Kaksi Joulua "vanhanpojan" elämässä.
Joulu oli tulossa. Sen enteitä saattoi huomata melkein kaikilla viidellä aistillaan, missäpä vaan liikkuikin ja kunnekka kulkunsa suuntasikin. Sää oli jo viikkokausia ollut varsin riehakas, lunta ja vettä, vettä ja lunta, mutta nyt oli kuitenkin saakin katsonut parhaiksi talttua. Se oli asettunut lepoon ja ottanut ylleen huikaisevan valkean juhlapuvun, talvisen puhtoisen lumivaipan, jota ilman ei joulu oikein joululle tunnukkaan.
Joulun tuloa muistutti myöskin se huomattava seikka, että maisteri Antti Suhonen kävi päivä päivältä yhä kärtyisemmäksi.
Maisteri Antti Suhonen kuului vanhanpojan luvalliseen säätyyn ja oli neljästäkymmenestä ikävuodestaan viettänyt viisitoista K—n kaupungin alkeiskoulun opettajana. Kun hän nuorena, pulskana miehenä — eikä varsin elähtäneen näköinen ollut vieläkään — saapui kaupunkiin, virittelivät naimaikäisten neitosten äidit ja tädit hänen päänsä varalle kaikenmoisia ansoja ja satimia, pyydystääksensä tämän K—n avioliittomarkkinoilla korkeassa hinnassa olevan otuksen, mutta kun vuosi toisensa jälkeen vieri, eikä kultaseppä Vasarainen maisterista vähääkään hyötynyt, huomasivat itsepäisimmätkin, että ne kahleet olivat vielä takomatta, joilla tämä varsa olisi saatu kytketyksi. Ja niin vakaantui K—n naismaailmassa vähitellen se mielipide, että maisteri oli »mahdoton» ja kauppamaailman nuorten »puksujen» osakkeet, joidenka arvo maisterin saavuttua oli huikeasti alentunut, nousivat taas entiseen hintaansa.
Siitä lähtien sai maisteri yhä enemmän olla rauhassa kutsuilta nuorten kekkereihin ja tanssiaisiin, joilla häntä alussa oli yhtämittaa vaivattu. Milloin hän oli läsnä perhekutsuissa, istui ihan uskollisesti »herrain kamarissa», jossa sakean savupilven sisällä tai suurien totilasien ääressä pohdittiin »päivän polttavia», kunnan asioita taikkapa uusimpia virtauksia puutavaraliikkeen tai vilja-, sokuri- ja kahvikaupan alalla, eikä luonut silmäystäkään naisten puolelle, jossa »Maria Farina» tuoksui ja kalpeat kauppapalvelijat kivikauden aikuisissa hännystakeissa tanssittivat K—n kaupungin tyttäriä mammojen ja tätien ankaran silmälläpidon alaisina.
Maisteri oli muuten järjestänyt elämänsä tavattoman täsmälliseksi, joka säännöllisesti kuin kellolaitos kulki määrättyä rataansa. Hän oli vuokrannut itselleen kaksi kalustettua huonetta ilman »ylöspitoa» ja palkannut näitä huoneita siivoomaan ja muitakin pieniä palveluksia tekemään erään vanhan lesken, jonka hän pitkän ja vaivaloisen harjottamisen jälkeen oli totuttanut — vastoin kaikkia luononlakeja — toimittamaan kaikki tehtävänsä aivan äänettömänä. Matami oli ensi alussa soittanut kielikelloaan niin tavattoman vilkkaasti, ettei siivoamisesta tahtonut tulla mitään ja maisterikin ihan kokonaan väsyi tuota kellon kalkutusta kuulemaan. Mutta, kuten sanottu, maisteri sai matamin äänettömäksi ja epäilemättä matamiparan kielenkantimet ihan kokonaan olisivat jäykistyneet, ellei hänellä olisi ollut tilaisuutta muualla pitää niitä kahta vilkkaammassa toiminnassa. Ateriansa söi maisteri seuraklubissa täsmällisesti kuin kello ja siellä hän myös istui iltasin politikoimassa lääkärin ja apteekkarin kanssa, mutta ainoastaan kello kymmeneen saakka, ei koskaan rahtuistakaan kauemmin. Näin olivat hänen päivänsä järjestetyt; virkatunnit, ateriat ja virkistyshetket seurasivat toisiaan tarkoin määrätyssä järjestyksessä. Hänen elämänsä oli kuin vedetyn ja hyvin tarkistetun kellon käynti.
