Joulu.
Kirj. F. M. Dostojewskij
Kanervalle suomentanut
Eero Alpi.
Oletteko nähneet koskaan jouluna viiltävässä pakkasessa kadulla kerjääviä pieniä lapsia? Heidän vaatteensa ovat heikot, aivankuin kesällä; kaulassa riippuu joku kulunut riekale. He tömistelevät paleltuneita jalkojaan ja sopottavat ulkoa opittuja lauseita. Teitäkin paleltaa, mutta te kiiruhdatte lämpimään kotiinne, ja olette vihaisia noille kerjäläisnulikoille, jotka kiehaavat jaloissanne.
Sellaisesta pienestä pojasta aijon minäkin nyt kertoa. Hän oli noin kuudenvuotias, ehkä nuorempikin.
Oli aikainen aamu. Poikanen heräsi kolkossa, kylmässä kellarissa. Hänen nuttunsa oli ohut ja pienokainen vapisi vilusta. Istuen erään arkun päällä huoneen nurkassa huvittelihe hän puhaltelemalla lämmintä henkeään kylmään ilmaan ... Hänen oli nälkä, kovin nälkä ... ja tunnit kuluivat. Aina tuon tuostakin hiipi hän vuoteen viereen, jossa makasi hänen sairas äitinsä. Patja oli perin ohut ja tyynyn sijasta oli potilaalla päänsä alla pieni vaatemytty. Millaiset olivat hänenkin vaiheensa! ... Hän oli tullut toisesta kaupungista poikansa kera ... ja pian sen perästä sairastunut ... Juhla on ovella, jonka vuoksi muut kellarissa asujat ovat ulkona; eräässä nurkassa kuitenkin kyyristelee muuan ankaraa nivelleiniä poteva vaimo. Joku aika sitte oli hän vielä ansainnut leipänsä lastenhoitajattarena. Nyt tahtoi hän yksinäisyydessä kuolla. Hän nurisi, vaikeroi ja voivotti pojalle, niin että pienokainen oikein kammosi häntä lähestyä. Lapsi juoksi eteiseen juomaan ja palasi jälleen sairaan äitinsä vuoteen ääreen. Vallitseva hämäryys tuntui hänestä niin tuskalliselta. Tunnit vierivät, ilta joutui. Ei edes kynttilää sytytetty. Poikanen tarkasteli äitiään ja kummasteli, miksi hän ei ollenkaan liikahtanut ja oli kylmä kuin vieressä oleva jäinen, hyinen seinämä. Niin, hän ihmetteli, laskien kätensä kuolleen olkapäille ... Sitten puhalsi hän sormiinsa niitä hieman lämmittääkseen, ja kun äiti ei mitään hiiskunut, läksi hän hiljaa pimeässä haparoiden ulos. Hän olisi jo aikaisemminkin lähtenyt, mutta hän pelkäsi suurta koiraa rappusilla, jonka tapana oli päivän pitkän haukuskella pihamaalla. Näin iltasella ei koiraa enää kuulunut, eikä näkynyt. Pienokainen juoksi kadulle.
Jumala, minkälainen kaupunki! Moista ei hän ollut vielä eläissään nähnyt. Yö täällä oli valoisa, eikä musta, niinkuin siellä, mistä hän oli tullut. Kellarikerros-myymälät olivat suletut ja luukut ikkunoiden edessä. Kadulla ei enään paljon liikuttu. Jokainen kiirehti kotiinsa. Ainoastaan lukemattomat koiralaumat vaeltelivat ympäri. ... Hänen oli nälkä ... Hyvä Jumala! Olisipa edes palanenkin leipää taskussa, jotta voisi jotain saada suuhunsa! Vaunuja kulki edes ja takaisin. Pakkanen paukkui. Kuormaa vetävän hevosen sieraimista tulvi lämmintä henkeä koleaan ilmaan. Kaviot kopsahtelivat lumisiin kiviin. Muutamat ohikulkijat työnsivät toisiaan pois tieltään ... Voi hyvä Jumala, miten mielellään hän nyt söisi! Mistä saisi jonkun kannikan? Ja sormia niin kouristi.
