Ensimmäinen kirja.
Verikosto Khersonissa
I luku.
Vaalikiista, — Hyödytön voitto.
„Herra! Ne ovat ehtineet ennen meitä. Mitä meidän on nyt tehtävä?” huudahti kuski Iivana ja pysäytti hevoset tienhaaraan.
Nukkuva heräsi valveille ja silmäili unisena Iivanan naisekasta vartaloa, joka oli verhottu pitkään, sinertävään hopeisilla napeilla koristeltuun ajurikauhtanaan sekä matalaan hattuun ja jonka pitkä, harmaa parta ainoastaan todisti, että hän kuului miespuoliseen sukuun.
Tällä jyrkällä mäellä yhtyivät Bratskoesta ja Khaminavatkasta johtavat tiet ja kilpailevain aatelis-sukujen oli tästä alkaen käytettävä samaa tietä ajaessaan tasangon poikki Novokrainkan kaupunkiin, joka sijaitsi eräässä kivisessä laaksossa mutaisen Bugvirran vielä ikävämmän näköisellä rannalla.
„Aja verkalleen eteenpäin! Muuan miehistä voi ratsastaa edeltäpäin laaksoon. Jos hän tapaa ne siellä, niin palatkoon hän takaisin ja ilmoittakoon sinulle — siinä tapauksessa jatkamme me matkaamme postiasemalle.” Ollen näyttävinään välinpitämältä vaipui armollinen herra takaisin patjoilleen ja vaunu jatkoi kulkuaan verkalleen eteenpäin.
Muuan vaunua seuraavista ratsastavista neljästä kasakasta karautti täyttä neliä rotkotietä eteenpäin ja Iivana loi hätäisen katseen taakseen nähdäkseen eivätkö jälelläpäin olevat kolme kibitkaa pian saapuisi herran matkatavarain kera.
Neljän mustan, komean Orlot-rotuisen hevosen otsassa upeili hopeatähti, mikä ilmaisee puhdasrotuista hevosta Donin rannoilta.
Niiden vertaisia ei tavattukaan koko Khersonissa — tuskinpa koko Venäjällä ja Ukrainessakaan tai koko sillä avaralla tasangolla, joka Kiinan rajoilta ulottuu Tonavan rannoille.
Suurehkot ajoneuvot olivat uhkeasti koristetut. Hopeahelaiset siiat, uhkeat vaunupeitot ja kuomi — kaikki ilmaisivat, että matkustava herra oli ylhäissukuinen aatelismies.
Vaunun taakse oli pari kevyttä matka-arkkua kiinni köytetty ja kuskilaudan alla oli eväslaatikko, joka sisälsi matkaeväät. Vaunussa istui hänen ylhäisyytensä Pierre Aleksis Dumont, Khaminavatkan aateliskartanon omistaja, mukavasti nojautuen pehmeäksi täytettyyn vaununistuimeen ja haahkansulkatyynyihin.
Yön aikaa varten varustetut lyhdyt, pari pistoolikoteloa ja erinomainen kaksipiippuinen englantilainen pyssy todistivat matkustajan varovaisuutta.
Talonpojat, jotka ainoastaan pari vuotta sitten oli vapautettu orjuudesta, myöskin olivat hyvin aseilla varustetut, sillä tähän aikaan, jolloin vielä ei löytynyt rautateitä, kaikellaiset ryövärit edelleen mellastivat näillä autioilla tasangoilla, joiden yli tuhat vuotta sitten aasialaiset kansalaumat tulvivat avoimeen Eurooppaan.
„Armollinen herra on kylmäverinen,” ajatteli Iivana verkalleen ohjatessaan neljää juoksijaansa, jotka oli valjastettu rinnakkain toistensa kanssa, jyrkkää, kaivettua tietä alas, joka kiemurteli vähäisen rotkon läpi niitylle, missä tusina rakennuksia kohosi yhdessä ryhmässä.
Oli alanne aaltomaisella ja, kuten näytti, hedelmättömällä tasangolla, joka alastonna ja autiona ulottui Elisabetgradista
Kharkoviin ja Volocziskasta Odessaan saakka.
Iivana oikasi ruumiinsa pystyyn, kun kasakka ratsasti tulista kyytiä takaisin ja antoi varoitusmerkin kädellään. Puolitusinaa matkavaunuja näet seisoi notkossa kasvavassa pajukossa, missä arvokas lähde pilkisti esiin ja kaunis Marika, talonpoikaistalon kaunotar, mielistellen nauraa hohotti kurkun täydeltä, kun yksinäinen vaunu verkalleen liukui eteenpäin puolen pistoolin kantaman matkalla.
Puolitusinaa miehiä — Radovitschin kirottua sukua — oli paraikaa seudulla ja hääri tuumiin taipuvan kaunottaren ympärillä kun Pierre Dumont nousi ryntäilleen ja tuimasti karjasi: „Aja postiasemalle!”
Kauhukseen huomasi Iivana, joka oli luonteeltaan varsin rauhallinen, herransa ottavan esiin revolverinsa sekä tempaavan käteensä kaksipiippuisen pyssynsä, jonka luodit olivat kaataneet varsin monta sutta Ukrainessa ja Volhyniassa.