Mutta kerran vuodessa tahtoi tämä tasainen käynti väkisinkin häiriytyä. Se oli joulun aika, joka sai milloin minkin rattaan koneistossa epäkuntoon. Ensiksikin matami, joka myöhästyi milloin viisi, milloin kymmenen minuuttia, häntä kun tarvittiin joulupuuhissa apuna monissa perheissä ja jonka puheliaisuus tahtoi näinä päivinä väkisinkin murtaa maisterin rakentamat padot ja tokeet. Sitten oli tuossa muuten niin rauhallisessa talossa melua ja hälinää aamusta iltaan, rasvan ja leivosten käryä tunki maisterin »kaikkein pyhimpään» makuuhuoneeseenkin saakka. Politikoimisesta seuraklubissa ei tullut mitään, sillä tohtori ja apteekari olivat näinä päivinä aivan kokonaan kateissa, »nauttivat perheelämän suloisuutta», kuten Antti Suhonen katkeralla ivalla sanoi. Ruoka ei myöskään tullut ajallansa valmiiksi ja, mikä kaikkein pahinta, jouluaattoiltana ja joulupäivänä oli klubi kokonaan sulettu, niin että maisterin ruokaa saadakseen täytyi turvautua epäsiistiin kestikievariin, jota hän sydämestänsä inhosi.
Vasta uudenvuoden mentyä palasi elämä vähitellen entiseen uomaansa.
Näitä seikkoja pidettiin syynä maisterissa aina joulun edellä ilmenevään kärttyisyyteen, joka muutti hänen tavallisissa oloissa sileän ja tasaisen persoonansa okaiseksi ja piikkiseksi kuin pahimman orjantappuran, josta on paras pysyä loitolla.
Mutta olipa olemassa vielä eräs syvemmällä piilevä syy, josta ei tiennyt kukaan muu kuin maisteri itse, ja hänkin koetti, vaikkakin turhaan, itselleen uskotella, ettei sitä lainkaan ollut olemassa. Mutta sitä ei käynyt karkottaminen; se palasi yhä uudelleen ja varsinkin joulun aikaan huomasi maisteri olevansa voimaton sitä vastaan.
Se oli eräs muisto.
Nytkin, muutamia päiviä ennen joulua, oli maisterin tavanmukainen joulutuuli alkanut puhaltaa. Puhaltamista oli suuresti edistänyt se seikka, ettei tohtoria eikä apteekkaria enää tänä iltana näkynyt klubissa. Haukotellen istui maisteri siellä tavalliset tuntinsa kello kymmeneen ja läksi sitten asuntoonsa.
Sytytettyään lampun istuutui hän keinutuoliin ja alkoi lukea päivän sanomalehtiä. Hän tunsi, että tuo muisto taas mustasiipisenä aaveena leijaili huoneessa, odottaen tilaisuutta tarttuaksensa häneen käsivarsillansa ja repiäkseen auki kirvelevän haavan hänen povessansa. Hän koetti taistella vastaan, hän kiinnitti koko huomionsa erääseen kirjotukseen lehdessä, mutta hän huomasi, että se oli turhaa — kuten monta kertaa ennenkin. Hetkisen kuluttua luopui hän kokonaan vastarinnasta, heitti pois lehden ja antautui kokonaan kiusaajan valtaan.
