Arthur Morrison - Nicobar-laivan kultaharkot

Salapoliisi Martti Hewittin muistiinpanoja.

Nicobar-laivan kultaharkot.







Matka oli ollut läpi läpeensä hyvin epämiellyttävä ja senpä vuoksi kapteeni Mackrie’lle, Anglomalaijilaisen yhtiön laivalla Nicobar, lopultakin ruvettiin antamaan anteeksi hänen kiukkutuulensa, josta hän oli tullut yleisesti tunnetuksi yhtiön virkamiesten keskuudessa. Siitä huolimatta uskalsivat neljäs ja viides perämies kojujensa yksinäisyydessä mietiskellä syvällisempää motiivia, ja ajattelivat että „Ukko” oli ansainnut vähemmän tavallista tällä matkalla, siitä syystä että yhtiö itse oli ruvennut täyttämään makasiinejaan, niin että sivutulot olivat „putz weg” ja provisiooni melkoisesti alentunut.

Tämän luulonsa varmuutena oli heillä stewardin pitkäksi venynyt naama. Tämä oli nimittäin ainoa koko laivassa, joka oli tyytyväinen kapteeniin, ja tuo uusi määräys oli isku myöskin hänelle. Stewardin murheisiin olisi hyvin hyvästi voinut olla syynä lyhyt matkustajaluettelo ja sen vuoksi vähältä näyttävä toivo miehelle, joka oli tottunut kokonaista kuukautta ennen laskemaan kuinka paljo juomarahoja hän itsekultakin tulisi saamaan. Stewardin mielestä oli kaikkein huonoin vuodenaika, kaikkein pahin ilma mitä voi olla, ja aivan varmaan kaikkein kelvottomimmat matkustajat mitä voi löytyä. Luultavasti oli siis kaikki neljännen ja viidennen perämiehen puheet pelkkiä loruja.

Kaikissa tapauksissa oli kapteenilla hyvä toivo tehdä pieni ylimääräinen ansio yksityisesti myymällä kotona, sillä hän oli ottanut mukaansa sellaisen joukon kaikellaisia halutuita ja omituisia jaaponilaisia kaluja — nähtävästi aikeissa myydä ne Lontoossa, niin että joku kolmaskin stewardi olisi hävennyt sen vuoksi. Yhdelle kapteenille ja hänen arvoiselleen oli tämä häpeällistä, aivan kerrassaan häpeällistä; eikä hän myöskään ollut lyönyt laimin vakuuttaa koko kokoelmaa. Kaikesta tästä puhelivat neljäs ja viides perämies usein, ja useamman kuin yhden kerran iskivät he siitä silmää kolmannen perämiehen ja ensimäisen koneenkäyttäjän läsnä ollessa, jotka nauroivat ja iskivät silmää takaisin sekä toisinaan sanoivat samaa toiselle perämiehelle, joka taas iski silmää ilman nauramatta; sillä niin se käy kun kielitellään ja lörpötellään jonninjoutavaa yhdessä laivassa.

Nicobar oli, niinkuin jo sanoin, kotimatkalla, ja siinä oli muutamia harvoja matkustajia, pienempi lasti kappaletavaraa sekä kultaharkkoja 200,000 punnan sterlinkiä arvosta, jotka kultaharkot, niinkuin tavallista, lossattaisiin Plymouthissa. Nämä kultaharkkolaatikot olivat nähtävästi suuri murheen lähde toiselle perämiehelle, jolle harkkohuoneen peräänkatsanto oli uskottu. Sillä tämä oli hänen ensimäinen matkansa ylennyksensä jälkeen kolmannesta perämiehestä ja edesvastuu 200,000 punnasta sterlinkiä oli jotakin, johon hän ei ollut tottunut.

Hiljaluontoinen ensimäinen perämies huomautti hänelle ettei tämä — kaukana siitä — ollut ensimäinen lähetys kultaharkkoja, mitä maailmassa oli lähetetty, eikä suurinkaan, kuin myöskin että kaikellaisiin varokeinoihin oli ryhdytty ja että avaimet olivat kapteenin kajuutassa; hän voisi sen vuoksi täydellä syyllä olla mielissään yhtä levollinen, kuin ne tuhannet muut toiset perämiehet, joilla maailman luomisesta lähtien oli ollut hallussaan kallisarvoisia lasteja. Mutta tästä ei Brasyer saanut lohdutusta. Hän oli siitä levoton, ja kun hänellä oli vahti, mietiskeli hän kaikkia ajateltavia tapoja, millä voisi päästä sisään kultaharkkohuoneesen, ja vahdissa ollessaan oli hän vieläkin levottomampi, sillä hän luuli juuri sinä silmänräpäyksenä jonkun käyttävän hyväkseen jotakin nerokasta keinoansa. Eikä hän pitänyt pelkoansa ja arveluitansa salassa. Hän ikävystytti kerrassaan ensimmäisen perämiehen, ja kun tämä pakeni pois, selitti hän asian oikein perinpohjin kolmannelle perämiehelle.

„Minä en voi ymmärtää mitä yhtiö ajattelee”, sanoi hän yhdessä sellaisessa tilaisuudessa ensimäiselle perämiehelle, „kun he kutsuvat tuollaista läkkilaatikkoa nimeltä kultaharkkohuone”.

„Tyhmyyksiä!” vastasi ensimäinen perämies, jatkaen tupakointiaan.

„Niin kyllähän se käy päinsä teille, jolla ei ole mitään edesvastuuta”, sanoi Brasyer, „mutta minä olen melkein varma että muutamana kauniina päivänä tapahtua jotakin; jos ei tällä matkalla, niin jolloinkin toiste. Voiko sitä nyt edes ajatellakaan puhua kassahuoneesta! Mistä aineesta se oikeastaan on tehty?”

„Kolme kahdeksatta osan pannulootusta.”

„Niin, kolme kahdeksatta osan pannulootusta — jokseenkin yhtä turvallinen kuin kuuden pennin läkkinen säästölaatikko. Turkasen tuutti, minä voisin päästä sinne sisään tätini vanhan saksin avulla!”

„No, lainatkaa se sitte, ja laittakaa niin, että pääsette sisään. Sen minä tekisin jos minulla olisi täti.”

„Se sijaitsee sitte vielä tuolla alhaalla, poissa sekä näkyvistä että kuuluvista, niin hyvästi ja mukavasti kelle tahansa, jolla on halua uhrata joku hiljainen hetki lootunleikkaamiseen siitä viereisestä hiilihuoneesta käsin ... joka on aina tyhjä, sen vuoksi että se on vain seitsemän tonnin laari, jota ei maksa vaivaa laittaa järjestykseen. Ja toinen sivu rajoittuu stewardin käsikamariin. Kuka voisi estää ihmistä meidän stewardimme asemassa pienessä hiljaisuudessa tekemästä reijän, sillä aikaa kuin kaikki muut luulevat hänen puuhailevan pytsiensä, tiskojensa ja kiviruukkujensa kanssa, ja lähtemästä tiehensä ensimäisessä satamassa, johon tullaan? Ja sitte on meillä puuseppä. Hänellä on aina jotakin tekemistä siellä alhaalla ja hänellä on kokonainen laukku työkaluja. Ei mikään ole helpompaa hänelle, kuin toimitella jotakin siellä muutamassa syrjänurkassa ja sillä aikaa avata itselleen tien kultahuoneesen lootun läpi.”

„Mutta mitä hän sillä tekee, sen saatuaan? Ei suinkaan sitä voi kävellä maihin useamman tonnin painolta kultaa saappaissaan.”

„Tekeekö sillä? Voi! Upottaa tietysti. Haalata sen yli laidan jossakin tyynessä satamassa ja panna paikka merkkiin. Sitä paitse voi hän karatakin Port Saidissa — missäpä sen helpommin voisi tehdä? — ja ottaa niin paljo kuin tahtoo mukaansa. Teidän pitäisi tietämän minkälaista siellä Port Saidissa on. Ja sitte meillä on lämmittäjät ... niin, jok'ikinen voi sen tehdä!”

Ja Brasyer meni pois, heittääkseen vielä silmäyksen sinne alas.

Ovi kultaharkkohuoneesen oli keskeltä varustettu patenttilukolla ja sitäpaitse kahdella munalukolla, yksi patenttilukon ylä- toinen alapuolella. Pari päivää yllä kerrotun kanssapuheen jälkeen koetteli Brasyer huolellisesti tutkia alempaa munalukkoa eräällä avaimella, kun yhtäkkiä ääni hänen selkänsä takana hyvin terävästi kysyi:

„Mitä te siinä teette munalukon kanssa, herra?”

Brasyer hyppäsi äkkiä ylös ja katsoi taaksensa. Se oli kapteeni Mackrie.

Tämä — tämä on — tämä taitaa olla samallainen munalukko, kuin mikä löytyy puusepän varastohuoneesa”, vastasi toinen perämies innokkaasti, saadakseen antaa selityksen... „Minä … minä juuri koettelin, siinä kaikki, pelkään että avaimet soveltuvat.”

