Kosinta.
Kirj. Rosenkrantz Johnsen.
Suom. Benj. Leino.
Olin kauvan halunut saada nähdä oikein aito öyhkärin ja jaaritella hänen kanssaan. Elämää itäisimmissä seuduissa en ollenkaan tuntenut, en myöskään sikäläisiä suurtalollisia, olin kuullut heistä vain puhuttavan.
Nyt olen ollut yhden sellaisen seurassa. Hän oli herratalonpoika parasta lajia, oikea rahaporsas. Onko hän alati sellainen kuin silloin, kun minä hänet näin, en tiedä; se voi olla yhdentekevää. Tahdon vain kertoa lyhyen historian hänestä.
* * *
Olin käymässä ystäväni, Hugo S:n luona hänen maatilallaan. Hänen äitinsä, konsulin rouva S., oli siellä myöskin ohjaamassa hänen vastatullutta emännöitsijäänsä.
Kun eräänä aamupäivänä istuimme jutellen — Hugo, hänen äitinsä ja minä — nousi Hugo äkkiä paikaltaan, meni ikkunan luo ja tuijotti maantielle, joka johtaa kartanosta kaupunkiin.
— Todentotta, hän se on, sanoi Hugo. Rouva S. ja minä kysyimme yhtaikaa kuka sellainen hän oli.
— Grunkerud, tietysti. No, nyt sinä saat nähdä aika öyhkärin; ruokottoman veitikan — hän on kokoonpantu purutupakasta, rasvaisista seteleistä ja viinasta, mutta hauska pakinatoveri — yhdeksi kerraksi. Kunhan vaan pääsemme hänestä vapaiksi sopivalla tavalla.
Kuului kulkusten kilinää, niiden ääni kuului kovemmin ja kovemmin; nousin sohvan kulmasta tarkastelemaan tulokasta.
Hän karautti juuri rakennuksen nurkitse pihalle, huudahtaen: „hei, mun hevoseni!” ja minä sain jonkinlaisen silmämääräisen käsityksen tukevasta turkkikasasta.
— No, kiiruhtakaa nyt, tulkaa häntä vastaanottamaan, pyysi Hugo. Tule sinäkin, äiti — sillä se on nyt hän, tiedäthän — hän tyttärineen.
Hugo meni edellä, äitinsä ja minä jälessä. Äiti kertoi minulle että tällä Grunkerudilla on tytär, jonka hän välttämättömästi tahtoi naittaa Hugolle. Hän tahtoi suorastaan ostaa hänet tyttärelleen, määrätystä rahasummasta.
Grunkerud viskasi ohjakset renkipojalle ja pyysi tämän pitämään hyvää huolta konistansa.
Samassa hän huomasi Hugon, joka avopäin seisoi rappusilla, toivottaakseen tervetuloa.
— No, päivää, päivää, Huggo, huusi hän suurella äänellä, heilutellen käsivarsiaan, koettaen samalla, turkeissa ja päällyssaappaissa, juntustaa rappusia kohti: hän oikein höyrysi talvipakkasessa.
— Mun täytyi käydä täällä sun tykönäsi ennenkuin lähden kotiin, ymmärrätkös?
— Tervetullut, Grunkerud; mutta käykäähän sisälle riisuutumaan — olkaa niin hyvä.
— Sen minä teen; mutta mull' on vähäsen aikaa, sillä akka odottaa mua kaupungissa tiedäppäs. Minä vaan tahdoin kysyä sulta sitä asiaa, ku' s' tiedät.
Ja sitten hän nauroi kovasti ja käheästi; hän oikein hirnahteli, pudistaessaan Hugon kättä, samalla viekkaasti sulkien vasemman silmänsä, ikäänkuin he olisivat salaisesti ymmärtäneet toisensa.
Minä huomasin heti että hän oli jotakuinkin humalassa, sillä naama oli kuuman punakka ja ruumis teki toisinaan pieniä heilahduksia.
— Käykää sisälle nyt, Grunkerud, saamaan ryyppy ja lasillinen olutta; sitä kyllä tarvitaan tällaisessa talvi-ilmassa, sanoi Hugo. Tai ehkä saan tarjota lasillisen viiniä? lisäsi hän, salaisesti toivoen että Grunkerud siihen tyytyisi.