Kun nuo neljä Orloff-rotuista juoksijahevosta oli saapunut kummulle hymyili Pierre Dumont katkerasti ja laski pyssyn käsistään.
„Ne pelkurit eivät uskalla koskaan kohdata minua,” lausui hän pilkallisesti. „Minä kumminkin olen löylyttävä niitä — niiden kaikista perhesuhteista huolimatta.”
Ja niin sattui, että vihamielisten Radovitsch-suvun jäsenten ällistyneinä tirkistäissä Pierre Dumontia, Khaminavatkan isäntä otti sikarin kotelostaan, joka oli kerrassaan mestariteos ja säehti jalokivistä, sekä pian peittyi sinisiin savupilviin hänen vaununsa saapuessa rumalle, puoleksi autiolle postiasemalle seuraavalla mäellä herättäen postiaseman hoitajan valveille likaisessa, savesta tehdyssä asunnossaan.
„Anna hevosille ruokaa sekä toimita minulle samovaarini ja illalliseni — sitten jatkamme taasen matkaa,” käski armollinen herra kun hänen kamaripalvelijansa Turko hyppäsi alas kuskilaudalta Iivanan vierestä.
Vaunu oli taitavasti käännetty sille taholle, joka esti tasangolta tulevan iltatuulen pääsemästä vaunussa istuvan silmille ja näppärä kamaripalvelija kiiruhti järjestykseen laittamaan herran illallista avaten kuskilaudan alla olevan eväslaatikon, josta hän esiin otti Dumont-aatelissuvun uhkealla vaakunalla koristellun hopeisen pöytäkaluston.
Musta ja valkoinen ovipielusta, virallinen kaksoiskotka ja vaatimaton kyltti ilmaisivat postiaseman virallista tarkoitusta ja pari rakennuksen ovella seisovaa juutalaista kiertelevää kaupustelijaa silmäili suu avoinna kahdensadan tuhannen tynnyrinalan omistajaa. Niiden pitkät kauhtanat ja korkkiruuvin muotoisesti kiertyneet hiukset ilmaisivat, että he kuuluivat hyljeksittyyn, kodittomaan ja lain turvan ulkopuolella olevaan sukukuntaan.
Postiaseman hoitaja mutisi jotain lakki kourassa ja puettuna valkoiseen, avaraan paitaan, joka miehen tummiin housuihin ja pitkävartisiin saappaihin verraten pisti erityisesti silmiin. Aatelisherran seurueeseen kuuluvat neljä kasakkaa karkoitti tiehensä puolen tusinaa sudenkaltaisia vahtikoiria, joiden harmaat turkit olivat hyvin tuuheat ja takkuiset. Herra Pierre vastasi postiaseman ja kievaritalon hoitajan nöyriin kumarruksiin vähäisellä päännyökkäyksellä.
Postiaseman hoitajan vaimo Ksenia oli kiiruhtanut olkapäilleen heittämään ohkaisen saalin ja lähestyi nyt nöyränä aatelisherraa tariten hänelle tarjotinta, jolla oli suolaa ja leipää. Hänen kasvoiltaan pilkisti vielä näkyviin harvinainen kauneus ja hänen sysimustat silmänsä ilmaisivat kaihomielistä suloa. Hän ei ollut unhoittanut sitä toukokuun iltaa, jolloin Khaminavatkan omistaja talonpoikaistanssiaisten päätyttyä talutti häntä käsivarresta Khersonin kuutamossa pellon pientareella jolloin hän oli tunnettu talonpoikaiskaunottarena ympäri laajan paikkakunnan. Hän oli — alennuksestaan huolimatta — vielä varsin viehättävä.
Pierre Dumont antoi kummankin talonväkeen kuuluvan henkilön poistua tiehensä. Hän unhoitti kaiken muun paitsi vihatut vastustajansa, jotka olivat kokoontuneet tasangolla olevaan vähäiseen laaksoon. Vakavin katsein silmäili tämä noin viidenkymmenen vuoden vaiheilla oleva aatelisherra edessään leviävää tasankoa, joka ikäänkuin hehkui mailleen menevän syysauringon loisteessa.
Lehmiä ja lampaita pienissä ryhmissä kiiruhti tasangolta kotiin ja kaukaa kuului koirien äänekästä haukuntaa.
Kauvas ulottui puuttoman tasangon aaltomainen taivaan ranta. Idän ilmalla koetti sairaloinen, kalpea kuu turhaan sekoittaa säteitään mailleen menevän auringon kanssa.
Muistot entisiltä ajoilta varastautuivat Dumontin mieleen, kun hän mietti vihamiehiään ja piakkoin Elisabetgradissa toimitettavaa aatelismarsalkan vaalia.