„Tahtoisitteko te olla hyvä ja antaa puusepän itsensä hoitaa varastoaan, herra Brasyer? Tässä on patenttilukko, paitsi munalukkoja, ja avain siihen on minun kajuutassani, ja minä kyllä pidän huolen ettei se minun tietämättäni tule sieltä pois. Teidän itsenne vuoksi olisi ehkä parasta että jättäisitte nuo kokeilemiset, siksi kun teitä siihen pyydetään ... Kas niin, nyt se saa jäädä”, lisäsi kapteeni, kun Brasyer näytti aikovan vastata.

Sen kanssaan pyörähti hän kantapäällään ja meni stewardin huoneesen.

Brasyer tuijotti kiukustuneena hänen jälkeensä.

„Minä ihmettelen juuri, mitä sinulla on täällä alhaalla tekemistä”, mumisi hän hampaittensa välistä. „Mikäli minä tiedän, ei kapteeneilla ole tapana olla niin hyvä ystävä stewardinsa kanssa, kuin sinä olet.”

Ja hän meni muristen ylös kannelle.

„Minä en tottaperään voi pitää siitä, että stewardin kamari ja harkkohuone ovat vierettäin”, sanoi hän myöhemmin päivällä ensimäiselle perämiehelle. „Ja mitä sitte yksi stewardi tekee kuparisepän työkaluilla mukanaan laivassa? Te tiedätte, että hänellä on sellaiset”.

„Ah, herra Jumala, Brasyer!” vastasi ensimäinen perämies, joka luonnostaan oli vähemmän epäluuloinen. „Kuinka te olette väsyttävä! Ettekö te tiedä, että mies on kuppariseppä ammatiltaan, eikä ole ollut stewardina kauemmin kuin viimeiset kaksi vuotta? Tuollaiset ihmiset eivät mielellään viskaa pois työkalujaan, ja kun hän on leskimies, eikä hänellä ole mitään kotoa maissa, saa hän luvan kuljettaa kapistuksensa mukanaan. Olkaa nyt vaiti ja levätkää! Kas, tässä te saatte sikarin, se on hyvä, se on Burman-lajia; pistäkää se suuhunne ja puristakaa sitte sitä lujasti huulillanne!”

Mutta ei mikään voinut rauhoittaa toista perämiestä. Kaikesta huolimatta kuljeskeli hän välikannella ja puheli laveasti ja seikkaperäisesti murheistaan kultaharkkojen suhteen. Muutamia päiviä myöhemmin, hänen lähestyessään rautaovia, jonka takana kultaharkkolaatikot olivat, hämmästytti häntä taaskin kapteeni, joka tällä kertaa tuli, stewardin kamarista. Brasyer selitti kuulleensa jotakin naputtamista ja senvuoksi tulleensa katsomaan mitä se oli. Mutta kapteeni käänsi hänelle selkänsä melkein vielä vähemmän juhlallisesti kuin edellisellä kerralla, ja kirosi, sanoen antavansa harkkohuoneen peräänkatsannon jollekin toiselle, jos Brasyer yksipintaisesti pysyisi mielikuvituksissaan.

Ylhäällä kannella kohtasi toinen perämies puusepän, hiljaisen, liukkaan, matalalla äänellä puhelevan miehen, joka pyysi häneltä saada munalukon ja avaimen, jotka hän viikon kuluessa oli lainannut varastohuoneesta. Mutta Brasyer lähetti hänet pois, luvaten lähettää ne takaisin myöhemmin. Ja puuseppä luikki tiehensä, työhön, joka hänellä, kummallista kyllä, sattui olemaan lastihuoneessa juuri välikannen ja kiltahuoneen lattioiden alla.

Niinkuin olen maininnut, ei matka ollut ensinkään miellyttävä. Ilma oli lakkaamatta hyvin vaikea, ja tuskin oli kuljettu Gibralttarin läpi, ennenkuin itäintialaiset kauppiaat alkoivat väristä puuvillahousuissaan ja laivapojat panivat visusti nappiin vanhat tweednuttunsa, jotka he ottivat esille niukasti varustetuista vaatemytyistään.

Oltiin tammikuussa. Spanian rannikolla oli ilma vallan hirmuista, ja Nicobar vyöryi ja keinui, ja ulvovat, vaahtopäiset, viheriät laineet viskelivät sitä sinne ja tänne, huuhdellen sitä sekä ulkoa että sisältä, ylitse ja alapuolitse. Lopulta meni jotakin rikki, eräänä iltana Englannin Kanavaan päästessä; höyrylaivalla ei ollut enää kylliksi vauhtia totellakseen peräsintä, vaan vyöryi sinne tänne ilman maalitta. Propelli oli mennyt rikki.

Merenkäynti oli vähän heikontunut, mutta se oli vieläkin vaikea. Vaikkapa ne olivatkin riittämättömät, vedettiin kuitenkin kaikki purjeet ylös, mitä höyrylaivalla löytyi ja tehtiin mitä voitiin tällä tavoin päästäksi joko Plymouthiin eli Falmouthiin, jos sinne olisi parempi. Ja niin luovaili Nicobar Kanavan yli vähän paremmassa, mutta kaikkea muuta kuin tyynessä säässä, eräänä pimeänä yönä, joka tuli vielä pimeämmäksi lumensekaisen sateen kautta, joka vähitellen muuttui pelkäksi lumeksi.

Laiva työskenteli hitaasti eteenpäin. Ei mitään, paitse läpinäkymätöntä, mustaa avaruutta ylhäällä, alhaalla ja ympärillä voinut nähdä, sekä kuulla tuulen ja aaltojen äänen, niin että joku, tullessaan kannen akkunan luo, voi hämmästyä suurten lumihiutaleiden putoilemisesta, joita hiutaleita ei edes voinut huomata mistä päin ne tulivat. Neljännen lasin aikoina — kello 2 aamulla — huomattiin hämärää valoa ylähangan puolelta — se oli Eddystonin majakka — ja paria tuntia myöhemmin katsottiin parhaaksi asettua ankkuriin päivän koittoon saakka, koska ei oltu varmoja siitä missä oltiin. Mitään määräystä tästä ei ollut vielä annettu, kun yhtäkkiä pari heikkoa valopistettä läpinäkymättömän pimeyden ympäröimänä pisti esiin alahanganpuolelta. Sitte seurasi huuto ja hirmuinen ryske. Koko alus tärisi kauheasti kaikissa liitteissään, ja kymmenessä sekunnissa oli jokainen elävä olento kannella. Nicobarin matka oli loppunut ... oli sattunut yhteentörmäys.

Vieras peruutui pimeässä, ja molemmat laivat erosivat toisistaan, vaikka vasta sitte kuin muutamia henkilöitä Nicobarista oli ehtinyt hypätä toiseen laivaan. Kapteeni Mackrien mielenlujuus oli ihmeteltävä; silmänräpäykseksikään ei hän kadottanut kykyään komentaa kaikkia toimia. Höyrylaiva oli jo alkanut vajota perältään ja kallistua alahankaan. Hengenpelastusvyöt jaettiin oitis. Onneksi kyllä, ei matkustajien joukossa löytynyt kuin kaksi naista, eikä yhtään lasta. Venheet laskettiin ilman mitään onnettomuuksilta alas ja kohta sen jälkeen tuli kaksi vierasta venhettä niin lähelle, kuin he uskalsivat omalta laivaltaan — joka sittemmin näyttäysi olevana suuri rannikkohöyrylaiva — sama, joka oli törmännyt Nicobaria vastaan. Viimeiset matkustajat olivat juuri tulleet lasketuiksi venheisin ja olivat poislähdössä, kun Brasyer juoksi hätääntyneen näköisenä kapteenin luo ja sanoi:

„Emmekö voi tehdä mitään kultaharkoille, kapteeni? Ehkä voisimme ottaa pari laatikollista ...”

„Minä annan hittoa kultaharkkoihin!” kirkui kapteeni Mackrie. „Katsokaa te venheen perään, herra, ja laittakaa niin että matkustavaiset pääsevät täältä! Vakuutusyhtiöt saavat itse ottaa huolekseen kultatankonsa”.

Brasyer oli kadonnut jo kuultuaan kapteenin ensimäisen sanan. Laivaväen laskeutuessa jälellä olevaan venheesen, kääntyi viimemainittu stewardin puoleen ja he puhelivat hiljaa keskenään. Äkkiä poistui steward, ikäänkuin täyttääkseen jonkun käskyn, ja kapteeni lisäsi korkeammalla äänellä:

„Ne ovat parhaat ottaa, ja pahimmassa tapauksessa voimme ne upottaa. Mutta kiiruhtakaa, se ei pysy enään veden päällä kuin kymmentäkään minuuttia.”

Laiva pysyi veden päällä lähes neljännestunnin. Tällä ajalla olivat kuitenkin kaikki lähteneet siitä, ja kapteeni, joka oli viimeisessä venheessä, oli kyllin lähellä nähdäkseen sen viimeiset valot kun se vaipui syvyyteen.