Hän eli jälleen muistissaan tuon joulun kuusitoista vuotta takaperin, minkä hän oli viettänyt setänsä luona, Salovaaran pappilassa. Hän muisti tuon sorean, mustasilmäisen immen, joka oli pappilassa kotiopettajattarena. Hän muisti, kuinka rakkaus sydämessään jo ensi näkemältä leimahti ilmituleen, vallaten koko hänen olemuksensa, kuinka hän luuli Annan silmissä näkevänsä vastarakkautta ja eli autuaassa onnen huumauksessa, kunnes — — — —
Se tapahtui jouluaattona. Iltahämärässä oli hän, päästyään kahdenkesken Annan kanssa, rohkaissut mielensä ja hehkuvin sanoin ilmaissut tytölle sydämensä tunteet. Ja tyttö seisoi ääneti — maisteri oli hänen kasvoillaan huomaavinaan veitikkamaisen ilmeen — silloin kuului joku tulevan viereisestä huoneesta ja tyttö riensi pois kuiskattuaan: »Saatte vastaukseni myöhemmin.»
Mutta Anna väitteli häntä taitavasti koko illan ja hänen täytyi lopuksi mennä huoneesensa saamatta tavata Annaa kahdenkesken.
Huoneensa pöydällä näki hän silloin pienen käärön, jonka päälle Annan käsialalla oli hänen nimensä kirjotettu. Vapisevin käsin avasi hän käärön. — Se sisälsi uuden uutukaiset — rukkaset.
Seuraavana aamuna, muiden ollessa joulukirkossa, läksi hän pappilasta. Sedällensä hän jätti kirjeen pöydälle, jossa ilmoitti nyt vasta muistamansa tärkeän asian vaativan hänen läsnäoloaan pääkaupungissa. Hän ei enää tahtonut nähdä Annaa, joka niin sydämettömästi oli hänen rakkauttansa pilkannut — — — — —
Kuusitoista vuotta oli tuosta tapauksesta kulunut. Sen muisto oli luonut varjonsa hänen elämänsä polulle, tehnyt hänestä itseensä sulkeutuneen, omituisen »vanhanpojan» joka syrjäisessä pikkukaupungissa eli koneentapaista elämää, kuurona ja sokeana kaikelle sille hyvälle ja kauniille, jota maailma vaillinaisuudestaan huolimatta voi tarjota . . .
Ja Anna? Maisteri oli kuullut, että hän vanhan äitinsä kanssa asui eräässä Keski-Suomen pitäjässä, jossa oli kansakoulunopettajattarena.
*
Kello löi yksitoista. Maisteri nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen päätänsä kivisti. Hän aikoi käydä levolle. Mutta hän tunsi jotain vastustamatonta halua, vetovoimaa tuonne piirongin laatikkoon, jossa hän säilytti tuota kovan onnen joululahjaa, joka oli hänen unelmansa tuhonnut. Hän tiesi, että sen näkeminen tuottaisi hänelle tuskaa, mutta — hänen täytyi se nähdä. Hän avasi laatikon, otti sieltä pienen, kellastuneeseen paperiin käärityn käärön ja asetti sen pöydälle. Kauan seisoi hän siinä katsellen sitä.
Hän ei ollut myttyä avannut sen koommin kuin sen kuusitoista vuotta takaperin oli avattuansa takasin paperiin käärinyt. Nyt juolahti hänen mieleensä ajatus: »Ovatkohan rukkaset muuttaneet väriänsä?»
Hän epäröi hieman, mutta otti sitten käärön ja avasi sen. Hänen kädessään oli aivan uusi, punasuinen rukkaspari. Koneentapaisesti hän alkoi vetää vasenta rukkasta käteensä. Siinä oli jotakin, joka otti vastaan. Hän veti sen esiin. Se oli kirje!