Sillä aikaa kuin kamaripalvelija laittoi illallisateriaa reilaan, sytytti vaunun lyhdyt ja nosti vähäisen pöydän vaunuun, käveli Pierre Dumont yksinään autiolla tasangolla
Hyvin vähän pisti täällä näkyviin sellaista, mikä olisi todistanut mustan mullan seudun, Euroopan jyväaitan viidentoista jalan paksua ruokamultakerrosta ja sen lihavuutta. Tasangon ruskea helma avautui vastaanottaakseen syksyn sateita ja talven tuiskuja. Puettuna tupattuun päällysnuttuun, hansikkaisiin ja saukon nahkasta tehtyyn kallisarvoiseen karvalakkiin ei ylhäinen herra vähääkään huolinut kylmyydestä. Tämä venäläinen ylimys näytti todella uljaalta henkilöltä. Hänen vankka vartionsa, auringon paahtamat kasvonsa, säteilevät mustat silmänsä ja tuuhea kihara tukkansa ilmaisi päättävää, toimeliasta henkilöä.
Vaan seisoessaan tänä iltana tällä avaralla tasangolla, jossa hänen vartalonsa muodosti ainoastaan vähäisen tumman pilkun, tunsi hän rohkeutensa lannistuvan. Seudun yksinäisyys masensi hänen rautaisen tahtonsa.
Syntyneenä mahtavassa sukukartanossaan Ukrainen tasangolla ja saatuaan kasvatuksensa Moskovan yliopistossa sekä sitten Heidelbergissa oli hän osaa ottanut suuren maailman elämään, vaan hänen sydämensä oli aina ikävöinyt tätä vapaata villiä maata, jossa hänen kehtonsa oli sijainnut. Ja siellä vallitsevan yksinäisyyden oli rakastavan vaimon puhdas, hellä sydän muuttanut useiden vuosien kuluessa paratiisiksi.
Tänä yksinäisenä iltana oli hän jälleen kuulevinaan hänen kuiskaavan: „Pierre, minä rakastan sinua!” Vaan elämä ja rakkaus ottivat jäähyväiset ja tuo lempeä ääni vaikeni ikipäiviksi.
Khaminavatkan emäntä nukkui nyt sitä unta, josta ei raivoille herätä, makasi uhkeassa perhehaudassa hänen isoisänsä rakennuttaman sukukartanon komeiden muurien läheisyydessä — ja lapseton leski oli viimein kunnianhimonsa tyydyttämiseksi antautunut viime vuosina yhteiskunnallisiin luottamustoimiin. Vaikka hän omisti tusinan maatiloja Podoliassa, Bessarabiassa, Volhyniassa ja Tambovissa, rakasti hän kumminkin enin tasangolla sijaitsevaa sukukartanoaan, jossa se rakastettu nainen, joka oli levännyt hänen rinnallaan, nyt nukkui viimeistä untaan kädet ristiin rinnalle asetettuna.
Uuden aikakauden, orjien vapautuksen ensi aikoina oli Pierre Dumont saanut runsaasti työtä niiden kahden suuren kylän asukkaiden, kahdeksansadan ja tuhannen kahden sadan sielun valvomisessa, jotka sijaitsivat hänen sukukartanonsa alueella.
Ne taistelivat ajan käänteessä astuessaan orjuudesta vapauteen, minkä tsaarin ennenaikainen jalomielisyys oli heille lahjoittanut, ja tämä vapaus oli vielä niin uutta ja koettelematonta, jota vastoin mir-järjestelmä kehittyi ainoastaan verkalleen.
Arvoltaan markiisi, alkuperäisin eräästä ranskalaisesta perheestä, kantaen arvonimeä hänen ylhäisyytensä ja jalosukuinen, Venäjän korkeimpien ritarimerkkien omistaja oli Pierre Dumont kuluttanut aikaansa puiden istuttamiseen, maatilainsa parantamiseen sekä henkisesti kohottaakseen synkkämielistä, hidasta ja toimetonta pikku venäläistä talonpoikaa ja piti loitompaa silmällä sitä loistavaa uraa, jolle hänen veljensä Sergei Armand Dumont, suosittu hovimies ja Chevalier-kaartin majuri oli antautunut.
Yön tuuli huokaili hänen ympärillään, kun muuan kirkas tähtönen, rakkauden planeetta, kohosi yön pimeydestä taivaalle.
„Minä voin vaikuttaa paljon hyvää kansaparkani eduksi — aatelismarsalkkana” — jupisi hän, „ja minä tahdon aina olla sen läheisyydessä.”
Hänen elämäntyönsä oli koettaa kohottaa Khersonin talonpoikia. Hänen kasvonsa synkistyivät kun ruoskan iskujen vinkuessa puoli tusinaa vaunuja ajoi ohi. Ne olivat Radovitscheja, hänen vihollisiaan. Ne riensivät turmelemaan hänen ainoaa kunnianhimoista tuumaansa hänen suruisessa elämässään.
„Konnat!” jupisi hän. „Minä olen kumminkin masentava sinut — suvustasi huolimatta!” Hän palasi verkalleen takaisin, sillä hänen väkensä pieni kuormasto oli saapunut esiin laaksosta ja Turko ilmoitti yksinäiselle herralleen, että hänen ateriansa odotti valmiina peitetyssä vaunussa.
Puolta tuntia myöhemmin neljä mustaa Orloff-rotuista hevosta täyttä ravia riensi eteenpäin tasangolla ja pieni postiasema jälleen vaipui kuolettavaan yksitoikkoisuuteensa.