* * *

Päivä valkeni pilvisenä ja harmaana ja siellä makasi nyt Nicobar kymmenen sylen syvyydessä, ei täyttä peninkulmaakaan rannasta, märssytangot avuttomina pistäen ylös levottomasta elementistä; merenkäynti oli kova koko päivän, mutta lumisade oli lakannut ja yön kuluessa heikkeni tuulikin melkoisesti. Seuraavana päivänä lähti Lloydin asiamies höyryvenheellä Plymouthista ja pian sen jälkeen tuli meripelastusyhtiön hinaajalaiva sekä asettui ankkuriin ylös pistävien mastojen viereen. Niin paljo kuin voitiin nähdä, oli hyvä toivo saada laivan ylös, ja yksi sukeltaja meni alas hinaajahöyrystä mittaamaan reikää Nicobarin kyljessä, niin että voitaisiin laittaa reilaan tarpeellinen tammiluukku reijän tukkimiseksi, ennenkuin aljettaisiin pumppaaminen ja ylösotto. Tämä toimitettiin sangen joutuun ja sitte kuin oli lähetetty tarpeelliset sähkösanomat, jäi hinaajahöyry paikalleen yöksi, tehden varmistuksiaan useamman sukeltajan alaslähettämiseksi seuraavana päivänä, hakemaan ensi aluksi ylös kultalaatikot.

Juuri tähän aikaan oleskeli Martti Hewitt Plymouthissa muutamia päiviä erään tärkeän asian vuoksi, joka hänellä oli toimitettavanaan Lloyds Committeen laskuun. Hän kuuli puhuttavan haaksirikosta ja sattumalta jouduttuaan puheisin Lloydin asiamiehen kanssa jo aljetuista pelastustöistä, sai hän kuulla, että hinaajahöyryllä olevan pelastusyhtiön asiamiehen nimi oli Percy Merrick, jonka hän oitis muisti vanhaksi tuttavakseen. Ja kun sukeltajat myöhemmin päivällä tulisivat työskentelemään alhaalla Nicobarin kultahuoneessa, otti Hewittkin vapautta lähteäkseen 12 tienoissa ulos hinaajahöyrylle.

Siellä tapasi hän Merrickin, suurikasvuisen, iloisen miehen, joka oli noin kolmenkymmenen kahdeksan vuoden ijässä. Hän tuli hyvin iloiseksi tavatessaan Hewittin, mutta oli kovin epätietoinen ja murheissaan aamulla laivahylyssä tehdyn työn tuloksen vuoksi. Kaksi kultalaatikkoa oli poissa.

„Laivassa löytyi kultaharkkoja 200,000 punnan edestä”, sanoi hän. „Sen me tiedämme varmaan. Ne olivat neljäänkymmeneen laatikkoon pakattuina, 5,000 punnan arvosta aina kussakin laatikossa. Mutta nyt niitä löytyy vain kolmekymmentäkahdeksan. Kaksi on nähtävästi poissa. Minä kummastelen mitä on voinut tapahtua?”

„Sinun omilla miehilläsi ei kai ole mitään asian kanssa tekemistä?” kysyi Hewitt.

„Ei; ne ovat viattomat. Niille on mahdotonta, ymmärräthän sinä, ottaa mitään ylös ilman huomaamatta, varsinkin kun heidän täytyy ruuvata pois sukeltajapukunsa täällä kannella. Sitä paitse minä olin itsekin alhaalla heidän kanssaan.”

„Soo-o. Oletko sinäkin sitte sukeltajana toisinaan?”

„Niin; tapahtuu toisinaan kummallisemmissa tapauksissa, että minä sen teen, niinkuin nytkin. Minä menin alas aamulla. Ei ollut ensinkään vaikeata kävellä ympäriinsä laivalla, siellä alhaalla, ja minä löysin avaimet kultahuoneesen juuri siinä paikassa kuin kapteeni oli sanonut: hänen kajuutassaan: Mutta lukot olivat luonnollisesti menneet mitättömiksi maattuaan pari päivää suolaisessa vedessä. Me mursimme sen vuoksi oven auki ja silloin näimme, että paljo helpommin olisimme voineet tulla sisään ulkoapäin, sillä rannikkohöyry oli törmännyt suoraan hiililaarin seinän läpi ja repinyt pois lootuseinän tämän ja kultahuoneen välillä; ne huoneet kun näet olivat vierettäin.”

„Ja ne kaksi kateissa olevaa laatikkoa eivät ole voineet pudota ulos reiän kautta?”

„Ei, ei! Kyllä me sitäkin katsoimme, luonnollisesti, mutta se on mahdotonta. Laiva oli toiselle puolen kallellaan — ylähankaan — ja ne pinoihin ladotut laatikot eivät kohonneet edes reiän kohtaankaan. No niin — kuten sanoin — me mursimme oven auki ja siellä ne olivat, kolmekymmentä kahdeksan sinetillä lukittua laatikkoa, ei enemmän eikä vähemmän, ja tässä silmänräpäyksessä ovat ne täällä peräsalongissa. Tule ja katso!”

Niitä oli todella vain kolmekymmentäkahdeksan — kolmekymmentäkahdeksan raudoitettua, joka liitteessä rautavanteella varustettua ja sinettiin pantua houkasta laatikkoa, itsekukin 45 senttimetriä pitkä, 30 senttimetriä leveä ja 30 senttimetriä korkea. Ne olivat köydellä kaksittain yhteensidotut, luultavasti mukavuuden vuoksi siirrettäissä.

„Oletko sinä antanut ne sitoa yhteen tällä tavoin?” kysyi Hewitt.

„Ei; ne olivat niin meidän löytäessämme. Me panimme ne kiinni väkipyörään, parinkerrassaan, vetäessämme niitä tänne hinaajahöyryyn.”

„No, mihinkäs toimiin sinä olet ryhtynyt niiden kahden kateissa olevan suhteen, vai etkö vielä mihinkään?”

„Minä sähkötin siitä paikalla pääkonttooriin. Ja sitte olen lähettänyt noutamaan kapteeni Mackrieta — hän on luullakseni vielä jossakin täällä lähistöllä — ja Brasyeria, toista perämiestä, jonka hoidossa kultahuone oli. Onhan mahdollista että he tietävät jotakin. Yksi asia on kuitenkin päivän selvä. Matkan alussa löytyi neljäkymmentä laatikkoa, ja nyt niitä on noin kolmekymmentäkahdeksan.”

Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten lisäsi Merrick:

„A propos se! tämähän on sinun ammattiisi kuuluvaa, Hewitt. Sinun pitäisi etsiä ylös ne kaksi laatikkoa.”

Hewitt naurahteli.

„Mielellään”, sanoi hän. „Minä aloitan heti, jos sinä annat minulle toimeksi tehdä sen.”

„Hm”, vastasi Merrick hitaasti, „ilman pääkonttoorin suostumusta en minä voi sitä tehdä. Mutta jos sinulla tällä hetkellä ei ole mitään tekemistä, niin eihän ole vahingoksi, jos vähän mietit asiaa, vai kuinka? Vaikka eihän sinulla vielä ole mihin puuttuakaan, tietysti. Mutta voithan kuunnella mitä Mackriellä ja Brasyerilla on sanomista. En tiedä, mutta kun nyt on kysymys 10,000 punnasta, niin on luonnollista että se maksaa vaivan, ja jos sinä huomaat vähänkin toivoa saada ne takaisin, niin minä oitis sähköitän ja hankin sinulle valtakirjan.”

Naputettiin oven päälle ja kapteeni Mackrie astui sisään.

„Herra Merrick?” sanoi hän kysyvän näköisenä, katsellen yhdestä toiseen.

„Se olen minä”, vastasi Merrick.

„Minä olen kapteeni Mackrie, Nicobarista. Te olette tainneet kutsua minua. Lienee jotakin nurin päin noiden kultaharkkojen kanssa, olen kuullut? Onko niin?”

Merrik selitti hänelle kuinka asiat olivat.

„Minä luulin että te mahdollisesti voisitte auttaa minua, kapteeni Mackrie. Ehkäpä minulle on väärin ilmoitettu laatikoiden luku, jotka olisi pitänyt löytyä.”

„Ei; neljäkymmentä niitä kyllä oli; se on oikein. Vaikka minä kyllä luulen, että mahdollisesti voisin teille antaa pienen vihjauksen ...”

Kapteeni Mackrie keskeytti puheensa ja katsoi epäillen Hewittiin.

„Saanko minä luvan esitellä herra Hewitt, kapteeni Mackrie!” puuttui Merrick puheesen. „Te voitte puhua vapaasti herra Hewittin läsnä ollessa. Yhdellä sanalla: hän tekee juuri tällaista työtä, jos minä niin saan lausua.”

„Vai niin”, sanoi Mackrie, „niin, jos se on sillä tavoin, että me puhumme niinkuin itseksemme, niin saan minä neuvoa teitä kiinnittämään huomiotanne Brasyeriin. Hän oli minun toinen perämieheni hänelle oli uskottu tuon roskan peräänkatsonta.”

„Tarkoitatteko te”, kysyi Hewitt, „että Brasyer voisi antaa meille kun tärkeän tiedon?”

Mackrien kasvot vetäysivät rumaan irvistykseen.

