Koomikko.
Kirj. Anton Tshehov.
Työntäen kädet laajojen housujensa taskuihin kääntyi koomikko Ivan Akimovitsh Volobjev-Sokolov akkunaan päin ja kiinnitti uneliaan katseensa ladun toisella puolella olevaan taloon. Niin kului ainakin viisi minuuttia kuolonhiljaisuuden vallitessa.
„Hyvä isä, kuinka kuinka!” virkkoi ingénne Marja Andrejevna haukotellen. „Miksi te oikeastaan olette ääneti, Ivan Akimovitsh? Kun te nyt kerta olette tulleet luokseni, ettekä anna minun rauhassa lukea osaani, niin pitäkää minulle ainakin seuraa! Te olette todellakin sietämätön!”
„Hm! Niin, olisihan minulla teille jotakin uskottavaa, mutta minulla puuttuu rohkeutta siihen. Jos kiertelemättä ja koristelematta sanon sen teille, tuntuu se totta todellakin moukkamaiselta: teidän tuomionne on silloin heti valmis ja te nauratte minulle vasten naamaa Ei, kernaammin pidän siinä tapauksessa kieleni aisoissa ja olen vaiti kuin muuri.”
„Mitähän uskottavaa hänellä minulle oikeastaan lienee? Hän on kiihkoissaan, hänen kasvonilmeensä on omituinen, hän ei voi seisoa hetkeäkään rauhassa... Miettiiköhän hän mahdollisesti tehdä minulle rakkauden selityksen? Hm! Eilen puhui ensimmäinen viulu minulle rakkaudestaan, tänään harjoitusten kestäessä supatti ensimmäinen rakastaja jotakin huokaellen korvaan…”
Ivan Akimovitsh poistui akkunan äärestä, meni peilikaapin luo ja syventyi tarkastamaan sakseja sekä huulivoideastiaa!
„Niinhän se käy! Kernaasti purkaisin sydäntäni, mutta pelkään, että se ei ole soveliasta. Jos puhun suuni suoraan puhtaaksi, niin alkaa hän heti kirkua: ’Te hävytön talonpoikaistollo!’ ja muita sellaisia imarteluja. Kyllä minä sen jo tiedän! Ei, parempi on, että pidän turpani tukossa.”
„Ja mitä tulee minun sanoa hänelle, jos hän todellakin avaa minulle sydämensä?” jatkoi Marja Andrejevnan ajatusjuoksu. „Hän on kunnon mies, kerrassaan hyvä poika ja sen lisäksi vielä lahjakas näyttelijä, mutta — hän ei ole minulle oikein mieleen. Ruma on hän kuin kanto sekä aina kyttyrässä, kasvot täynnä juovia ja ääni aina käheä; sen lisäksi vielä hänen moukkamaiset tapansa — — Ei, ei koskaan enää!”
Ääneti ja huokaillen käveli Ivan Akimovitsch edes takaisin huoneessa, istahti sitten raskaasti erääseen nojatuoliin ja tempasi hermostuneesti sanomalehden pöydältä. Hänen katseensa harhailivat pitkin lehden palstoja ikäänkuin olisi hän etsinyt jotakin määrättyä, ja ummistuivat sitten hitaasti.
„Herranen aika — jospa edes nuo kärpäset pysyisivät poissa,” murahti hän. „Silloin olisi ainakin parempi olla.”
„Muutoin ovat hänen silmänsä aika sievät,” mietiskeli Marja Andrejevna edelleen. „Mutta paras kaikesta on kuitenkin hänen luonteensa, ja miehessä on kauneus sivuseikkana, pääasiana on sydän ja sielu. Naimisiin hänen kanssaan voisi kyllä mennä, mutta elää noin vain hänen kanssaan pour paster la tante — ei koskaan! Millä silmillä hän minua äsken katselikaan. Hän on nähtävästi naimisaikeissa! Minä en vain ymmärrä, mitä hän niin arkailee.”
Ivan Akimovitsh voihki ja huokaili raskaasti. Näkyi selvästi, että äänettömyys häntä kiusasi. Hän kävi punaseksi kuin krapu ja veti suupielensä vinoon; hänen kasvoissaan kuvastui hänen sisäisten tuskainsa heijastus.
„Mahdollisesti voisi hänen kanssaan kuitenkin elää noin vain,” tuumi Marja Andrejevna. „Hän saa hyvän palkan ... Ainakin, voi hänen kanssaan tulla paremmin toimeen kuin jonkun tyhjätaskuisen luutnantin. No, olkoon menneeksi, minä otan hänet ja sanon hänelle, että suostun tarjoukseen! Miksipä antaisin tuolle raukalle rukkaset? Hän ei muutoinkaan makaa ruusuilla.”
„Ei, nyt en kestä enää!” parkasi koomikko, heittäen sanomalehden syrjälle ja hypähtäen ylös. „Minulla on nyt kerta niin hullu luonne etten voi tehdä väkivaltaa itselleni, enkä muuttaa sydäntäni murhaluolaksi! Parjatkaa ja soimatkaa minua kuinka paljon hyvänsä, mutta ulos täytyy sen tulla — minä en voi muuta Marja Andrejevna!”
„Luonnollisesti! Puhukaa sitten ilman mitään koristeluja!”
„Te minun enkelini, minun elämän aurinko! Olkaa jalomielinen, antakaa anteeksi! Minä lankean polvilleni ja suutelen tulisesti kättänne…”
Ivan Akimovitshin silmissä kimaltelivat herneen kokoiset kyyneleet.
„No sanokaa se vihdoinkin, te pelkuriraukka! Mikä vaivaa niin mieltänne?”
„Ettekö voisi antaa minulle pientä ryyppyä, sulottareni? Sieluni palaa kuin tuli! Eilisen ryyppyretken jälestä vetäytyy suuni ja suuni kokoon happojen ylenpalttisuudesta. Uskokaa minua! Sydän kiemuroi ruumiissani; voi minua kurjaa!”
Marja Andrejevnalle on noussut veret poskiin, hän hymyilee happamasti, mutta tointuu pian ja tuo koomikolle ryypyn. Virkistyneenä alkaa tämä sitten kertoa hänelle hauskoja juttuja.
Uusi Suometar no 118 23.5.1901.
* lisätietoja tsehov.infossa.