Kun Pierre Dumont nojasi päätään vaunun tyynyille, oli hänen viimeinen käskynsä se, että aseellisten kasakkien tuli ratsastaa noin sata kyynärää vaunun edellä muodostaen siten elävän suojelusmuurin hänen ja hänen vihollistensa välillä. Sillä petollisuus ja verityöt vallitsivat tasangolla.
Vaunu kiiti eteenpäin kuun paisteessa seuraten ajotietä tasangolla niiden neljänkymmenen virstan matkalla, jotka täältä oli ajettava Novokrainkaan.
Turko ja Iivana, jotka hampaisiin saakka aseilla varustettuina istuivat kuskilaudalla, puhuivat keskenään kuiskimalla siitä perinnöllisestä ottelusta, joka vallitsi Dumontien ja Radovitschien välillä. Kumpikin nämä kaksi tiesi, että Khersonin kokoontunut aatelisto pian oli valitseva joko jonkun Dumontin eli Radovitschin neljäksi vuodeksi ylimysten johtajaksi. Neljäntoista päivän kuluessa oli Elisabetgradin kaunis kaupunki ollut kuin ylösalaisin sinne kokoontuneitten bojarien hurjistellessa.
„Niillä on enemmän miehiä kuin meillä,” sanoi Turko alakuloisesti. „Herra on voittava,” vastasi Iivana ylpeästi. „Hän ei ole milloinkaan onnistumatta.” Ja sitten luetteli tämä harmaahapsinen kuski, sytyttäen paperossin, lukemattomia voittoja, joita Dumont oli saanut vastustajistaan Radovitscheista. Onni ja myötäkäyminen olivat aina seuranneet Dumont-sukua.
Vaatimattoman palvelijan jutut eivät ulottuneet kauvemmaksi kuin Katariina Suuren aikakauteen, vaan Iivana tunsi perustarut, joiden mukaan bulgarialainen, serbialainen ja venäläinen raja-aateli oli kokoontunut tasangolle, jolloin keisarinna auliisti oli lahjoittanut kruunun maita ranskalaisille pakolaisille, saksalaisille ritareille ja muille ylimyksille, jotka olivat voittaneet hänen suosionsa.
Nämä molemmat palvelijat olivat samoin kuin Khaminavatkan kaksituhatta sielua sen verikoston perijöitä, joka oli seurannut Dumontin ja Radovitschien saapumista Mertvovod-virran eli „kuoleman veden” kumpaisellekin rannalle, jonka pohjoisella ja eteläisellä rannalla sata vuotta oli alituiseen taisteltu.
Vanha kenraali ja markiisi Dumont oli anastanut virran pohjoisen rannan sekä jättänyt laajoja aloja kummallekin reippaalle ja urhoolliselle pojalleen, jotka olivat joutuneet onnellisiin naimisiin korkeimpien aatelissukujen tyttärien kanssa jo kaukaa ennen kuin kumpikin veljes Radovitschin sukua oli haltuunsa ottanut virran itäisen rannan ja rakentanut kumpikin sukukartanonsa Bratskojeen, Mertvovod-virran mutkaan — toinen niistä sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä uhkean Khaminavatkan, koko Khersonin ylpeyden, vahtitornista.
Kolmas sukupolvi oli tavannut nämä mahtavat kilpailijat vielä ankarampina vihollisina ja tarvittiin ainoastaan veripisara saraheiniä kasvavan rajan molempien vihamiesten leirien välillä sytyttämiseksi ilmituleen.
„Jos parooni Sergei olisi mies, olisi verta virtana vuotanut,” uskalsi Turko huomauttaa.
„Aivan niin,” myönsi Iivana suruisesti ristien silmiään. „Ainoastaan kuolleen enkelin, rouva Elisen lempeys ja armollisen kerran alituinen alakuluisuus ovat estäneet useita murhia. Muutoin ei hänellä nyt enää ole mitään taistelun ainetta, kun tsaari on ottanut häneltä nuo lukuisat alustalaissielut.”
Tähän vastasi Turko asettaen kätensä revolverilleen ja sirkassilaiselle puukolleen: „Odota, niin saamme nähdä!”
Pitkä yö kului ja ainoastaan nälkäisten susien ulvonta häiritsi äänettömyyttä kunnes vaunu levossa ja rauhassa päivän sarastaissa jyrisi pitkin kehnoa puusiltaa, joka johti Bug-virran yli Novokrainkan kaupunkiin.
Kun Iivana pönäkkänä pysäytti vaunun kaupungin ainoan venäläisen ravintolan edustalle nousi hänen ylhäisyytensä Pierre Dumont vuoteeltaan ylös.
Hän oli tuskin kymmentä minuuttia viettänyt teekeittiön tai samovaarin ääressä ennenkuin mielistelevä isäntä Pietari Petrovitsch oli antanut hänelle kaikellaisia tietoja.
Nyt ei hän enää kauvempaa tarvinnut pelätä mitään yhteentörmäystä, sillä Elisabetgradiin vievä tie, jota oli noin 150 virstaa, oli täynnä matkustavaisia ja Radovitschit pelkäsivät tsaarin väkevää kättä.
