työhön, piti hän vääränä että sitä elätettiin, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä tuhlata kauroja, jotka olivat niin kallishintaisia, tuolle elähtäneelle hevoskonille. Ja usein hän vastoin isännän tahtoakin säästeli appeita, syöttäen sille vaan puolen määrän, ollen heinäin ja olkien puolesta yhtä visu. Ja hänen kehittymättömässä lapsensielussaan kasvoi viha kasvamistansa, raaka, hidas, röyhkeä ja halpamielinen moukanviha.
* * *
Kesän tullen piti hänen viedä hevonen laitumelle. Sinne oli pitkä matka. Joka aamu astui poika vimmastuneempana raskain askelin nisupellon poikki. Miehet, jotka olivat kedolla työssä, huusivat ilkkuen hänen jälkeensä: „Zidore hoi! Muista viedä terveisiä Cocolle!”
Hän ei mitään vastannut, vaan katkaisi ohimennessään raipan pensasaidasta ja, sidottuaan vanhan hevosen köyteen, rupesi sitä syöttämään. Sitten lähestyi hän salaa ja sivalsi sitä lanteille. Eläin koetti pyrkiä pakoon, potkaista ja väistyä syrjään, mutta poika hosui sitä kuin vimmattu, hyppien, hammasta purren, hurjana sen takana.
Taaksensa vilkaisematta lähti hän sitten vitkalleen kotia päin astumaan, sillä välin kun hepo vavisten ja hengästyneenä katseli häntä vanhoilla silmillään. Eikä se kurottanut laihaa, valkoista päätänsä ruohoa kohden, ennenkuin oli nähnyt renkipojan sinisen mekon etäisyydessä katoavan.
Kun yöt muuttuivat lämpöisiksi, annettiin hevosen olla yötä metsän takana olevalla niityllä, eikä kukaan muu kuin Zidore käynyt sitä katsomassa. Poika huvitteli heittelemällä sitä kivillä. Hän asettui istumaan tienvarrelle kymmenen askeleen päähän hevosesta ja jäi siihen puoleksi tunniksi nakkelemaan tuon tuostakin teräviä piikiviä hevoskoniin, joka seisoi kytkettynä vihollisensa ääressä, katsellen häntä taukoomatta ja uskaltamatta ruveta syömään ennenkuin hän oli mennyt tiehensä.
Mutta yhäti hautoi poika mielessään tuota samaa ajatusta: minkä vuoksi suotta elättää hevosta, josta ei ollut mitään hyötyä? Hänen mielestään tuo katala eläin varasti elatuksen muilta eläimiltä, varasti ihmisten omaisuuden ja hyvän Luojan antimet, varastaen vieläpä häneltäkin, Zidorelta, hänen aikaansa, hänen kun muka olisi pitänyt olla työssä.
Ja joka päivä alkoi poika vähitellen supistaa hevoselta syöttömaata, siirtäessään paalua, johon köysi oli kiinnitetty.
Nälissään hevonen laihtui ja kävi huonoksi. Ollen liian heikko, voidakseen reväistä poikki liekansa, kurotti se pitkää päätään pitkää ja rehevää ruohoa kohden, joka oli niin likellä ja jonka hajun se tunsi, ulottumatta kuitenkaan siihen.
Mutta eräänä päivänä pälkähti Zidorelle päähän uusi ajatus: hän ei enään siirtäisikään paalua, johonka Cocon liekaköysi oli sidottu. Hänpä oli jo kyllästynyt kulkemaan tätä pitkää väliä mokomankin luurangon takia, mutta tuli kuitenkin vielä nauttimaan kostoansa. Hevonen katseli häntä levottomasti, mutta tänään hän ei lyönyt sitä. Astuskelipa vaan kädet taskuissa sen ympärillä ja oli jo siirtämäisillään sitä toiseen paikkaan, mutta sen sijaan loikin seipään syvempään samaan läpeen ja ihastuksissaan kujeestansa läksi tiehensä.
Hepo näki hänen etääntyvän ja koetti hirnumalla kutsua häntä takaisin. Mutta poika lähti juosta hössöttämään, jättäen hevosen aivan yksin laaksoon, lujasti köytettynä ja ilman ainoatakaan ruohonkortta syötäväksi.
Nälkäytyneenä yritti se näykkiä viheriäistä ruohoa, joka melkein ulottui sen sieramiin. Se laskeutui polvilleen, kurottaen pitkää kaulaansa ja paksuja, kuolaisia huuliaan. Vaan se oli turhaa. Päivä päivältä heikontui vanha hepo hyödyttömistä ponnistuksistaan. Nälkä kalvoi sen sisälmyksiä ja tuntui sitä kovemmalta, koska sillä silmäinsä edessä oli tuo vihanta ruohokko, jota ulottui niin kauvas kuin silmä kannatti.
Poika ei tullutkaan tänä päivänä. Hän kierteli metsiä, etsien linnunpesiä. Seuraavana päivänä hän kuitenkin tuli katsomaan. Uupuneena oli Coco oikaissut pitkäkseen. Nähdessään pojan, se nousi ja odotti että poika siirtäisi sen toiseen paikkaan. Mutta poikalurjus ei kajonnutkaan paaluun, tuli vaan
aivan likelle hevosta katselemaan ja viskasi sen sieramiin multaa, joka mustana tuprusi sen valkoista karvaa pitkin. Sitten hän viheltäen läksi menemään.
Hepo jäi seisomaan niin kauvan kun taisi hänet erottaa. Sitten se ymmärsi, että oli turhaa toivoa ruohoja syödäkseen, laskeutui kyljelleen makaamaan ja painoi silmänsä umpeen.
Seuraavana päivänä ei Zidore tullut. Kun hän taas päivän kuluttua saapui, näki hän että Coco olikin jo kuollut.
Tyytäväisenä hän katseli sitä, ihmetellen että se niin pian oli loppunut. Hän potkasi sitä jalallaan, nosteli sen toista etujalkaa, pudotti sen jälleen maahan ja istahti sitten mitään ajattelematta nurmikolle.
Hän palasi taloon, mainitsematta kuitenkaan koko tapausta, koska vielä teki mieli samoilla saloja siksi kun jälleen olisi ollut aika siirtää hevonen toiseen paikkaan.
Seuraavana päivänä meni hän taas hevosta katsomaan. Hänen lähestyessänsä pyrähtivät varpuset lentoon. Lukemattomia kärpäsiä kihisi hevosen raadolla, suristen sen ympärillä.
Tultuaan kotia, hän kertoi tapauksen. Eläin oli jo niin vanha, ettei kukaan tuota oudoksunut. Isäntä sanoi kahdelle rengeistään: „Ottakaa mukaanne lapiot ja tehkää sille kuoppa sinne, johonka se on kuollut.”
Ja miehet kuoppasivat hevosen samaan paikkaan, johon se oli kuollut nälkään.
Viheriäisenä ja mehevänä kasvaa rehotti ruoho lihavassa maaperässä, joka oli saanut voimansa vanhasta hevosraadosta.
Uuden Suomettaren Juttu-Tupa no 22/1898.