— Ei, ryypyn ja olutta minä tahdon, sen on selvempää, se. Kansan ystävä, lisälehtineen, joksi Lars Bakkeberg sitä kutsuu.
Grunkerud hirnui armottomasti sille sukkeluudelle, astuen samalla eteiseen, jonka permannolle hän tömisti lumen ja lian suurista päällyssaappaistaan.
Silloin huomasi hän rouva S:n ja minut, pysähtyi hetkiseksi, katsoi meitä ja Hugoa, ikäänkuin pyytäen tarkempaa selitystä.
— Tämä on äitini ja tämä muuan ystäväni Kristiaaniasta.
Grukerudin naama vetäytyi loistavaan hymyyn. Ensin tuppasi hän kouransa minulle, joka seisoin lähempänä ja sitten rouva S:lle.
— E— e onko se todellakin äitimuori? Sepä nyt oli helkutan hauskaa nähdä sna kans'! Ja sin' oot kokolailla tuon Huggon näköinen. Minä ja hän, me ollaan vähän nihkuin puulaakissa, me, tietääkös.
Rouva S. vastasi ystävällisesti hänen tervehdykseensä, sillävälin kun Grunkerud salaisilla silmäniskuina ja kasvojen eleillä koetti saada hänet ymmärtämään minkälaisessa puulaakissa he olivat.
Mentiin sisälle ja istuuduttiin, rouva S. ja minä sohvaan, Grunkerud nojatuoliin, pienen matkan päähän rouvasta ja Hugo vastapäätä vierasta — tuotuaan ensin pöydälle olutta, viinaa ja viiniä.
Grunkerud ei tahtonut riisua päällysvaatteitaan. Hän aikoi istua vain hetkisen aikaa juttelemassa siitä, „ky' s' tiedät” — hän kääntyi Hugoon; ja siinä tapauksessa se ei liene niin vaarallista jos hän pitikin turkin yllään; hän vain aukaisee sen, tuumaili hän, samalla tehden niin, öhkäisten pitkän: öh!
— Kenties tahtoisitte mieluummin puhella kanssani kahden kesken, kysyi Hugo hyvin juhlallisesti, jos teillä on yksityisiä asioita, niin —
— Yksityisiä? Kaikkia vielä! Mulla ei oo muullaista puhumista sun kanssas' kun sellaista, jota jokahinen saa kuullella, luulisin ma. Rehellistä peliä, näätkös. Ja kuka olisi läheisin siihen, jos ei juuri äitimuori, minun tietääkseni. Hä — eikö totta muori?
Hän kääntyi rouvan puoleen, vilkuttaen merkitsevästi silmillään, ja samalla nauraen niin että tupakan mustaamat hampaat näkyivät parran takaa.
— Niin, herra Grunkerud, enhän minä oikein tiedä mistä on kysymys ...
Grunkerud muutti kielellään jotain toisesta poskesta toiseen ja sylkäistä tirskautti ruskeata mehua pitkin lattiaa, otti ryypyn, joi kulauksen olutta ja sitten vielä toisen ryypyn. Sitten hän pyysi Hugolta sokerinpalasta, nirskautti sitä hampaillaan niin että se viilsi rouvaa sieluun saakka, sylkäsi uudestaan ja jatkoi:
— Niin, tiedäppäs: Minä tahdon että tuo Huggo ottaa toisen mun tyttäristäni; juuri sen tähden olen tullut tänne tänäpänä. Ja tiedäppäs että poikas' vois' tehdä paljoa huonomminkin, kuin naida Grunkerudin tyttären, sanon minä.
— Mutta kuulkaahan, hyvä Grunkerud ...
— A — a sano sinä mua vaan Hannuksi, Huggo niin olet kiltti poika!
— No niin, aijoin sanoa sinulle, Hannu ...
Grunkerud pudisti hymyillen nyrkkiänsä Hugolle:
— Kiitoksia siitä!
— Aijoin sanoa sinulle että minähän en tunne perheestäsi muita kuin sinut. En tunne tyttäriäsi, — en ole heitä edes nähnytkään.