„Se on kyllä luultavaa, että hän voisi”, vastasi hän, „jos hän olisi sellainen narri. Mutta minä en luule teidän saavan paljo juuri suorastaan häneltä. Minä tarkoitan että teidän pitää pitää häntä silmällä.”

„Mitä! Luuletteko te että hänellä jollakin tavoin on tekemistä kullan katoamisen kanssa?”

„Kuten sanottu — luottamuksessa puhuen ja näinikään itseksemme — niin minä luulisin että se on paljo mahdollista. Minä en voinut käsittää hänen käytöstään koko matkalla.”

„Minkä vuoksi niin?”

„Niin, myötäänsä käveli hän ja piti puhetta edesvastuustaan ja oli epäilevinään puuseppää ja lämmittäjiä ja milloin yhtä milloin toista koettaessaan päästä käsin kultaharkkoihin, niin että jo yksistään se oli kyllin saattamaan epäilemään häntä. Katsokaas, hän torasi niin paljo. Itse oli hän, tietysti, niin rehellinen ja kunnollinen ja kaikkea muuta tuollaista, mutta kaikki muut ihmiset olivat hirveitä rosvoja, ja hän oli niin varma siitä, että jonakin päivänä tulisi puuttumaan jotakin kullasta, että … että … minä en tiedä, kuinka voisin kyllin tarkkaan selittää minkälainen hän oikeastaan oli; mutta en voinut häntä oikein sietää. — Eikä se ollut ainoastaan se. Lakkaamatta kävi hän nuuboskelemassa siinä oven ympärillä ja katsomassa stewardin kamariin — joka kultahuoneen kanssa oli seinättäin — ja samoin kurkistelemassa hiililaariin siinä toisella puolen. Ja tapasinpa minä hänen yhden kerran koettelemassa avaimiakin munalukkoihin, avaimia, jotka oli lainannut puusepän varastohuoneesta. Ja joka kerralla syytteli hän kuulleensa jonkun koettavan päästä kultahuoneesen, eli jotakin sellaista; jokaikinen kerta kun minä tapasin häntä välikannella, oli hänellä aina muka tämä syynä siellä oloonsa: hän oli tietysti, kuullut jotakin eli epäili jotakin tahi muuta sellaista. Joko minä sitte olen onnistunut, eli en ole onnistunut saamaan teitä, hyvät herrat, käsittämään tarkoitustani, voin minä vakuuttaa teille että koko matkan oli minusta hänen käytöksensä hyvin epäilyttävää, ja minä olinkin päättänyt etten sitä unhottaisi jos jotakin hulluutta tapahtuisi. Ja nyt onkin niin käynyt, ja minä olen kertonut teille mitä olen huomannut. Nyt on teidän asianne katsoa josko siitä on mitään hyötyä.”

„Juuri niin”, vastasi Hewitt. „Mutta sallikaa minun tehdä teille yksi kysymys, kapteeni Mackrie! Te sanotte että kultahuoneen peräänkatsanto oli uskottu Brasyerille, mutta että hän koetteli siihen puusepän varastohuoneen avaimia. Missä ne oikeat avaimet olivat sitte?”

„Minun kajuutassani. Niitä ei koskaan jätetty ulos ilman että minä tiesin mihin niitä tarvittiin. Löytyi kyllä patenttilukko molempien munalukkojen välillä, mutta toinen avain siihen ei olisi ollut niinkään vaikea Brasyerille hankkia. Hän on helposti, meidän satamassa ollessamme ja lastatessamme sisään kultalaatikot, voinut ottaa vahajäljennöksen minun avaimestani; se kun silloin oli hänen hallussaan.”

„No, mutta olettakaamme että hän on ottanut nuo laatikot, mihinkä te luulette hänen ne sitte panneen?”

Mackrie kohautti hymyillen olkapäitään.

„Sitä on mahdoton sanoa”, vastasi hän. „Hän on voinut ne piiloittaa, johonkin paikkaan laivassa, vaikka se on vähän luultavaa. Olisi ollut aivan hiivatinmoinen vaiva saadessa ne maihin Plymouthissa, ja hän olisi ollut pakoitettu jättämään ne jälkeensä johonkin paikkaan, lähtiessään edelleen Lontoosen. Nähkääs, kultaharkot lossataan aina Plymouthissa ja jos joitakin olisi ollut poissa, olisi heti tarkastettu joka pieninkin komero laivassa; yhdellä eli toisella tavalla on hänen täytynyt saada varastettu tavaransa maihin kuljetetuksi, ennenkuin jäljellä oleva kulta oli lossattu ulos — mikä on melkein mahdotonta. Ei, silloin on paljo todennäköisempää, että hän on sen upottanut ... antanut sen lipua yli laidan jollakin helposti tunnettavalla paikalla ulkomaisessa satamassa, jonne hän voi lähteä myöhemmin ottamaan sen ylös. Niin että teillä on vapaa ala etsinnöillenne missä tahansa vedenpinnan alla — täältä Jokohamaan mennessä!”

Ja kapteeni Mackrie nauroi.

Pian sen jälkeen sanoi hän jäähyväiset ja juuri hänen lähtiessään naputti joku mies hytin ovea ja katsoi sisään, ilmoittaen että herra Brasyer oli laivalla.

„Niin, nyt saatte tilaisuuden koettaa hänen kanssaan”, sanoi kapteeni. „Hyvästi.”

„Nicobarin stewardi on myöskin täällä”, sanoi mies kapteenin mentyä, „ja puuseppä samoin”.

„Sepä hyvä; me puhumme Brasyerin kanssa ensiksi”, sanoi Merrick, ja mies hävisi. — „Näyttää niinkuin olisi päästy vähän eteenpäin”, jatkoi Merrick Hewittiin kääntyen. „Minä lähetin noutamaan vain Brasyeria, mutta koska nyt nekin toiset ovat tulleet niin ehkä heillä on jotakin puhuttavaa”.

Brasyer tuli sisään, täynnään tietoja. Ei tarvinnut paljo kehoitta saadakseen hänet puhumaan avomielisesti asioistaan, ja hän kertoi taas kaikki, mitä hän niin usein oli sanonut Nicobarilla. Huone, jossa kultatankoja säilytettiin, oli vain läkkilaatikko, johon sitten oli helpoin asia maailmassa päästä sisään, eikä hän ihmetellyt vähääkään katoamisen johdosta; hän oli sitä ennustanut kauan aikaa sitte.

„Ne henkilöt, joita tulisi pitää tarkoin silmällä”, sanoi hän, „olivat kapteeni ja stewardi.”

„Eihän kukaan koskaan maailmassa ole kuullut puhuttavan, että kapteeni ja stewardi olisivat olleet niin hyviä ystäviä keskenään”, sanoi hän. „Stewardin kamari oli aivan kultahuoneen vieressä, ilman mitään, joka olisi niitä eroittanut, paitse tuota heikkoa kolmekahdeksattaosan plootuseinää. Ei kai sitä usein odottaisi tapaavansa kapteenin stewardin kamarissa, vai kuinka? ... Kuinka hyviä ystäviä he sitten olisivatkin. Mutta siellä minä kaikissa tapauksissa häntä usein tapasin. Ja stewardilla oli kuparisepän työkalunsa siellä! Sen päälle minä voin vaikka vannoa! Ja hän on ollut kupariseppä ennen, niin että on hyvin todennäköistä, että hän on voinut avata jonkun sauman siellä jossakin, ja jälleen laittaa sen kiinni niin sievästi ettei sitä huomata. Hänellä oli aina jotakin tekemistä kamarissaan, ja yhden kerran minä aivan varmaan kuulin koputtavaa ääntä sieltä alhaalta, ja kun minä sitten menin katsomaan missä se oli, niin, kenen luulette minun kohdanneen? Juuri kapteenin, joka tuli sieltä alhaalta ja haukkui minut silmät korvat täyteen kun olin tullut sinne alas, sekä lähetti minut kannelle jälleen. Ja toisen kerran haukkui hän minua sen vuoksi, että olin huomannut läheisyydessä löytyvän muitakin avaimia, jotka soveltuivat kultahuoneen munalukkoihin. Miksikä hän olisi niin karkeasuinen minua kohtaan ja uhkailisi minua kaikella mahdollisella sen vuoksi vain että minä pidän huolta kultahuoneesta, oli minun velvollisuuteni? Mutta se se olikin, jota hän ei voinut kärsiä. Että nähdä minut levottomana kullan vuoksi, oli kyllin saattamaan hänet raivoon. Mutta hänen kurja luonteensa itaruutensa ovat tietysti tunnetut kaikkien virkamiesten kesken; hän on kyllä valmis kaikkeen ansaitakseen jonkun lantin.”

„Mutta onko teillä mitään varmaa mielipidettä siitä mihin kulta on joutunut?”

„Minä en luule”, sanoi Brasyer salaperäisen näköisenä, „minä en luule heidän sitä upottaneen.”

„Te luulette siis että se on laivassa, johonkin paikkaan piiloitettuna?”

„Ei, en sitäkään. Minä luulen että kapteeni ja stewardi ottivat sen mukanaan maihin, yhden laatikon kumpikin, silloin kuin me lähdimme venheillä.”

„Mutta eikö sitä olisi huomattu?”