Hän vaipui istumaan tuolille, koko hänen ruumiinsa vapisi. Mitä sisälsi tuo kirje? Se oli hänestä kuin viesti haudasta — niin, hänen onnensa haudasta. Mutta sitte nousi hän äkkiä ylös. Hänen kasvoissaan kuvastui luja päättäväisyys. Hän tahtoi katsoa silmiin tuota menneisyyden aikojen aavetta. Avattu kuori putosi lattialle. Kellastuneesta paperista luki hän: »Rakastan sinua sydämeni syvimmästä ja tahdon tulla omaksesi.» Anna.
'Paperi kirposi maisterin kädestä. Hän ei saattanut ajatella mitään, tunsi vaan ääretöntä onnea ja samalla sanomatonta tuskaa. Vähitellen alkoivat vedet vuotaa hänen silmistään. Hän itki kuuttatoista vuotta hukkaan mennyttä onnea, kuuttatoista kolkkoa, tyhjää vuotta, jotka olisivat voineet olla toisin ....
Nuo kyyneleet helpottivat ja rauhottivat. Hän saattoi jälleen ajatella ja ensiksi tunki hänen mieleensä ajatus, miksi oli Anna kätkenyt kirjeensä rukkasiin. Hän mietti kauan, mutta vastauksetta....
Mutta vähitellen alkoi hänen mielessään häämöittää ajatus, alussa epäselvästi, sitten yhä enemmän kehoittavana ja innostuttavana: »Anna voi paraiten asian selvittää. Matkusta hänen luoksensa! ... .»
Tämä ajatus mielessään kävi maisteri levolle, mutta vasta aamupuolella yötä hän nukahti levottomaan uneen.
Seuraavana aamuna levisi K—n kaupungissa hämmästyttävä uutinen: maisteri Suhonen oli lähtenyt matkalle. Sitä ei ollut tapahtunut, vuosikausiin.
*
Jouluaaton ilta alkoi hämärtää, kun eräs matkustaja ajoi Kortekankaan kansakoulun pihalle. Se oli maisteri.
Käskettyään kyytimiehensä odottaa, nousi hän portaita ylös ja tuli pimeään eteiseen. Hän pysähtyi epätietoisena siitä, minne kääntyisi. Hänen sydämensä sykki rajusti levottomuudesta. Vihdoin huomasi hän valoa pilkoittavan erään oven raosta. Haparoittuaan hetkisen, löysi hän lukon ja avasi päättävästi oven.
Edessään oli yksinkertaisesti, mutta sievästi kalustettu huone, jota pöydällä oleva lamppu valaisi. Keskellä lattiaa seisoi joulukuusi, jonka vieressä, selin oveen, seisoi nainen ripustellen koristuksia oksille. Kuullessaan ovea avattavan kääntyi hän äkkiä ympäri. Lampun valo lankesi hänen kasvoilleen.
Se oli Anna. Kaunis oli hän vielä, vaikka paljon muuttunut. Kadonnut oli nuoruuden hilpeys hänen kasvoiltaan, joilla näkyi alakuloinen, väsynyt ilme. Hän katsoi pitkään ja kysyvästi tulijaan, jota hän ovensuussa vallitsevassa hämärässä ei tuntenut.
»Anna!» lausuu silloin maisteri astuen lampun valoon.
»Anna, tunnetko vielä minut?»
»Antti!» huudahti Anna.
Hänen kasvonsa vuoroin punastuivat, vuoroin vaalenivat ja koko hänen ruumiinsa vapisi mielenliikutuksesta.
Maisteri astui Annan eteen ja lausui:
»Pari päivää sitten luin ensi kertaa sen kirjeen, jonka minulle kuusitoista vuotta takaperin kirjotit. Sattumalta löysin sen rukkasesta, johon sen olit kätkenyt. Oliko se totta, mitä silloin kirjotit?»
»Oli», kuiskasi Anna tuskin kuuluvalla äänellä.
