Suuri kysymys.
Kirjoittanut
Z. T.
Tiedätkö, mikä kysymys se on, joka läpitunkee taivaan ja
maan, elämän ja kuoleman? Tiedätkö, mitkä sanat ne ovat, joita kuulee matalassa
kehdossa, vieläpä syvän haudankin partaalta? Ne soivat soimistaan ja soivat vielä
loppumattomassa ijankaikkisuudessa. Niitä on ainoastaan kolme vähäistä sanaa,
ja niillä on kuitenkin elämän ja kuoleman salaisuus:
Rakastatko sinä minua?
Rakastatko sinä minua? kysyi kerran äitisi, kun hän istui
nojauten kehtosi yli ja katseli sinua lempein, säteilevin silmin. Ja sinä et
saattanut vastata, sillä et osannut puhua, mutta kentiesi jo saatoit hymyhuulin
ojentaa pienet käsivartesi ja katsoa äitisi silmiin, ja äiti ei pyytänyt
enempää, hän tiesi jo vastauksesi: kyllä minä rakastan sinua! Onnellinen äiti!
Onnellinen lapsi! Jos äiti ei olisi lukenut vastausta suloisessa hymyssäsi,
niin olisivat poskensa vaalenneet, sydäntänsä olisi kylmetyttänyt, ja äiti
olisi surusta mennyt pois kuolemaan. Mutta nyt tiesi äiti, mitä tahtoi tietää,
nyt tiesi hän kaikki, ja antoi sitten kärsivällisesti itsensä alttiiksi. Hän
sai palkkansa; mitä enempää tahtoikaan?
Kun sitten tulit suuremmaksi ja olit jo päässyt kätkyestäsi,
kohtasi sinua sama kysymys kodissasi; omaisesi ja ystäväsi kysyivät kaikki
sinulta: rakastatko sinä meitä? Jos et heitä rakasta, niin kotosi ei ole enää
sinun kotosi, ystäväsi menevät pois, ja tyhjyys on ympärilläsi, tyhjyys
sydämmessäsi. Mutta jos heitä rakastat, silloin on kaikki hyvää ja iloista,
silloin annetaan sinulle erhetyksesi anteeksi, ja silloin et tahdo pahaa tehdä.
Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö, minkä tähden maamme
on viheriä kesän aikana ja minkä tähden se antaa meille kodon, vaatteita ja
ruokaa ? Se on kaikki Jumalan lahja, mutta meidän maamme viheriöitsee ja kantaa
hedelmää ainoastaan jos sitä rakastamme. Vaan jos maatamme ylenkatsoisimme ja
jättäisimme sen köyhyyden tähden, niin ei se milloinkaan enää tulisi viheriäksi
niin kuin ennen. Se olisi kuin suuri saari Novaja Semlja kaukana Jäämeressä:
siellä on puolen vuotta alinomainen päivänpaiste, vaan kuitenkaan ei siellä
kasva ainoatakaan puuta eikä ruohoa, ja maa on ikuisen lumen peitteessä. Taikka
se olisi niin kuin Saharan erämaa kaukana Afrikassa: siellä ei ole koskaan
talvea eikä pakkasta, mutta kuitenkaan ei siellä löydy puita eikä kukkia, vaan
ainoastaan polttava hieta ja kuumat hiekka-aavan tuulet.
Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän
kevättuulien suhisevan puitten alastomissa oksissa, ja silloin kysyy koivu
häneltä: rakastatko sinä minua? Totta kai rakastan minä sinua, vastaa
paimentyttö. Silloin iloitsee koivu, niin että se tuntee ilon sisimpään
ytimeensä, ja nesteet nousevat
kuorien alle, ja urpulehdet puhkeavatsen oksille. Niinikään
sanoo pelto talonpojalle, joka kyntää sitä: rakastatko sinä minua? Totta
rakastan minä sinua, vastaa talonpoika. Silloin alkaa pelto itää, ja viheriät
oraan korret kuiskattavat toisillensa ehtootuulessa: kasvakaamme korkeiksi ja
kaunihiksi, että kantaisimme runsaita tähkäpäitä ja antaisimme leipää
ystävällemme.
Samaten sanoo laiva merimiehelle: rakastatko sinä minua?
Totta kaiketi sitä teen, vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa ja
sanoo tuulelle: joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän tahtoo kotiin
satamaansa.
Ja rauta, joka tulipunaisena ahjossa hehkuu, sanoo sepälle:
rakastatko sinä minua? — Sepä kysymys! huudahtaa seppä ja alkaa vasaroida, ja
kova, luja rauta taipuu kuin pehmeä vitsa hänen taitavissa käsissään.
Tauno istui eräänä päivänä ja haukotteli läksynsä ääressä,
ja silloin kirja kysyi häneltä: rakastatko sinä minua? Ei, sitä en suinkaan
tee, vastasi Tauno. Silloin alkoivat kaikki kirjaimet hyppiä hänen silmäinsä
edessä niinkuin hyttyset päiväpaisteessa, ja Tauno haukotteli haukottelemistaan
koko nuoruutensa ajan.
Rakastatko sinä minua? sanoi piano Miinalle, joka soitti
ikäviä askeloitansa. En, vastasi Miina, en tiedä mailmassa ikävämpää kuin sinun
askeloitas. Waan arvaapas! silloin alkoi piano koputtaa, koskettimet puutuivat
eivätkä antaneet ääntä: kaunis soitto pakeni iäksi päiväksi Miinan soittokoneesta.