Grunkerud sylkäsi niin että pirskui vaan rouvan ympärillä, ja jota enemmän hän joi ja pälpätti sitä useammin ja mehukkaammin hän sylkeä ruiskautteli. Lattia sohvan ja pöydän ympärillä alkoi näyttää kamalalta.
— Mitä se tekee, vaikket tunnekkaan heitä? Minä sanon' nyt sulle, mammaseni, sitä samaa, jota monta kertaa oon sanonut tuolle Huggolle: hän saa kumman vaan tahtoo, joko punasen tai mustan. Se Inkeborg, se on melkein punasen ruskea — mutta korja sittenkin, tiedäppäs — ja se Lisbetty, se on musta. Mutta minä tahtoisin mieluummin että hän ottaisi sen Inkeborgin, sillä se on vanhempi. Ja siihen voit luottaa, että rahaa seuraa mukana! Neljäkymmentä tuhatta kruunua puhdasta, pöydän nurkalle. Kymmenen tuhatta speciataaleria, sanon minä. Ja mitä he saavat jälestäpäin — siitä ei puhuta tällä kertaa. Häh?
Hän katsahti ylpeästi ympärilleen, siemasi lasin olutta ja sylkäistä tirskautti rouvan eteen, niin että hänen täytyi äkkiä koota helmansa sääriensä ympärille, ikäänkuin rotat olisivat häntä hätyyttäneet.
Rouvalla ja minulla oli täysi työ pysytellä vakavina, jota vastoin Hugo koko ajan istui jäykkänä kuin asiamies ainakin.
— No, mitäs sanot, Huggo, lyöks' kättä, niin saat tytön ja rahat. Neljäkymmentä tuhatta kruunia puhdasta pöydännurkalle. Piru vieköön, sinä saat ne vaikka huomispäivänä, jos niin tahdot.
Hän katsahti etevämmyydellä meihin. Rouva S. taputti häntä keveästi käsivarteen:
— Älkää pahastuko, hyvä herra Grunkerud, jos pyydän, ettette kiroilisi.
— Kiroilla! Vieköön minut, jos en minä kiroile, heh. Kiroileminen tukee puhetta, se. No, mitä sinä sanot siihen mitä minä sanoin, Huggo?
— Niin, Grunkerud, teidän tarjoumuksenne on kyllä hyvä ...
— Joko sinä taaskin alat teititeliä? Etkö sinä nyt voi sanoa mua Hannuksi?
— Anteeksi, minä unhotin sen, tässä kiireessä. Mutta eihän se ole niinkään varmaa jos kumpikaan tyttäristäsi huolii minusta.
— Josko ne huolivat sinusta! No niin vaan huolivat, että ... Luullakseni kuka hyvänsä ottaisi noin pulskan-hienosen miehen, kun sinä olet. Ja sitäpaitse minä päätän sen asian minä, ymmärrätkös? Mikset tule käymään meillä, niinkuin olen tahtonut, että saisit itse nähdä ja päättää.
— Niin, niin — sen minä kyllä voisin, mutta ...
— Ei mitään muttaa. Sinä tulet lauvantaina ja jäät sunnuntaiksi ja minä lupaan että asiat luistavat. Ota muori mukaasi ... ja tuo kumppanis’ myöskin, jos tahdot ... Lähde mukaan vain, mammaseni ... Terveeks' sulle kaupunkilainen, joka istut siellä niin hiljaisena ja tyytyväisenä. Tule sinä Huggon kans Grunkerudiin, niin saat hauskaa.
Minä kilistin lasia hänen kanssaan, kiittäin kutsumuksesta, mutta etten, paha kyllä, voisi sitä noudattaa. Myöskin rouva S:n täytyi kieltäytyä, sillä hänen täytyi matkustaa pois jo seuraavana päivänä.