Khersonin viehättävin tyttö, joka oli puettu runsaasti kirjaeltuun ja sinipunervilla reunusteilla varustettuun, valkoiseen röijyyn ja jolla oli kaulassaan helminen ja kreikkalaisella ristillä somistettu kaulakoriste sekä päässään sinipunainen lakki, asetti pöydälle joutuin niin runsaan eineen kuin hyvä tahto ikinä voi.
Pihalla ruokkivat kasakat ja palvelijat hevosia ja kello 9 tienoilla saapuivat matkustavan herran tavarakuormat.
Pierre Dumontin jalokivillä koristetut sormet olivat jo kauvemman aikaa puuhanneet kirjeitten ja sähkösanomien avaamisessa kun hän vihdoinkin otti esiin sikarikotelonsa ja kysyi isännältä, joka oli erään hänen sukutilansa hoitajan poika: „Keitä kaikkia matkusti sinne?”
„Koko lauma, armollinen herra,” vastasi ravintolan isäntä. „Kenraali André Radovitsch, hänen Tiraspolista ja Vosnescenkistä kotoisin olevat serkkunsa, parooni Aleksanteri, tuo hullu Arcadius ja kaikki heidän sukulaisensa, jotka vaan kynnelle kykenevät. Minun vaimoni saapui takaisin vasta eilen Elisabetgradista.”
„Ruhtinatar Orbeleff ja rouva paroonitar Radovitsch antavat siellä joka päivä päivällisiä ja illallisia. Ruhtinatar on tuonut muassaan nuoren paroonitar Magdan Katariina-opistosta ja nuori kaartin upseeri Iivana on tuova muassaan ystäviään Pietarista ollakseen apuna vaalissa.”
„Aivanko todella!” huudahti Pierre Dumont. „Onpa sitten väkeä koottu. Toimita minulle tusina sähkösanomalanketteja ja pidä huolta, että väkeni on valmis jatkamaan matkaa puolenpäivän ajoissa. Minun täytyy lähteä matkaan niin joutuin kuin suinkin.”
Aatelisherra paloi halusta päästä vetämään sormikoukkua kilpailijainsa kanssa.
Pierre Dumontin otsa oli synkkä kun hän hermostuneena päätti sähkösanomain kirjoittamisen. Sillä nyt viimeinkin kauvan hillitty veriaalto verkalleen läheni heitä.
„Minun täytyy luottaa hallitukien salaiseen vaikutukseen ja Barbe Federoffin verrattomaan valtiotaitoon — sillä muutoin on kaikki menetetty. Ja — Sergein täytyy heti saapua Elisabetgradiin.”
Kirje, jonka hän oli saanut ainoalta veljeltään ja perilliseltään, majurilta, kertoi klubissa sattuneesta ankarasta yhteentörmäyksestä, jonka jälestä Barbe Federoffin poika oli ampunut Preobrasjenskin rykmentissä palvelevaa luutnantti Iivana Radovitschiä rintaan. Kerrassaan onneton tapahtuma!
Hämmästynyt ylimys huokasi syvään sääliväisyydestä sisartaan, perheen tuittupään äitiä kohtaan, sillä Vasili Fereroff oli jo matkalla Siperiaan palvellakseen 10 vuotta upseerina eräässä Siperiaan sijoitetussa pataljoonassa.
Pierre Dumontin tukeena yhteiskunnassa oli ollut hänen sisarensa Barbe Federoff — Elisabetgradin aateliston johtajatar ja nuoren kaksintaistelijan äiti, joka samainen kaksintaistelija palveli luutnanttina Chevalierkaartissa setänsä Sergein silmälläpidon alaisena.
„La danse va commencer! Sen täytyy niin olla,” huokasi levoton aatelismies, joka hyvin tunsi mahtavan Radovitsch-suvun kuuman veren. „Ne varmaan koettavat tämän tapahtuman kostaa Sergeille,” jupisi hän katkerasti ajaessaan ihmisiä täynnä olevia katuja pitkin, missä lavertelevat juutalaiset koettivat tehdä aamukauppojaan.
Hän oli kaikille palvelijoilleen antanut käskyn, miten niiden oli meneteltävä siinä tapauksessa, että odottamatta syntyisi riita ja niitä kymmentä miestä, jotka seurasivat kolmea tavarakuormaa, oli käsketty kiiruhtamaan kulkuaan yötä ja päivää Elisabetgradiin.
Niiden kahden päivän kuluessa, jotka Pierre Dumont oli viipynyt matkallaan, oli hän tehnyt päätöksen, millä tavoin hän vastaisuudessa tulisi menettelemään. „Minä tahdon suojella Sergeitä niiden kostolta,” lausui hän hellästi. „Hän on nuori meidän perheemme Benjamin, ja kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ijässä hymyilee elämä ja rakkaus miehelle!” Hänen airoissaan ajelehti tullannen suunnitelmaa, kuinka hän saisi masennetuksi vihatut kilpailijansa, jotka nyt näyttivät olevan voiton puolella.