»Miksi kätkit sitten kirjeesi tuollaiseen lahjaan, jota minä en voinut käsittää muuksi kuin rakkauteni pilkalliseksi hylkäämiseksi. Anna, se pila on maksanut minulle, kenties sinullekin, neljänneksen ihmisikää onnea.»
»Oi, älä tuomitse minua kovin ankarasti!» huudahti Anna kyynelten ilmestyessä hänen kalpeille poskilleen. »Olin silloin nuori, romantillinen; minua hiveli silloin ajatus tuottaa sinulle tuskaa, nähdä sinut masentuneena, voidakseni rakkaudellani tehdä sinut jälleen onnelliseksi. Odotin sinun seuraavana aamuna pyytävän minulta selitystä, mutta sinä matkustit pois, eikä .... eikä minulla ollut rohkeutta myöhemmin enää ilmoittaa sinulle .... Mutta rangaistuksen kevytmielisyydestäni olen saanut; yksinäinen ja iloton on ollut elämäni ja niin se on oleva ....»
»Ei», huudahti maisteri tarttuen Annan käteen, »vielä on elämästämme pitkä taipale jälellä, miksi kulkisimme sen yksin erillään toisistamme, me, jotka kohtalo kerran oli toisilleen antanut? Anna, vielä kerran kysyn sinulta samaa kuin kuusitoistavuotta sitten.»
»Voitko todellakin antaa anteeksi?» kysyi Anna, jonka kalpeille kasvoille nousi heleä puna.
Maisteri sulki hänet syliinsä.
»Minä olen itse yhtä paljon syypää,» sanoi hän hiljaa. »Miksi lähdin niin äkkipikaisesti pois, sen enempää taistelematta onneni puolesta! Mutta unohtakaamme kuluneet synkät vuodet. Elämän ihanin aika on meiltä kyllä mennyt, mutta sattuuhan joskus luonnossakin, että syksy on kauniimpi kuin kevät ja kesä. Olkoon meidän elämämme syksy kaunis ja valoisa!»
»Tapahtukoon niin!» lausui Anna.
Viereisestä huoneesta kuului askeleita.
»Ah, äitini on tullut kotia», sanoi Anna loistavin kasvoin. Hän tietää, mikä on ollut elämäni suuri suru, ja hän on iloitseva onnestamme. — Menkäämme hänen luoksensa!»
He astuivat käsi kädessä huoneesta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä ....
*
Onnellisempaa pariskuntaa, kuin Antti Suhonen ja hänen vaimonsa, tuskin hakemallakaan löytää — sen myöntävät K—n kaupungin kahvitäditkin, joille maisterin odottamaton avioliitto antoi pitkiksi ajoiksi puheenaihetta.
Maisteria ei tuntisi samaksi mieheksikään kuin ennen. Hän on reipas, toimintahaluinen ja hänen kasvoissaan säteilee elämän ilo. Eikä hänen vaimonsa kukoistavilla kasvoilla enää näy mitään jälkiä menneiden vuosien suruista. Kaksi herttaista lasta on päivänpaisteena heidän onnellisessa kodissaan.
Maisterin huoneen seinällä riippuu lasissa ja kehyksissä outo koriste: rukkaspari. K—n kaupungin kielikellot antaisivat vuoden, jopa kaksikin elämästään, kun vaan saisivat tietää, minkä vuoksi se on sellaiselle kunniasijalle päässyt. Mutta maisteri ei tyydytä heidän uteliaisuuttaan. Kaikkiin kysymyksiin vastaa hän vain:
»Niillä on historiansa, joka sisältää sekä surua että iloa. Mutta sitä emme kerro ennenkuin lapsemme ovat varttuneet nuorukaisiksi ja neitosiksi. Silloin saavat he sen kuulla — opiksi ja varoitukseksi itselleen.» —
Kataja.
Sarastus I Joulu 1908.