„Sitä ei tarvinnut tehdä niin pimeänä yönä, kuin silloin oli. Nähkääs, laatikot eivät ole niin suuria,45 senttimetriä pitkiä, 30 leveitä ja noin 30 korkeita. Sellainen paketti oli helppo ottaa väljän vaipan alle, eli kääriä johonkin muuhun. Vähän raskaita ne, tietysti, olivat — ne painoivat ehkä noin neljäkymmentä eli neljäkymmentä viisi kiloa kumpikin — mutta ei se ole mikään vaikea kannettava väkevälle miehelle, varsinkin niin pienen tilan ottava taakka, pimeässä ja sellaisessa sekamellakassa. Kuulkaahan, niin minä kerron teille jotakin! Kapteeni meni viimeksi maihin, päällemme ajaneen rannikkohöyrylaivan lähettämällä venheellä. Se laiva makaa nyt veistämöllä korjattavana ja suurin osa miehistöstä pitää iloisia päiviä maalla. Minä puolestani en ole maannut kahtena viimeisenä päivänä ja minulla oli vähän niinkuin aavistusta, että jotakin tällaista rettelöä piti tuleman, sillä minun jättäessäni laivan silloin yöllä, tuntui minusta siltä, että meidän pitäisi pelastaa ainakin vähän kultaa, mutta kapteeni ei antanut minun tulla edes kultahuoneen läheisyyteenkään, ja se minusta oli kummallista. Sen vuoksi etsin minä käsiini yhden sen venheen miehistä, joka oli saattanut kapteenin maihin, ja kyselin häneltä kaikessa hiljaisuudessa — pumppusin häntä, ymmärrättehän — ja hän vakuutti minulle kapteenilla olleen pienen, raskaan paketin mukanaan. No, mitäs te siitä sanotte? Sellaisten suhteiden vallitessa ei mies luonnollisesti voinut muistaa mitään varmoja yksityisseikkoja, mutta hän luuli sen olleen neliskulmaisen puulaatikon, juuri sitä kokoa, kuin äsken mainitsin. Mutta sitä on vielä muutakin — ”. Brasyer nosti etusormeansa ja antoi sen sitte pudota pöydälle eteensä — „sitä on vielä enemmän! Minä olen kuulustellut rautatien asemalta ja saanut tietää, että kaksi raskasta pakettia lähetettiin Lontooseen eilen — puulaatikoita, juuri sitä oikeaa kokoa, ruuniseen paperiin käärittyinä. Paperi meni rikki ennenkuin ne lähetettiin ja rautatienvirkamies näki, että laatikot olivat raudoitetut, juuri niinkuin nämä!” Tämän sanottuaan osoitti toinen perämies riemuiten laatikkoihin, jotka oli pinottu kajuutan toiseen päähän.

„Hyvin tehty!” sanoi Hewitt. „Tehän olette aivan erinomainen salapoliisi. Otitteko selvän kuka oli paketit sinne tuonut ja kenelle ne olivat osoitetut?”

„En; sitä en voinut. Rautatienvirkamies ei tietänyt lähettäjien nimeä, kun hän ei minua tuntenut, ei hän ollut halukas puhumaan kelle ne olivat menossa. Mutta minä tulin hyväksi ystäväksi hänen kanssaan hetkinen sen jälkeen ja tänään minä menen uudestaan häntä tapaamaan; hänellä on iltapäivä vapaa, niin että menemme kävelemään yhdessä. Minä lyön vaikka vetoa, että saan tietää vieläkin enemmän!”

„Sen minä kyllä uskon”, vastasi Hewitt. „Ottakaa selvä kaikesta, mistä saatte; se voi olla suuresta merkityksestä. Jos saatte tietää jotakin tärkeää, niin totta kai annatte meidänkin siitä tietää, tietysti! Onko jotakin muuta?”

„Ei; sitä en luule; sen mitä olen kertonut, on luullakseni sangen hyvää nykyisissä oloissa. Vai kuinka? Mutta te saatte pian kuulla enemmän.”

Brasyer meni ja Norton — haaksirikkoutuneen laivan stewardi — tuotiin kajuuttaan. Hänellä oli jokseenkin aavemainen ulkonäkö, terävät silmät, ja puhui äänellä, joka saattoi ajattelemaan tuonelan asukkaita. Hän oli kuullut, sanoi hän, että jotakin oli nurinpuolin kultaharkkojen kanssa, ja oli tullut laivaan antaakseen ne tiedot, joita hänellä mahdollisesti voi olla. Niitä ei ollut paljo, jatkoi hän, mutta kaikkein vähinkin voi toisinaan olla avuksi. Jos hän saisi puhua ulos sydämensä ajatuksen, tahtoisi hän neuvoa pitämään silmällä Wickensiä — puuseppää. Hän, Norton, ei suinkaan tahtonut olla säälimätön, mutta hänen kamarinsa sattui olemaan kultahuoneen vieressä, ja hän oli kauemman aikaa kuullut Wickensin työskentelevän sen alla ... Kultahuoneen lattian alla, kuulosti hänestä, vaikka hän luonnollisesti olisi voinut erehtyä. Mutta se oli kaikissa tapauksissa kummallista että puusepällä aina näytti olevan tekemistä juuri siinä paikassa. Ylipäänsä oli sanottu — ja hän, Norton, luuli sitä todeksi — että Wickensillä oli avaimia, jotka soveltuivat kultahuoneen oven munalukkoihin. Ja se oli hänestä hyvin epäilyttävä asianhaara. Mitään varmempaa ei hän tiennyt, mutta hän puhui mitä ajatteli, jos siitä voisi olla mitään apua; ja jos hänen epäluulonsa näyttäytyivät olevansa perättömät, niin ei löytyisi ketään, jota se ilahduttaisi enemmän kuin häntä itseään. Mutta ... mutta ...” ja stewardi pudisti epäillen päätänsä.

„Kiitoksia, herra Norton”, sanoi Merrick, vähän veitikkamaisella silmän luonnilla, „me emme unhota mitä te olette sanonut. Ja jos kadonnut kulta löydetään jälleen, jonkun teidän ilmoituksenne johdolla, että te luonnollisesti häviä siinä kaupassa”.

Steward toivoi sitä myöskin, eikä hän löisi laimin, pitää puuseppää silmällä. Hän oli nähnyt Wickensin olevan hinaajahöyryvenheellä ja hän toivoi, että jos tätä kuulusteltaisiin, se tehtäisiin varovaisesti, niin ettei herätettäisi hänen epäluulojaan. Merrick lupasi että niin tehtäisiin.

„No, mutta herra Norton”, kysyi Hewitt, „otaksukaamme että teidän epäluulonne ovat oikeutetut; mihinkä te luulette puusepän panneen kultaharkot?”

„Niin, nähkääs”, vastasi Norton, „en minä luule, että hän on antanut niiden olla laivassa. Luultavasti hän on ne upottanut jossakin”.

Steward meni ja Merrick kohti kulkkuaan nauraen nojausi tuolinsa selkämää vastaan.

„Tämähän on hullunkurista”, sanoi hän, „kerrassaan naurettavaa! Kuinka onnellisia niiden onkaan täytynyt olla Nicobar-laivalla! Ensin on meillä kapteeni, joka vakoilee toista perämiestä, ja sitte toinen perämies, joka vakoilee kapteenia ja stewardia, sekä stewardi, joka vakoilee puuseppää! Se on todellakin koomillista! No, nyt me kai annamme puusepän tulla sisään. Ihmettelen juuri ketähän epäilee?”

Hewitt ei virkannut mitään, mutta hänen silmänsä kiiluivat pidätetystä iloisuudesta.

Kohta sen jälkeen tuotiin puuseppä kajuuttaan.

„Nöyrin palvelianne, hyvät herrat”, sanoi puuseppä sulavalla, kunnioittavalla äänellä, katsellen yhdestä toiseen,
„onko minulla ehkä kunnia puhella pelastusyhtiön herrojen kanssa?”

„Niin aivan, niitä sitä ollaan”, vastasi Merrick ja antoi hänelle merkin istuutumaan. „Mitä me voimme teille tehdä, herra Vickens?”

Puuseppä rykäsi kätensä takana.

„Minä otin itselleni vapauden tulla tänne, hyvät herrat”, sanoi hän, „sen tähden kun kuulin puuttuvan kultaharkkoja. Mutta ehkäpä ei niin olekaan asianlaita?”

„Niin se kyllä on. Me emme ole löytäneet niin paljo kuin odotimme, ja luulen useampien siitä jo tietävänkin. Kaksi laatikkoa on kadonnut. Te ette kai voi ilmoittaa meille missä ne ovat?”

„Ei; en juuri sitä. Niin pitkälle en voi mennä. Mutta kaikissa tapauksissa, jos minä puhun jotakin tärkeää, joka voi johtaa niiden löytämiseen, toivon minä — ilman että siitä pahastutaan — voivani odottaa pientä palkintoa palveluksestani?”

„Niin tietysti”, vastasi Merrick. „Siitä asiasta kyllä tulee hyvä, sen minä takaan. Yhtiö tulee varmaan osoittamaan teille tunnustustaan ja sen tekevät kyllä vakuuttajat myöskin”.