Hän ei ollut suunnitelmiensa suhteen vielä täysin selvillä kun hän jo verkalleen ajoi pitkin Elisabetgradin katuja siihen taloon, jossa hänen sisarensa Barbe Federoff etelä-Venäjän keisarillisen ylituomarin leski asui.
Tämä kaunis tasangolla sijaitseva kaupunki oli nyt tungokseen asti täynnä väkeä ja Inguljoen rantain rehevä kasvullisuus — uhkeat kadut, loistavat etukaupungit, uhkaavat linnoitukset ja lukuisa sotaväestö herättivät hänen kunnianhimoaan.
Hedelmättömät tasangot tuulimyllyineen, uhkea arsenaali, muhkeisiin vaatteisiin puetut kauppiasjoukot, jotka olivat saapuneet markkinoille, ratsastajain paljous ja koko kirjava elämä tässä loistavassa kaupungissa muistutti häntä siitä tärkeästä kunniatoimesta, joka avaran maakunnan aatelismarsalkalle oli uskottu.
Kirkkojen kiiltävät kupukatot, komeat huvilat, bojarien loistava rikkaus, kaikki näytti niin hurmaavalta, kun Khaminavatkan herra ajoi sisarensa uljaan talon pihamaalle.
Huoneen kynnyksellä syleili häntä Sergei Dumont, joka oli rientänyt tänne Pietarista lohduttamaan kuudennellakymmenellä olevaa surullista naista, joka nyt suri kuumaverisen perillisensä menetettyä tulevaisuutta.
Sergei Dumont oli ritarillinen mies puettuna Chevalierkaartin kauniiseen univormuun. Hänen miehuuden ikänsä keväässä tiesi hänen lujarakenteinen vartalonsa, miellyttävä käytöksensä ja intohimoton, vakava katseensa kertoa, että hän oli esi-isiensä puhdasrotuinen jälkeläinen, jotka esi-isät aikoinaan kuuluivat Ranskan vanhan aateliston ensimmäisten joukkoon. Nuoren sotilaan rinnassa sykki hänen kauniin venäläisen äitinsä tulinen sydän, kun hän käsivarresta veti sukunsa päämiestä salaiseen neuvotteluun.
„Barbe!” huudahti Pierre.
„On kerrassaan pois suunnilta Vasilin mielettömän teon takia. Vaan älä sen vuoksi ole levoton !” rauhoitti Sergei. „Me toimitamme hänet takaisin maan paosta vuoden kuluttua. Suuriruhtinas on luvannut hankkia hänelle armahduksen. Kaksintaisteluun ei hän ollut oikeastaan syyllinen — ja — minä en tahdo sinulle, Pierre, sen enempää jutella näitä ikäviä tapahtumia ... ”
„Jättää sinut yksin tänne,” jatkoi hän kostonhimoisten Radovitsch-lurjusten pariin — se on kerrassaan kauheaa. Kuuntele minun neuvojani! Tsaari on päättänyt tehdä lopun kaikista kaksintaisteluista rykmenttien keskuudessa! …”
„Keisarillisen hallituksen koko vaikutusvoima,” lisäsi hän, „on käytettävä sinun hyväksesi! Sinun pitää kumminkin jäädä tänne Barben luo. Vaali toimitetaan huomenna iltapäivällä ... Jätä kaikki hommat minun huolekseni! Jos yhteentörmäys tapahtuu — olemme kaikki hukassa! Me emme saa millään ehdolla tehdä alkua.”
„Mutta entä ruhtinatar Vera Orbeleff,” huomautti Pierre epäröiden. „Hän näyttelee kuningattaren osaa parooni Radovitschille — ja — kenraali on hänen sivullaan.”
„Kuule, Pierre,” nauroi majuri. „Ruhtinatar Veran vaikutus Nevan rannalla tuntuu niin salaperäiseltä. Sinä muistat, että sotaministeri on minun kummini.”
Pierre nyökäytti päätään synkkämielisenä.
„No niin! Hän antoi minulle kirjeen jättääkseni sen ruhtinattarelle. Kenraali Radovitsch nimitetään tsaarin adjutantiksi. Vaan hänen veljestään ei tehdä aatelismarsalkkaa! Ministeri on vanha poika ja — häntä ei saa siis paljastaa. Hän on kauvan puuhannut hankkiakseen tämän nimityksen Andrei Radovitschille — sillä hän aikoo ensi vuonna viettää kesänsä Bratskojessa — vieraana — sillä — tuo pikiintynyt vanha ministeri muka tulee tarkastamaan Etelä-Venäjän oloja.”
„No entäs keisarin adjutantti sitten!” huudahti Pierre.
„On näyttelevä lampaan paimenen osaa esimiehelleen! Jätä kaikki minun huostaani! Minä olen asettava tukon tämän Venuksen pienen, tulisen puolesta-puhujattaren suulle — ja — hän on tekevä niin kuin minä sanon!” hymyili Sergei. „Contre la force, il n’y a pas de resistanue.”
Vasta myöhään yöllä palasi Sergei Dumont takaisin kotiin loistavista tanssiaisista, jotka muuan Khersonin arvokkaimpia aatelismiehiä oli toimeen pannut — puolueettomalla alueella.