— No, sitten saa Huggo tulla yksin niitä tyttöjä kattomaan. Mutta minä neuvon sua: ota sinä se lnkeborg, se on sulle paras. Ja eihän sun tarvitte sikaa säkissä ostaa. Hänessä ei ole vikaa eikä vaivaa, sen minä takaan. Jos luulet minun puhuvan hölyn pölyä, niin erehdyt. Min'en oo fiini mies, mutta suora ja rehellinen, peijakas ollen! Kyllä sille Inkeborgille ottajia olis. Tuokin Lars Bakkeberg on kyllä ollut esillä nokkineen.
Viimme keskiviikkoiltana olin minä hänen luonansa, me juotiin punssia ja pelattiin korttia ja hän antoi minun voittaa itseltään neljä porsasta — mutta kun mun piti ottaa ne yöllä rekeen, oli ne paleltuneet. Hän vannoi että minä kyllä saisin porsaat, jotka olin voittanut, vaikka minä kyllä tiesin että ne, korttien mukaan, kuuluivat hänelle eikä minulle. Mutta minä viis hänen porsaistansa, minä, ja punssistansa kans, sillä pesuvettä se on hänen punssinsa. Minä tahdon fiinin miehen tyttärelleni — niin on asiat ja nyt sen tiedät.
Hän lopetti lörpötyksensä hetkiseksi, hörppäsi suullisen olutta, sylkäistä topsautti pitkin lattiaa ja jatkoi sitten kääntyen erittäin rouvan puoleen.
— Tuo Huggo voisi tehdä pahemmankin kepposen, kun tuoda sulle mun Ingeborgini tyttäreksi. Se on fiksu flikka, tiedäppäs. Se on oppinut oikein hotellissa keittämään fiiniä ruokaa ja masiinalla neulomaan ja portefianolla pelaamaan ja hänellä onkin oma portefiano, joka maksoi kakstoistasataa kruunua puhdasta — kolmesataa specietaaleria. Mitäs siihen sanot?
— Niin, herra Grunkerud, minä sanon että tarjoumuksenne on erittäin mielistelevää meille kaikille; mutta olen Hugon kanssa samaa mieltä että hänen pitäisi ensin nähdä teidän perheenne, ennenkuin hän päättää mitään. Ettehän te mitenkään voi olla varma, että tyttärenne huolii pojastani.
— Anteeksi, olenko sanonut että se välttämättömästi pitää olla Inkeborg, jonka hän nai?
Hän pusersi hampaansa yhteen ja tirskautti pitkän syljen vasemmasta suupielestään.
— Minä olen sanonut että hän saa ottaa kummanka vaan tahtoo — sen Lisbetin taikka sen Inkeborgin. Ja muuta sanottavaa mulla ei oo tänäpänä.
Hän nousi tuoliltaan ja horjui hieman napitessaan turkkiansa. Vasemmassa povitaskussa pullisteli rahalompakko kuin mikäkin neliskulmainen sikaarilaatikko.
— Haluatko pienenlasillisen viiniä, Hannu?
— En tällä kertaa. Kiitoksia vaan. Nyt minä lähden kaupunkiin takaisin, eukkoa noutamaan. Kiitoksia tästä kerrasta, Huggo. Sinä tulet siis lauvantaina ja viivyt yli sunnuntain. Päätä se nyt varmasti, että me voimme laittaa kuntoon sinua varten.
— Minä tulen mielelläni tervehtimään perhettänne ja katselemaan senpuoleisia seutuja. Kiitoksia kutsusta ja terveisiä kotiinne.
— Sinä olet reiru mies. sinä, Huggo. Bakkenberg tulee myöskin, ainakin hän uhkasi; uhkasi tulla tuomaan ne neljä porsasta, mutta minä meinaan, ettei hänen tulostaan tule mitään.
— Kuulehan, Hannu ... Grunkerud, pyysi Hugo vakavasti, — minun tähteni et saa estää ketään teille tulemasta. Se sinun täytyy luvata minulle.
— No, tottavie, estänkin. Minä annan palttua hänelle ja hänen porsaillensa, niin ja punssillensa kans'. Talossa ei saa olla vierasta nokkaakaan, niinkauvan kun sinä siellä olet — siitä saat olla varma. Hyvästi nyt kaikille.
Hän massautti suullaan, kulkuset kilahtivat ja niin sitä lähdettiin.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 7/1899.