Hän kulki ja kulki. Katu seurasi kadun perästä, aina samanlainen ja yhtä leveä. Niin paljon, paljon valoa!... Mikä tuossa? Kas, iso, iso lasiruutu! Sen takana pieni leikkitupa ja joulukuusi kaikessa koreudessaan. Paperit kimmeltävät japunaiset, suuret omenat loistavat! Tuolla … tuolla tanssii pieni poika pienen tyttösen kera ... voi, miten sievä tyttö! Ihana soitto kuului hänen korviinsa kuin kaukainen hyminä. Poika raukka, köyhä pienokainen näkee ja kuulee tuon kaiken ja nauraa. Pian kuitenkin varpaita alkaa pakastaa ja sormet tahtovat jäykistyä kokoon. Lapsi riepu alkaa katkerasti itkeä. Toisessa ikkunassakin näkee hän kauniin joulukuusen ja pöydällä monenmoisia kauneuksia ja makeisia. Muutamia naisia istuu siellä sisällä. Mitä, pari henkilöä astuu kadulta sinne sisälle! Pienokainenkin hiipii ovelle, aukasee sen ja menee sisään. Huh, miten häntä pelästytään. Muuan naisista kiiruhtaa hänen luokseen, ojentaa hänelle lantin ja työntää hänet takaisin kadulle. Pienokainen säikähtää! Kopeekka putoaa katukäytävälle. Kiireesti juoksee hän pois ... pois... minne, sitä ei itsekkään tiedä. Mutta mitä tuossa? Ihmisiä on kokoontunut. Kas, ikkunalle on asetettu kolme koreata nukkea, jotka ovat erivärisissä vaatteissa ja näyttävät aivan eläviltä. Yksi nukeista, vanha mies, istun tuolilla ja liikuttaa käsivarttaan kuin viulua soittaen; toiset ovat myös soittavinansa ja nyökähyttelevät päitään tahdissa. Välistä katsovat ne toisiinsa, niiden huulet liikkuvat ikäänkuin puhuisivat. Pienokainen luulee ne ensin eläviksi pikku ihmisiksi. Kun hän sitten huomaakin niiden olevan vain nukkia, nauraa hän. Ei elämässään ollut hän moisia nähnyt. Äsken oli hänellä vielä itku kurkussa, mutta nuo merkilliset nähtyään käy suu hymyyn. Äkkiä tuntee hän jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Joku lurjus kaataa hänet maahan ja potkasee häntä. Kuka vintiö lie? Ihmiset huutavat, hän nousee ylös ja juoksee, juoksee ... minne, sitä hän ei tiedä itsekään. Jonnekin vieraalle pihamaalle joutuu hän ja kätkeytyy puupinon taakse. Täällä on pimeää, tuumii hän, täältä ei kenkään minua löydä. Hän kyyristyy ja on niin peloissaan, että tuskin uskaltaa hengittää ... Äkkiä tuntuu niin merkillisen keveältä! Käsiä ja sormia ei enää kourista, lämpö valtaa hänen ruumiinsa, ja hänestä tuntuu kuin olisi hän uunin vieressä... Hän on pitkällään maassa. Miten ihanaa on siinä levätä ... hän lepää vain hetkisen, sitte menee taas nukkia katselemaan ... Ihan hän näkee ne nuket edessään ... pienokainen hymyilee ... Ne ovat aivankuin eläviä ihmisiä!... Nukkia katsellessaan kuulee hän äitinsä kehtolaulun. Äiti, minä levähdän, minä vain hetkisen levähdän ... Voi, miten suloista on tässä levätä! — Tule luokseni, pienokainen, minulla on joulukuusi, kuulee hän hellän äänen kuiskaavan. — Lapsi ajattelee, että se on äiti, joka kutsuu, — ei, ei se äiti olekaan! Joku kumartuu hänen ylitsensä siellä pimeässä. Ja valo virtaa hänen silmiinsä. Voi mikä ihana valo! Ja voi, minkälainen joulukuusi! Mutta ei, se ei olekaan joulukuusi. Tuollaista puuta eihän ole milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on vaan yhtenä kirkkautena, ja nuket hyppivät tuolla. Ei, ne ovatkin poikia ja tyttöjä, jotka lentävät hänen luokseen, suutelevat häntä, ottavat hänet mukaansa, ja hän itsekin lentää ... Hän näkee äitinsäkin, joka hymyilee. „Äiti! Äiti! Voi, miten ihanaa täällä on, äiti!” Ja yhä suutelevat lapsukaiset häntä, ja hän kertoo heille, nukeista siellä ikkunassa. — Keitä olette, te pojat, ja keitä te, tytöt? kysyy hän hymyillen.
„Tämä on Kristuksen joulukuusi,” vastaavat nämä. „Tänä päivänä on Kristuksella aina joulukuusi lapsia varten, sellainen, jommoista ei maan päällä löydykään.”
Ja pienokainen kuulee, että nuo lapset ovat olleet samanlaisia kuin hänkin. Toiset olivat kuolleet kylmään, toiset nälkään, toiset taas mikä mihinkin tautiin. Ja kaikki ovat he nyt täällä, kaikki ovat enkeleitä, kaikki Kristuksen luona, joka heille ojentaa käsiään, joka siunaa heitä ja heidän äitiään ... Ja äidit seisovat vieretysten, tuntevat poikansa ja tyttärensä, lentävät heidän luokseen, suutelevat heitä, kuivaavat heiltä kyyneleet. Ei itkua, ei valitusta, kaikki niin ihanaa!
— — —
Aamulla löytää talon renki pienen paleltuneen ruumiin puupinon takaa.
Kanerva no 23-24 15.12.1904.
Saman Kanerva-lehden Sanaselityksissä kerrotaan Dostojevskistä seuraavasti:
Dostojewskij, Fjodor Mihailovitsh, kuuluisa venäläinen kirjailija, synt. 1821, kuollut 1881. Sai, kuten moni muu kuuluisa maanmiehensä, vapaamielisen suuntansa takia kärsiä hallituksen vainoa. M. m. vietti hän kokonaista kymmenen vuotta (1849—59) Siperiassa rankaistusvankina ja maanpakolaisena. Hänen monista etevistä teoksistaan löytyy suomeksi käännettyinä romaanit: Muistelmia kuolleesta talosta (suomeksi 1888), Rikos ja rankaistus (alkukielellä 1866, suomeksi 1888—86) sekä haavekuvaus Lempeä luontoinen (suom. 1887).