Masurkan väliaikojen kestäessä sai ruhtinatar Vera Orbeleff tilaisuuden kuunnella muutamia sanoja, joita hänen korvaansa kuiskutti hänen vihamiehensä veli ja jotka saivat tämän kultakutrisen enkelin posket tavallista kalpeammiksi!
Ei kukaan Radovitsch-puolueen jäsenistä voinut käsittää, mikä lumousvoima se oli, joka kehotti rohkean pikku keimailijan kuiskaamaan : „Kättä sen vakuudeksi”, kun Sergei Dumont saattoi häntä paikalleen vastakkaisen puolueen kerman joukossa. Vaan tuuli oli kääntynyt ja Sergei voi nukkua levollisesti.
Kun Pierre Dumont seuraavana päivänä istui päivällispöydässä vastapäätä iäkästä, murheiden murtamaa sisartaan, ryntäsi majuri Sergei ilosta loistavin silmin huoneeseen.
„Nyt se on tehty — Pierre,” huudahti hän. „Kolmekymmentäviisi ääntä kahdeksaatoista vastaan, vaan — minä pyydän — tee minulle sen sijaan eräs palvelus. Varo itseäsi vihamiehiltämme! ... Radovitsch-suku läksi heti salista ja on matkustanut kotiinsa odottamatta huomisillan tanssiaisia. Niillä on jotain pahaa mielessä — ja — minun mieleni tekee pyytää virkalomaa kolmeksi kuukaudeksi tullakseni kotiin avuksesi. Minä olen rauhaton sinun turvallisuutesi takia!”
„Joutavia!” lausui aatelismarsalkka, „tsaarin palvelija on pyhä — ja Khaminavatka on kokonainen linnoitus.”
Jalo Sergei huokasi ja tukahutti povessaan nousevan pelon voitonhuutoon.
Uhkeiden tanssiaisten jälestä, jotka toimeen pantiin hänen ylhäisyytensä Pierre Dumontin menestyksen kunniaksi, matkusti majuri Sergei Pietariin, ja — merkillistä kyllä hänen vaununsa tapasivat ruhtinatar Vera Orbeleffin vaunut, sillä häntäkin oli sähkösanomalla kutsuttu takaisin Nevanrannalle ollakseen ensimmäinen ilmoittamassa Andrei Radovitschille tsaarin suosiota.
Tämän ylhäisen aatelisnaisen, juonienpunojan siniset silmät näyttivät niin miettivän näköisiltä nojautuessaan taaksepäin ajoneuvoissaan ja hän mutisi itsekseen: „Minä voin odottaa,” sillä se tappio, joka Radovitsch-sukua näin odottamatta oli kohdannut, oli hänen kukoistavat tulevaisuuden toiveensa peittänyt pilveen, vaan oikealla moskoovalaisella kärsivällisyydellä „alistui hän korkeamman käskyn alaiseksi.” Pieni juonien punoja kumminkin uneksui, että oikukas onni vielä kerran kääntäisi kasvonsa hänelle.
Tällä välin sulki Barbe Federoff, jonka tummiin hiuksiin vanhat surut ja uudet huolet olivat kylväneet hopeaansa, lemmikkiveljensä syliinsä, kun tämä viikkoa myöhemmin otti häneltä jäähyväiset.
„Lupaa minulle, — lupaa minulle, Pierre,” nyyhkytti hän, „että sinä luotat ainoastaan omaan väkeesi! Nuo serbialaiset eivät koskaan tule unhottamaan häviölle joutumistaan — ne eivät koskaan voi anteeksi antaa kaksintaistelua, jossa minun Vasili-raukkani haavoitti heidän sukulaisensa.”
Ja sitten — sokeasti itseensä luottaen kuin kaikki kuolevaiset — Pierre Dumont jälleen matkusti yksinäisille aroille, missä hän oli kahden tuhannen sielun hallitsija, ja kun hän ajatteli tulevia neljää vuotta, jotka hän aikoi omistaa laajan maakunnan talonpoikain tilan kohottamiseksi, ei vähäistäkäin varjoa ilmestynyt hänen otsalleen.
Kolme viikkoa oli kulunut näin harvinaisella tavalla tapahtuneesta vaalista, jossa tsaarin näkymätön sormi oli kääntänyt onnen vaa'an, kun uusi aatelismarsalkka hitaasti ajoi aron yli sille autiolle paikalle, jossa valot niin vaativasti loistivat parooni Radovitschin vihollisleiriä kohti tuolla kaukana kaislaisen Mertvovod-virran mutkan tuolla puolen.
Vihamielisen perheen tappiota aatelismarsalkan vaalissa oli Khersonin väestö tervehtinyt yleisellä riemulla.
Ylpeä, iloluontoinen ja rohkea Pierre Dumont ei ollut lukua pitänyt sisarensa ja veljensä lempeistä varoituksista. Hänen ajatuksiinsa ei koskaan muistunut Radovitsch-suvun onnettomuutta ennustava äänettömyys eikä hänen mieleensä juolahtanut voitettu vaaliehdokas Mertvovodin mutkassa tai mukautuva kenraali Bratskojessa. Pelko oli Pierren luonteelle tuntematon asia, vaikka hän halveksuikin sotilaselämän kaikkia muotoja. Hän oli syntynyt korkeaksi ylimykseksi, eli sellaisen tavoin ja tahtoi sellaisena kuollakin.