Mutta tunsin kerran kaksi köyhää lasta: niillä ei ollut
kirjaa eikä pianoa. Erkin kirja oli luonto: hän kokosi kaikenlaisia yrttejä ja —
seurasi tarkasti niiden kasvamista, Kreetan piano oli pieni kantele, jonka hän
itse oli kokoon pannut rautalankakielistä. Rakastatko sinä meitä? sanoivat
metsän kasvit Erkille. Niin, sitä teen, vastasi Erkki. Mene siis kaupunkiin,
kuiskasi metsä: siellä löydät toisen, joka meitä rakastaa, hän antaa sinulle oppia,
että kerran tulet viisaimmaksi mieheksi luonnon tuntemisessa. Sama kysymys
suhisi hiljaa Kreetan kantelon kielissä: rakastatko sinä meitä? Niin, niin, totta
kaiketi rakastan teitä! Ja kanteleensa kasvoi ja soi kirkkaasti kuin hopea vuorissa,
ja Kreeta tuli taitavaksi laulajaksi, hän osasi soittaa niin kauniisti, että
sai ilokyyneleitä nousemaan ihmisten silmiin.
Köyhä paimenpoika istui illalla metsässä ja katseli taivaan
tähtiä. Silloin kuuli hän äänen valoisasta taivaasta, joka hiljaa kysyi:
rakastatko sinä meitä? Niin, sanoi poika, minä olen rakastanut teitä niin
kauvan kuin muistan. Mene siis kouluun tuolla kylässä, sanoivat tähdet, ja rukoile
saadaksesi oppia, mitä tarvitset. Poika meni ja teki työtä kaiken päivää, mutta
illalla istui hän yksinänsä ja puhui tähtien kanssa kieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Mitä sanoivat ne hänelle? Ei kukaan tiedä. Mutta saamme nähdä, että pojasta
tulee jotakin merkillistä.
Mahtava ruhtinas istuu valtaistuimellansa, ja hän kysyy
suurelta maaltansa: rakastatko sinä minua? Niin, vastaa maa, sinä tiedät, että
olen uskollinen; enkö ole sitä osoittanut? Ja taas sanoo maa ruhtinaalle: rakastatko
sinä minua? Niin, vastaa ruhtinas, se on velvollisuuteni ja kunniani, olen
myöskin sitä osoittanut. Ja niin astuvat maa ja ruhtinas rinnatusten ilossa ja
tuskassa ja silloin on sopu ja rauha elämän murheissa.
Mutta sama kysymys nousee yhä korkeammalle eikä pysähdy
ennen kuin Jumalan kaikkivaltiaan istuimen ääressä. Rakastatko sinä meitä?
sanoo maailma Jumalalle, ja kaikki olennot — ihmiset, eläimet, kasvit, kivet,
tähdet ja taivaat — ne puhuvat omalla kielellänsä ja kysyvät: Herra, rakastatko
sinä meitä? Silloin vastaa Jumala pyhällä sanallansa ja kaikilla hyvillä
töillänsä: ettekö tiedä, että olen rakastanut teitä, ennenkun maailma oli
luotu, ja että koko maailma on rakkauteni luoma? Enkö ole suojellut, hoitanut ja
ylläpitänyt teitä ajan alusta? Olette syntiin langenneet ja murhetta saattaneet
Isällenne taivaassa, ja kuitenkin on Isänne antanut teille Vapahtajan, joka on
kärsinyt ja kuollut teidän synteinne tähden, ja kuitenkin on Jumalanne antanut
teille lupauksen periä ijankaikkisen elämän, jos vaan uskotte Hänen sanansa ja
käännytte hänen puoleensa kaikissa tuskissanne. Enkö teitä rakastaisi, köyhät
lapsukaiseni!
Niin, niin, huutavat kaikki maailman äänet takaisin, katso,
Herramme ja Jumalamme on täynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei kukaan
rakasta niinkuin Hän.
Mutta silloin tulee Jumalan ääni ihmisen tykö ukon ilman
jylinässä, tuulen hiljaisessa suhinassa ja omassatunnossamme ja tunkeutuu
sisimpäämme samalla kysymyksellä: rakastatko sinä minua?
Mitä vastaamme? Meidän täytyy luoda silmämme maahan, laskea
polvillemme ja sanoa: Herra, totta kaiketi pitäisi meidän rakastaa Sinua ylitse
kaikkia ja koko elämämme ajan totella tahtoasi. Mutta tiedät, että olemme
köyhiä, syntisiä lapsia ja usein unhotamme rakkautesi. Ole laupias meitä
kohtaan Kristuksen tähden ja anna meille pyhä henkesi, että joka päivä oppisimme
yhä enemmän rakastamaan Sinua, palvelemaan Sinua ja ylistämään Sinua kaikkena
elinaikanamme.
Hyvä, sanoo Herra, jos olette lapseni ja pidätte minua sydämmestänne
rakkaana, niin rakastakaat keskenänne toinen toistanne minun tähteni! Ei ole
mahdollista rakastaa Jumalaa ja vihata veljeänsä.
Kääntänyt
T. S.