„Olettaen, että saan tätä pitää lupauksena” — hän pani suurta painoa sanoilleen — „olen minä halukas puhumaan jotakin”.

„Kaikissa tapauksissa on se lupaus mitä pelastusyhtiötä koskee”, vastasi Merrick. „Minä kyllä katson perään, että tulette kunniallisesti palkituksi — sillä edellytyksellä, luonnollisesti, että se johtaa johonkin tulokseen”.

„Sillä edellytyksellä, niin, luonnollisesti. Niin, hyvät herrat, minun historiani ei ole pitkä. Kaikki mitä minulla on sanottavaa on, mitä minä kuulin laivalla vähää ennen kuin se meni pohjaan. Matkustajat olivat jo matkoissaan ja miehistö laskeusi juuri venheisiin, kun kapteeni kääntyi stewardiin, huomaamatta minua läheisyydessä, ja sanoi hiljaisella äänellä näin:

„Kuulehan Nortan”, sanoi hän — eli jotakin sellaista se oli — „miksikäs me emme koettaisi saada noita kaluja kanssamme maihin — noita laatikoita, tiedäthän — mitä? Minä luulen, että olemme jokseenkin lähellä maata, sanoi hän, eikä meri käy juuri suurena. Ota sinä yksi, niin minä koetan ottaa yhden myöskin, sanoi hän — mutta anna sen vain käydä hiljaa! — Ja sitte sanoi hän kovemmin: Ne ovat parhaat ottaa, ja pahimmassa tapauksessa voimme ne upottaa. Mutta katso nyt eteesi! sanoi hän. Sitte meni hän lähimmäiseen venheesen ja se on kaikki mitä minä kuulin.”

„Oliko se kaikki?” kysyi Hewitt terävästi.

„Kaikki?” toisti puuseppä vähän hämillään. „Niin, se oli kaikki; mutta minusta se tuntuu jo riittävän, vai kuinka? Onhan aivan selvää mitä hän tarkoitti — hän ja stewardi ottaisivat salaa kaksi laatikkoa, yhden kumpikin — se oli parasta mitä ottaa mukaansa, sanoi hän itse. Ja nyt puuttuu kaksi laatikkoa kultaa. Eikö se ole kyllin, se?”

Puuseppä ei ollut tyytyväinen vähemmällä kuin että kapteenin sanat kirjoitettiin ylös. Saatuaan vielä Merrickin lupauksen palkinnosta, jonka pelastusyhtiö hänelle maksaisi, sanoi hän jäähyväiset ja meni.

„No”, sanoi Merrick ja nauroi Hewittille pöydän takaa, tämähän kuuluu hyvin omituiselta? Mitä tuo viimeinen veitikka kertoi, tekee asian hyvin epäilyttäväksi kapteenille, vai mitä sinä sanot? Se, ja Brasyerin kertomus yhteen pantuina tekevät sen sangen vaikeaksi hänelle — tahtoisinpa melkein sanoa, että se on antanut varmuutta asiassa. Todellakin siivoja juttuja! Se voipi tosin tulla sangen vakavaksi asiaksi muutamille tietyille henkilöille; mutta muuten se on harvinaisen hullunkurinen tapaus. Ihmetellen juuri saaneekohan Brasyer tietää jotakin enemmän. Ompa se synti, etteivät kapteeni ja stewardi ole sopineet keskenään ketä kohti heillä muka on epäluuloja. Olipa se tyhmästi heiltä!”

„Eipä suinkaan, minun mielestäni”, vastasi Hewitt. „Jos ne ovat yksissä tuumin toistensa kanssa ja tietävät mitä tekevät, niin eivät he tahdo näyttää niin olevansa ... Kultahan on harkkoina, vai kuinka?”

„Niin, viisi joka laatikossa, ja joka harkko taitaa painaa seitsemän kiloa.”

„Annas kun mietitään”, jatkoi Hewitt katsoen kelloansa, on kello lähes 2. Minun täytyy mietiskellä vähän asiaa, voidakseni tehdä siinä mitään. Jos se käy päinsä, tahtoisin sillä aikaa mielelläni käydä merenpohjalla sukeltajan puvussa. Minä olen aina ollut utelias näkemään, miltä se oikeastaan näyttää veden alla. Kävisiköhän se päinsä?”

„Hm”, vastasi Merrick, „se nyt juuri ei ole mitään huvia, voin sinulle vakuuttaa; eikä se tule hauskemmaksi tämmöisessä ilmassakaan. On parempi että koetat vähän myöhäisempänä vuoden aikana, jos sinulla todellakin on halua — siinä tapauksessa ettet luule Nicobarissa käydessäsi huomaavasi jotakin tähän historiaan kuuluvaa?”

Hewitt nosti kulmakarvojaan ja rypisti suutaan.

„Onpa mahdollista että voin huomata jotakin”, sanoi hän, „eihän sitä koskaan voi tietää. Ja kun minä otan jonkun asian huostaani, pidän minä aina sääntönä nähdä ja kuulla kaikki, mitä mahdollisesti voidaan nähdä ja kuulla, tärkeätä eli ei tärkeätä. Voi löytää johtolangan sieltä, mistä sitä vähimmän odottaa. Mutta huolimatta siitä, en minä muuten luultavasti koskaan tule tilaisuuteen rikastuttaa tietojani sukeltajan ammatissa — niin että olisi hauskaa, jos se nyt voisi käydä päinsä”.

„No niin; kun sinä nyt sanot tuolla tavoin niin saat tietysti koettaa. Ja kun se on sinun ensimäinen kokeesi, niin minä seuraan mukana. Melkein koko laivaväki on ehkä maissa, luulen minä. Tule, niin mennään heti paikalla!”

Hewitt puettiin villavaatteisin, jonka päälle sitte vedettiin guttaperkkapuku. Kahdeksan kilon painoinen lyijypohjainen saapas sidottiin kumpaankin jalkaan ja myös selkään ja rinnan päälle kiinnitettiin painoja.

„Tuo on se puku, jota Gullenin on tapana käyttää”, huomautti Merrick. „Hän on kelpo mies; useimmiten lähetämme me hänet aina ensiksi alas tekemään mittauksia ja sellaista. Minä pidän hänestä hyvin paljo; hän on vain vähän liian perso sukeltajan „kauneusvedelle”.”

„Mitä se on?” kysyi Hewitt.

„Sinä saat sitä sitte maistaa, jos tahdot. Minusta se on vähän liian väkevää rommia ja paloviinaa yhteensekoitettuna, luullakseni”.

Punainen myssy pantiin nyt Martti Hewittin päähän, ja sen päälle kuparinen kypäri. Lopuksi voi hän ainoastaan suurella vaikeudella liikkua. Sillä välin puettiin Merrick samallaiseen varukseen, jonka jälkeen molemmat varustettiin liikenneköydellä ja yhdellä sähkölampulla. Viimeksi ruuvattiin kiinni akkuna kummankin kypärin etupuolella ja kaikki oli nyt reilassa.

Merrick meni ensin alas portaita laivan sivulla ja Hewitt seurasi vaivaloisesta perässä. Kun vesi sulkeutui hänen päänsä päällä, tunsi hän melkoisesti toisenlaiselta. Paino väheni; varsinkin tuntuivat hänen käsivartensa keveämmiltä, vaikka hän ainoastaan hitaasti voi niitä liikutella. Hiljalleen, hiljalleen mentiin vain alaspäin. Heidän ympärillään oli sangen valoisaa, mutta tultuaan alas vajonneen laivan päälle, olivat sähkölamput hyvin tarpeen. Pari kertaa sanoi Merrick jotakin, pannen kypärinsä niin lähelle Hewittin kypäriä, kuin voi, ja opetti häntä kuinka hänen tulisi pitää ilmajohtoputkea, pelastusköyttä ja lamppua, niin etteivät ne joka askeleella häntä estelisi. Silloin tällöin tuli varjomaisia esineitä uiden heitä vastaan pimeästä, katsellakseen heidän lampujansa, mutta hävisivät pian taas pyrstön lyönnillä pimeyteen. Kalatkin tutkivat parasta aikaa Nicobaria. Kun alakannen luukku oli auki, menivät sukeltajamme sen kautta kannelle. Käveltyään vielä kappaleen matkaa, tulivat he ovelle, joka oli auki ja jossa riippui rikkonainen lukko. Se oli kultahuoneen ovi, jonka sukeltajat aamusella olivat murtamalla avanneet.

Merrick näytti merkeillä kuinka laatikot olivat olleet pinottuina lattialla. Yksi ohuesta teräksestä tehty huoneen seinä oli revennyt irti ja puolelta pituudeltaan työnnetty sisään ylhäältä päin; ja mentyään jälleen ulos huoneesta sen rikkinäisen oven kautta, seisoivat he sillä kammottavalla aukolla, jonka rannikkohöyrylaivan keula oli puhkaissut. Teräs, rauta, puu. ... kaikki oli murtunut ja mennyt pirstoiksi, ja avonaisen aukon läpi kuumotti ammottava loppumaton meri. Hewitt ojensi kättään ja tunnusteli sillä sisään työnnetyn seinän sarvea; se oli näköään rikkirevityn pahvinlaidan kaltainen.