Se aika ei ollut vielä käsissä, jolloin pellot olivat jaettavat talonpoikain kesken ja kahdenkymmenen virstan alueen kyntäminen oli järjestettävä. Aatelismarsalkka oli yksinään seurannut toimeliasta talouden hoitajaansa Nikolai Bursakoffia mustille vainioille, joita kolme päivää kestänyt sade oli lihottanut.
Vankkaruumiinen talouden hoitaja näytti isännälleen tietä ajaen edeltäpäin yksin vähäisillä ponyrattailla, kun taasen Pierre yksin istui keveissä amerikkalaisissa ajopeleissä, ohjaten itse paria Orloff-rotuista ajokkiaan.
Alkoi jo hämärtää, kun aatelisylimys oli maatilainsa etäisimmässä kulmassa ja, päästettyään seurastaan talouden hoitajansa, joka ajoi kotiin vainioitten yli, käänsi hevosensa samaa postiasemaa kohti, missä hän oli kohdannut kilpailijansa matkalla tappiopaikalleen tai Elisabetgradiin.
Oli jo pimeä kun hän pysähtyi tämän vähäisen postiaseman edustalle ja huusi, että joku tulisi ottamaan häneltä joukon myöhästyneitä kirjeitä.
Nuoruuden rakkaus, joka oli unohtumaton, sai Xenian poskille lämpimän punan kun hän säikähtäneenä huudahti: „Jumalani! Parooni! Yksin — yöllä — arolla! Siellä liikkuu ilkeitä ihmisiä!”
Vaan aatelisherra ainoastaan naurahti kun hän antoi Xenialle viiden ruplan setelin lasillisesta teetä, jota vaimo oli huolellisesti tarjonnut lapsensa hopeisessa ristimäpikarissa. Ja hehkuvin katsein postiaseman hoitajan vaimo seurasi häntä lähtiessään taivaltamaan kotiinsa.
Kun hevosten kavioiden pauke kajahteli laaksotieltä kiiruhti vaimo ahdistetuin povin likaiseen ralliinsa ja peitti kasvonsa esiliinalla itkien epätoivon kyyneliä. Hän näet oli kuullut epämääräisiä huhuja kostosta sitä miestä vastaan, jota hän kerran oli rakastanut.
„Minä en uskaltanut sanoa sitä häinelle. Jos minä kumminkin olisin uskaltanut,” vaikeroi hän. Sillä tämä entinen kylän kaunotar ei ollut koskaan unhottanut yöllistä kävelyä vaaleassa kuutamossa — mikä muodosti ainoan runollisen tapahtuman hänen onnettomassa elämässään. Vaan hän tiesi että hänen väliintulostaan olisi saanut palkakseen ainoastaan ruoskimista mieheltään, kenties olisi hänen henkensäkin ollut vaarassa.
Hän polvistui jumalankuvan eteen ja rukoili hänen puolestaan sillä aikaa kun uhkeat hevoset porhaltivat eteenpäin vuorenrotkossa tuolla alhaalla.
Orloff-rotuiset hevoset vainusivat laaksossa pian vettä ja sen vuoksi jouduttivat rientoaan kotia kohti. Synkässä rotkossa tuntui niin viileältä ja kylmältä. Rotkon pimeimmässä kolkassa koetti ajaja hillitä hevosten nopeaa kulkua, sillä aatelismarsalkan ajatukset olivat vaeltaneet takaisin vanhoihin aikoihin, ja hänen hevosensa olivat tällä välin alkaneet rynnätä eteenpäin, minkä kavioista kerkesi.
Kuului kauhea jyrähdys kun köysistä tehty sulku paiskasi hevoset polvilleen, sitten kuului kahden säikähtäneen hevosen kavion pauketta, ne kiitivät hurjaa vauhtia omiin valtoihinsa päässeinä kymmenen virstan päässä sijaitseviin talleihinsa.
Tiellä oli huiskin häiskin särkyneen vaunun palasia, vaan noin kolmekymmentä jalkaa alempana makasi musertunut, kylmä ruumis kalliolla — ja muuan konna, joka pimeässä hiivi tekonsa seurauksia tarkastellen, jupisi hiljaa itsekseen: „Se on hyvä!” sekä poistettuaan kurjan murhatyönsä jäljet pakeni tiehensä paikalta.
Oli jo valoisa päivä, kun tiellä kulkevat tapasivat ruumiin, joka sitten laskettiin tyynyille Xenian vaatimattomalla vuoteella.
Ei mitään epäiltävää merkkiä tavattu ei kuulunut kuiskahdustakaan, joka olisi ilmoittanut, ettei kaikki ollut niin kuin olla piti. Kuukausi sen jälestä otti majuri Sergei Dumont eron Chevalierkaartista ja Khaminavatka oli saanut uuden omistajan.
(jatk.)
Tampereen Uutiset n:ot 126, 130-133, 135-136 3.-17.7.1900.
