Kerjäläispoika.
Jouluiltakertomus.
(Suomennos unkarinkielestä).
Hänen isänsä oli laivanköysi temmannut alas, hän oli veteen tukehtunut. Hänen äitinsä oli pesuvaimo; hän vilustui yötyössä, sai kuumetaudin ja kuoli. Pikku poika jäi orvoksi ennenkuin oli kunnolleen neljän vuoden vanha.
Kun hänen äitinsä vietiin hautaan, niin pikkupoika ajatteli itsekseen: kukahan nyt tulee enään sanomaan minulle: rakas poikani? Kukahan tulee minulle tuomaan leipää aamuin ja illoin? Kuka minulle tästä lähtein vuoteen valmistaa? Kuka antaa minulle puhtaita vaatteita, kun tulen likaiseksi? Kuka nostaa minun syliinsä? Kuka suutelee, jos satun itseäni loukkaamaan?
Heidän naapurinsakin muuttivat pois, yksi sinne, toinen tänne, vieraita tuli heidän sijaansa, ja jos pikkupoika ilmestyi heidän luoksensa ja pyysi päästä sisään heidän ovestansa, niin he usein kysyivät häneltä: ”mitä tahdot? mitä pyydät? mene tiehesi siitä!”
Pois menikin kerjäläinen, astui ulos kadulle, jossa hän ei ketään tuntenut, ja seisahtui kauniisti erääseen kadunkulmaukseen ja katseli siinä tulevia ja meneviä silmiin, etteikö heistä joku olisi ollut hänen isänsä taikka äitinsä näköinen? niin että olisivat häntä puhutelleet. Turhaan hän heitä katseli, ihmisillä oli muita tehtäviä kuin pitää vaaria vetelehtevistä lapsista. — Oikeat kerjäläispojat olivat hyvästi perehtyneet konstiinsa, he juoksivat komeiden herrojen perästä ja hankailivat likaisille rääsyineen heihin siksi kunnes nämä, päästäkseen tungettelijoista vapaaksi, viskasivat heille jotakin. Semmoinen kerjäläinen, joka ei osaa kuin itkeä, saapi kuolla mailla nälkään.
Kuollut olisikin varmaan tuo pikku repale heti ensimäisenä tai toisena päivänä, ellei muuan vanha hurskas hedelmänkauppiasrouva olisi huomannut häntä siinä nurkassa, johon hän oli seisottunut. Hän vaan piti silmällä miksi pikku poika niin sangen kauan seisoskeli siinä joutilaana. Varmaankin hän tahtoo varastaa. Mutta kun hän sitten näki ettei tämä iltaan saakka liikahtanut siitä mihinkään, niin hänen kävi sääliksi poikaa. Hän valitsi tälle viottuneen omenan: ”Kas tämän saat, mutta nyt sinun pitää jo mennä kotiisi!”
Pikku pojalla oli tapana totella, ja kun häntä käskettiin menemään kotiinsa, niin hän kauniisti läksi siitä.
Mutta silloin oli jo iltamyöhä, ja illalla ovat suuressa kaupungissa kaikkien talojen ovet suljetut. Pieni orpopoika rupesi silloin itkemään, kun hän muisti, ettei hänellä ollut ollenkaan mihin voisi sisälle mennä; häntä ei missään tulevaksi odotettu, häntä varten ei missään vuodetta tehty.
Sitten hän kyyristyi erääseen portin nurkkamaan ja siinä itkuunsa viimein nukahti; unissaan hän syleili portinkiveä, joka oli niin hyvä, että suojeli hänen hentoja jäseniänsä tuulelta, ja hän sanoi sille: ”rakas äitini!”
Yöllä hän heräsi monta kertaa, kun tuuli niin kylmästi puhalsi, ja ähkien hän kääntyi toiselle kyljelleen kivisellä vuoteellaan.
Seuraavana päivänä hän jälleen etsi hyvän kaupustelijavaimon, joka nähdessään että pikku kerjäläinen oli niin surullinen taas antoi hänelle ruuantähteitä.
Kolmantena ja neljäntenä päivänä hän löysi hyvän vanhan rouvan samassa paikassa, mutta viidentenä päivänä hän turhaan odotteli tätä nurkassa. Paljon oli kulkijoita kadulla, jopa enemmin kuin muulloin, mutta vanhaa tätiä ei kuulunut tällä kertaa.
Pieni orpopoika kysäsi eräältä kerjäläiseltä (suurempaa herraa hän ei rohjennut puhutella):
— Missähän nyt on hyvä täti?
— Tänään ei tehdä täällä kauppaa, poikaseni, vastasi hänelle kerjäläinen — koska tänään on juhlapäivä. Sillä tänäpäivänä on syntynyt Jeesus. Näethän, poikaseni, että ihmiset menevät kirkkoon.
Mihin niin paljon ihmisiä menee, sinne kai hänenkin on lupa astua sisään, ajatteli pieni orpo, ja kuinka hän riemuitsi, kun hän huomasi, että siitä suuresta — suuresta talosta, jota muhkeampaa taloa ei ollut kenelläkään, ei käsketty häntä ulos, ei ajettu pois eikä kysytty häneltä: mitä hän siellä tahtoo? vaan sallittiin hänen ihastella sangen kaunista laulua ja oleskella hyvin komeapukuisten herrojen keskessä.
Joku suuri kunnianarvoinen mies puhui sitten paljon kansalle, kertoi että pieni Jeesus oli syntynyt seimessä, paimenten keskellä, että hän oli elänyt köyhyydessä ja kurjuudessa ja että hän oli rakastanut pieniä lapsia aina.
Niin hän olisi kuunnellut päivänlaskuun asti, mitä kunnianarvoisa mies puhui.
Aina iltaan saakka hän huomasi kirkon olevan avoimena; illalla sitten suljettiin sekin ja hän jäi taas kadulle.
Niin monet ikkunat kadun varrella olivat valaistut, komeita vaunuja kulki kolisten ylös ja alas; loistaviin puodin akkunoihin oli asetettu kuusia, palavine vahakynttilöineen, enkeleineen ja pikku kehtoineen, jossa pieni Jeesus makasi.
Pieni orpo saattoi niitä katsella.
Hymyillen tuli rouvasväkeä puodeista, he olivat ostaneet niistä satumaisia koristeita; jokainen vei kotiinsa pienille pojilleen, pienille tyttärilleen, mitä pieni Jeesus oli heille lähettänyt.
Ihmeen ihana on pienen Jeesuksen syntymäpäivä!
Kun vain ei olisi ollut niin kylmä sinä päivänä! Hyvä oli niiden, joilla oli lämmin uuni lähellään, armaan äitinsä povella vaieta tuulen viuhinasta, vaan joka ei tiennyt mihin mennä suojaan tässä kolkossa ilmassa!
Taas hän palasi kirkonoven luokse, lankesi siinä polvilleen, pannen pienet kätensä ristiin.
— Rakas pieni Jeesus, joka rakastit lapsukaisia: jos sinä tarvitsisit semmoista pientä palvelijaa kuin minä olen, niin ota minut luoksesi ...
Ja suuri Vapahtaja kuuli pienen palvelijansa pyynnön ja otti luoksensa hänet, jota kukaan ei ollut kaivannut maan päällä. Siihen nukkui pieni poika ja heräsi taivaan valtakunnassa ...
Te, jotka iloitsette ja riemuitsette pyhänä joulupäivänä, muistakaa myös niitä, jotka näkevät nälkää ja murhetta.
Mauri Jokai.
Uusimaan joulukynttilöitä 22.12.1902. Lisälehti Uusimaa n:o 147 22.12.1902.