He menivät jälleen ulos yläkannelle ja Hewitt siirsi kypärinsä lähelle seuralaisensa, ilmoittaen hänelle, että hän aikoi tehdä pienen kävelyn meren pohjalla; Merrick seurasi häntä.

Merenpohjan muodosti sellainen sitkeä, limainen savipohja, jota tavataan monessa paikoin rannikoillamme, ja jossa on vähän kiviä ja omituista meriruohoa siellä täällä.

Molempien sukeltajien laskeuduttua tikapuita myöten alas, kävelivät he muutamia askeleita ja katselit ylös reikään Nicobarin kupeessa. Sieltä päin katsoen näytti aukko hirmuiselta.

Hewitt jatkoi kävelyään. Pari kertaa seisahtui hän, katsellen miettiväisesti merenpohjaa, joka oli jokseenkin sileä. Kerran käänsi hän jalallaan ylösalaisin valkoisen, noin vehnäpullan kokoisen sileän kiven. Sitte meni hän hitaasti eteenpäin, seisahtuen silloin tällöin, tutkiakseen pohjaa jalkojensa alla, ja kerran katsellakseen toista kiveä, joka oli melkein yhtä suuri kuin edellinen, ja jonka yhdellä sivulla vain oli merenruohoa. Tämä kivi makasi erään kuopan reunalla savessa. Hän kumartui alas ja pani kiven kuoppaan, johon se täsmälleen soveltui; sitte nousi hän taas pystyyn.

Merrick pani kvpärinsä Hewittin kvpärin viereen ja huusi:

„Oletteko nyt tyytyväinen? Joko olet nähnyt kylliksesi merenpohjaa?”

„Odota silmänräpäys!” huusi tämä takaisin, ja alkoi sitte pitkin askelin kävellä laivaan päin. Tultuaan keulan luo kääntyi hän jälleen samaan pistelyn, josta oli lähtenyt, sekä käveli sieltä sille valkoiselle kivelle, jota hän oli potkaissut, sekä sieltä taas laivan kupeelle. Merrick seurasi hänen liikkeitään suurella uteliaisuudella ja kiiruhti hänen perässään, Hewittin lampun valon opastamana. Kun Hewitt toisen kerran oli tullut aluksen keulalle, kääntyi hän sivulle, seurasi laivan kuvetta tikapuille, joita myöten alkoi kiivetä ylös, Merrickin seuratessa hänen esimerkkiään. Tässä tilaisuudessa eivät he tehneet mitään pysähdystä kannella, vaan jatkoivat matkaansa veden läpi yläilmoihin.

Hinaajavenheen miesten vapauttaessa heitä guttaperkkapuvuistaan, kysyi Merrick Hewittiltä:

„Tahdotko nyt maistaa „kauneusvettä”?”

„En”, vastasi Hewitt, „niin loitos en kuitenkaan luule meneväni. Mutta vähän whiskyä minä mielelläni tahdon, jos sinulla on sellaista kajuutassa? Ja sitte anna minulle palanen paperia ja kynä.”

Se, mitä oli pyydetty, tuotiin esille ja Hewitt piirusti oitis muutamia kuvioita paperille.

„Voisi helposti tapahtua, että minä unhottaisin miltä siellä näytti”, huomautti hän.

Merrick ihmetteli mutta ei virkkanut mitään.

Saatuaan päällensä tavalliset vaatteensa ja istuuduttuaan kajuutassa, kysyi Hewitt, josko Merrick voisi hankkia kartan seudun yli.

„Tässä on sinulle yksi”, kuului vastaus, „rannikoineen kaikkineen. Kartta on toivoakseni kyllin suuri? Minä olen jo lyijykynällä merkinnyt paikan, jossa laivahylky makaa. Se makaa melkein suoraan pohjoisesta itään.”

„Koska sinä olet tehnyt alun”, sanoi Hewitt, „niin otan minä itselleni vapauden vetää tähän muutamia viivoja lisää.”

Näin sanoen oikoi hän suoraksi sen rutistuneen paperilapun, jolle hän ennen oli piirustanut ja alkoi laskea ja mitata. Lopulta teki hän pari pistettä muutamalle paperilapulle, joista pisteistä hän sitte veti kaksi, suorankulman muodostavaa viivaa, tämän suorakulman muutti hän sitte kartan päälle, asetti viivottimen pitkin yhtä suorankulman sivua, jota sitte jatkoi siksi kunnes viiva kohtasi rannikon rajan.

„Täällä me nyt olemme”, sanoi hän miettivän näköisenä. „Ja lähin kylä on Lastella; sitä paitse onkin se ainoa kylä mitä läheisyydessä löytyy.”

Hän nousi seisalleen.

„Tuo nyt tänne se sinun miehistäsi, jolla on tarkin näkökyky”, sanoi hän, „se tahtoo sanoa, jos hän oli koko eilisen päivän täällä.”

„Mutta mistä on kysymys? Mitä hyötyä on kaikista noista matemaattisista laskuista? Ajatteletko sinä löytää kultaharkot kolmiluvunlaskun avulla?”

Hewitt naureskeli.

„Niin; saattaapa niinkin tapahtua”, sanoi hän. „Mutta missä on sinun paras tähystäjäsi? Minä tarvitsen jonkun, joka voi kertoa minulle kaikki mitä eilispäivänä näkyi tämän laivan kannelle”.

„Hm, pitkänäköisin on varmaankin poika, luulen minä. Käy toisinaan aivan kiusoittavaksi, sillä hän näkee kaikki. Minä lähetän häntä noutamaan”.

Hän tuli, vilkas, pystynokkainen pojanvekkuli, jolla oli rohkea katse.

„Sepä hyvä, poikaseni”, sanoi Merrick, „kokoa nyt ajatuksesi ja vastaa niihin kysymyksiin, joita tämä herra sinulle tekee”.

„Eilen näit sinä varmaan yhtä ja toista, laivahylystä irtautunutta kapinetta ajelehtivan täällä ympärillä?” alkoi Hewitt.

„Näin; niitä minä kyllä näin.”

„Mitä sinä sitten näit?”

„Laivanluukkuja enimmäkseen; muuten ei juuri paljoa. Niitä on siellä vielä nytkin muutamia”.

„Niin on; sen olen nähnyt. Mutta koeta nyt muistaa oikein tarkoin. Näitkö sinä mitään tuuliajolla olevaa luukkua, joka oli erinäköinen kuin ne toiset? Jonkun maalatun, esimerkiksi — ne, jotka nyt ovat näkyvissä, eivät ole maalatuita, niinkuin tiedät.”

„Näin; kyllä minä näin pienen valkoiseksi maalatun luukun joka kellui Nicobarin keulamaston tuolla puolen.”

„Oletko varma siitä?”

„Olen, olen aivan varma; se oli ainoa, joka oli maalattu. Mutta tänään se oli ajelehtinut pois.”

„Minä näen sen. Sinä olet kelpo poika. Kas, tässä on sinulle yksi shillinki. Pidä vaan silmäsi auki, niin sinä ehkä kokoat monta shillinkiä ennenkuin tulet vanhaksi ja harmaaksi. Niin; nyt en minä tahdo sinusta mitään enää.”

Poika hävisi kajuutan oven kautta ja Hewitt kääntyi Merrickiin päin.

„On ehkä hyvä että sinä lähetät tuon sähkösanoman, josta puhuit. Jos minä saan toimekseni etsiä ylös kullan, niin luulen sen minulle onnistuvan. Kukaties ottaa se vähän aikaa, mutta toiselta puolen on myöskin mahdollista, että se käy pikaan kyllä. Jos kirjoitat sähkösanoman nyt oitis, niin voin minä seurata maalle samassa venheessä kuin sähkösanoman viejä. Minä aijon tehdä pienen matkan Lastellaan; sinne ei ole niin pitkä matka, jos kävelee pitkin rantaa, mutta nyt tulee pian pimeä.”

„Mutta mitä sinä olet huomannut? Enhän minä ole nähnyt mitään ...”

„Sepä nyt on se sama niin kauvan”, vastasi Hewitt naureskellen. „Virallisesti katsottuna, eihän minulla ole oikeutta huomata mitään vielä; minua ei ole valtuutettu. Kun se on tapahtunut, niin puhun sitte sinulle kaikki.”

Hewitt oli tuskin ehtinyt maihin, ennenkuin hänen luoksensa tuli Brasyer, joka oli jokseenkin kiihoittuneessa mielentilassa.

„Kas, täällähän te olette!” huudahti hän. „Minä aijoin juuri lähteä hinaajahöyrylle. Minä olen saanut useampia uutisia. Muistattehan te minun sanoneen menneeni ulos kävelemään tuon rautatienvirkamiehen kanssa ja että minä aijoin häntä pumputa? No! nyt minä olen sen tehnyt ja juossut pois hänen luotaan — minä en tiedä mitä hän luuleekaan minulle tapahtuneen. Kävellessämme näimme me Nortonin, stewardin, toisella puolen katua, ja minun kumppanini tunsi hänet oitis toiseksi niistä henkilöistä, jotka olivat olleet asemalla lähettämässä laatikoita; ja se toinen oli kapteeni ollut, siitä olen varma, hänen selitettyään sen toisen ulkonäköön. Kuinka lienen temppuilutkin, mutta lopulta sain häneltä tietää että molemmat laatikot oli lähetetty kapteeni Mackrien osoitteella Lontoosen. Hän oli katsonut kirjoistaan minun mentyäni, sanoi hän, sillä minun tiedustelujen vuoksi oli hän tullut uteliaaksi. Eikö se riitä, vai kuinka? Nyt minä lähden Lontoosen — Mackrie lähtee varmaankin tänään, minä luulen ... Minä hänet kyllä pyydystän! Pitäkää se nyt vain salassa!”

Ja asiaansa innostunut toinen perämies hyökkäsi tiehensä odottamatta vastausta. Hewitt katseli hymyillen hänen jälkeensä ja alkoi sitte vaelluksensa Lastellaan.


* * *

Noin kello 11 ajoissa seuraavan päivän aamupuolella sai Merrick erään soutumiehen mukana seuraavasisältöisen lapun:


„Paras Merrick.”

Olenko minä saanut valtakirjan? Jos en, niin älä näe enään mitään vaivaa, mutta jos minä olen sen saanut, niin ole kello kaksi Lastellan ulkopuolella, tiehaarassa, joka on ennenkuin tullaan Galeas-ravintolaan. Ota kanssasi vaunut, poliisikonstaapeli — eli kaksi on ehkä parempi — sekä yksi mies, jolla on lapio. Tulee luultavasti kysymykseen kaalimaan multuu. Pidätkö sinä siitä urheilusta?

Tuus
Martti Hewitt.

J. K.
Anna kaiken väkesi jäädä laivaan; ota kaivaja kaupungista.”

Merrick istuutui heti venheesen ja soudatti itsensä maihin. Hänen päällysmiehensä olivat vastanneet hänen sähkösanomaansa edellisenä päivänä, Hewittin lähdettyä, antaen tälle täyden vapauden menetellä asiassa miten katsoi parhaaksi. Jonkunlaisen vaikeuden perästä onnistui hän saamaan mukaansa kaksi poliisikonstaapelia ja ilman mitään vaikeudetta vaunut sekä miehen lapion kanssa. Sitte lähtivät kaikki neljä kohtauspaikalle.

He saapuivat sinne ennen määrättyä aikaa, mutta Martti Hewitt odotti heitä jo siellä.

„Te ette ole myöhäisiä”, sanoi hän „mutta kuta ennemmin sitä parempi. Minä en luullut sinun ehtivän ennen kello kahta, ajatellessani mitä sinulla oli tehtävää.”

„Sinä olet siis ne jo löytänyt?” kysyi Merrick innokkaasti.

„Ei, en vielä oikein. Mutta minulla ovat ne täällä”, ja Hewitt piteli keppinsä kärkeä ylöspäin. Noin puolta tuumaa pitkä purasin pisti siitä esiin, ja sen kierrosten välissä oli vähän valkoista puuta, sellaista, jota käytännön jälkeen aina puuttuu parasinterän kierroksiin.

„Mitä tuo on?”

„Sepä on nyt yhdentekevää. Jatkakaamme nyt matkaa. Tämä pikku affääri on luullakseni pian lopussa; se on onnistunut erinomaisesti ja ollut erittäin yksinkertainen. Minä sitte selitän kaikki.”

Heti Galeas-ravintolan tuolla puolen antoi Hewitt vaunujen pysähtyä, ja kaikki nousivat pois. Hevonen ohjaksistaan sidottiin aidanseipääsen ja jäljellä oleva matka käveltiin jalkaisin. Poliisikonstaapelit kävelivät viimeisinä, välttääkseen liian aikaista säikäyttämistä. He kääntyivät kaikki eräälle ahtaalle kujalle, muutamien pienten ja jokseenkin epämiellyttävien tupien takana, joiden kaikkien etupuoli oli merelle päin, ja itsekunkin takana pieni puutarhatilkku. Hewitt ohjasi kulkunsa järjestyksessä öiseen puutarhaan, työnsi auki sen pienen veräjän ja astui pelkäämättä sisään, toisten seuratessa peränsä.

Suurin osa puutarhaa kasvoi kaalia, joka näytti menestyneen erinomaisen hyvin, lukuunottamatta muutamia keriä, jotka, kummallista kyllä, seisoivat vierettäin. Näitten lehdet riippuivat alaspäin ja näyttivät keltaisilta ja kuihtuneilta. Hewitt meni suoraan niiden luo.

„Kaivakaa ylös nämä kaalinpäät!” sanoi hän työmiehelle. „Ne eivät tosiaankaan kelpaa enää mihinkään. Sen sijaan tapaatte te todennäköisesti jotakin muuta noin 30 senttimetrin syvyydessä.”

Mies työnsi lapion pehmeään maahan, jossa se äkkiä kumakalla äänellä kolahti jotakin kovaa esinettä vastaan. Mutta samassa laiha, huonosti puettu, mustasilmäinen nainen, nenäliina päässä hameen helmat ylöskäärittyinä, tuli ulos tuvan takaovesta, näki mitä tapautui; aivan kuin hullu hyökkäsi hän lakaisuluutineen kaalimaansa tallaajien päälle. Hän työkkäsi tvömiestä, niin että tämä kaatui kumoon lapionsa yli, löi kvpärin yhden poliisikonstaapelin päästä, teki luudallaan hyökkäyksen toisen naamaa vastaan, sitte toisen hyökkäyksen lyödäkseen Hewittiä, joka oli väistynyt svrjään; mutta silloin onnistui Merrick saamaan hänen kyynärpäänsä kiinniotetuiksi takaapäin, painamaan ne yhteen ja pitämään hänet kiinni. Hän kirkui täyttä kurkkua, niin että ihmisiä tuli ulos muista tuvista katselemaan tapausta.

„Petteri, Petteri!” kirkui hän. „Tuu tänne, tuu tänne! Taavetti hoi! Ne ovat tulleet!”

Tuvan ovelle ilmestyi likainen lapsi, joka alkoi kirkua kohti kulkkuaan, nähdessään vierasten ihmisten pitelevän vaimoa kiinni puutarhassa. Tällä välin oli kaivaja paljastanut kaksi noin 45 senttimetriä pitkää, raudoitettua ja sineteillä varustettua puulaatikkoa. Toinen niistä oli yläpuolelta aukaistu ja puupala sitte jälleen pantu reiän tukoksi. Sen pois otettua tuli näkyviin keltaisen näköisiä harkkoja.

Vaimo kirkui edelleen kauheasti, taistellen päästäkseen vapaaksi.

Likainen penikka joka oli seisonut portailla juoksi nyt tupaan, ja heti sen jälkeen tuli ulos pörhöinen, kampaamaton mies, puettuna huonoihin housuihin ja paitasillaan. Hänen käyntinsä oli huojuva, ja hierottuaan silmiään seisahtui hän portaille, katsellen välinpitämättömästi näytelmää edessään.

„Ottakaa kiinni tuo mies!” huusi Hewitt. „Hän on yksi heistä!”

Toinen poliisikonstaapeli otti hänet kiinni ja pani hänelle käsiraudat niin pian ettei hän edes ehtinyt ruveta kiroilemaankaan.

Hewitt ja toinen poliisikonstaapeli menivät tupaan. Kahdessa alakerran huoneessa ei ollut ketään. He kapusivat ahtaita jyrkkiä portaita ylös, ja ensimäisessä huoneessa, johon he siellä ylhäällä tulivat tapasivat he nuoremman, raskaasen uneen vaipuneen miehen.

„Se on toinen”, sanoi Hewitt. „Ottakaa hänetkin!”

Tämä sai päällensä käsiraudat, ennenkuin mies oli ehtinyt herätäkään.

Sitte sijoitettiin löydetty kulta vaunuihin ja kylän oman konstaapelin avulla, joka oli ottanut omat käsirautansa sen miesmäisen, lakaisuluudalla varustetun daamin kaunistamiseksi, muodostettiin nyt Lastellasta lähtevä juhlasaattue, sellainen, jota sen kylän vanhimmatkaan asukkaat eivät olleet voineet uneksiakaan, samoin kuin sille ei ole mitään vastakohtaa Cornwallin historiassakaan.

„Nyt”, sanoi Hewitt Merrickiin kääntyen „nyt täytyy meidän vangita sinun miehesi. Mikä hänen nimensä nyt taasen onkaan — Gullen varmaankin? Tuon, joka meni alas mittaamaan reikää laivan kyljessä. Sinä olet hänet luonnollisesti pidättänyt laivassa?”

„Mitä, Gullenko?” huudahti Merrick. „Ei hän ole siellä; hän meni maihin eilisiltana, eikä ole vielä palannut takaisin. Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa että...”

„Juuri sitä minä tarkoitan”, vastasi Hewitt. „Mutta nyt hän on päässyt pois käsistämme.”





Suomen Kansa (Viikkopainos B) n:ot 271B 22.11.1902 ja 283B 6.12.1902.