Vainon aikana.
Kirj. Anatole France.*)
(Suomennos „Lukutuvalle”.)
I.
Kun astuin huoneeseen, ojensi rva Pauline de Luzy kätensä. Sen jälkeen seisomme hetkisen äänettöminä. Hän oli kauhtanansa ja olkihattunsa heittänyt huolimattomasti eräälle tuolille.
Orfeus oli avoinna pöydällä. Hän meni ikkunan luo ja katseli aurinkoa, joka verisenä laskeusi näkyvistä.
— Rouvani, hän sanoi viimeinkin, muistatteko mitä puhuitte tänä päivänä kaksi vuotta sitten tuon kukkulan juurella tuolla kaukana, tuon joen rannalla, jota tällä hetkellä katselette?
Muistatteko, miten te ennustajan tavoin piirritte kädellänne ympyrän ympärillenne ja ennustitte näiden päiväin tulevan koettelemusten, rikosten ja kauhun päiviksi? Te seisautitte rakkauden tunnustuksen huulilleni ja sanoitte minulle. „Eläkää ja taistelkaa oikeuden ja vapaudenpuolesta”. Rouvani, siitä päivästä lähtien, kun kätenne, jota en kylliksi ole saanut peittää suuteloillani ja kyynelilläni, näytti minulle tien, olen pelotta sitä kulkenut. Minä olen teitä totellut; minä olen kirjoittanut, olen puhunut. Kaksi vuotta olen herkeämättä taistellut nälistyneitä rauhanhäiritsijöitä vastaan, jotka kylvävät kateutta ja vihaa, kansankiihottajia vastaan, jotka viettelevät kansan suonenvedon tapaisilla teeskennellyn rakkauden näytteillä, ja pelkureita vastaan, jotka sytyttävät uhritulia huomispäivän vallanpitäjille.
Hän keskeytti minut käden liikkeellä ja antoi merkin, että kuuntelisin. Me kuulimme silloin puutarhan tuoksuvan ilman läpi, jossa linnut lauloivat, kaukaa huutoa, äänen, joka kutsui kuolemaa: „Lyhdyn luo aristokraatin kanssa! ... Keihään nenään hänen päänsä!”
Hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana, sormi suun edessä.
— Siellä on varmaankin joku onneton, jota he seuraavat, virkoin minä. He käyvät huonetarkastuksilla ja vangitsevat Pariisissa yöllä ja päivällä. Kenties ne tunkeutuvat vielä tännekin. Minun täytyy lähteä täältä pois ettette te joutuisi epäilyksen alaiseksi. Minua ei tunneta tässä kaupunginosassa, mutta minä olen kuitenkin näinä päivinä vaarallinen vieras.
— Pysykää paikoillanne! Hän sanoi.
Toisen kerran kuului hiljaisena iltana huuto. Siihen sekaantui askeleiden ja kiväärilaukausten ääni. Ne tulivat lähemmäksi; me kuulimme sanat: „Sulkekaa kaikki käytävät, niin etteihän voi päästä pakoon, raukka!”
Rouva de Luzu näytti tulevan levollisemmaksi, kuta lähemmäksi vaara tuli.
— Mennään toiseen kerrokseen, sieltä voimme uutimien läpi nähdä mitä ulkona tapahtuu.
Mutta tuskin olimme me ennättäneet aukaista oven, kun jo portaissa näimme miehen, kalman kalpeana, hampaansa kalisivat ja polvensa vapisevat. Tämä kummitus mutisi puoleksi tukahutetulla äänellä:
— Pelastakaa minut, kätkekää minut!...He ovat tuolla...He räjäyttivät porttini ja tunkeutuivat puutarhaani. He tulevat ...
II.
Rouva de Luzy tunsi Planconnetin, vanhan filosofin naapuritalosta, ja kysyi häneltä hiljaa:
— Onko keittäjättäreni nähnyt teidät? Hän on jakobiini!
— Ei kukaan ole nähnyt minua.
Hän veti hänet mukaansa makuuhuoneeseen, ja minä seurasin heitä. Täytyi keksiä keinoja, keksiä pian jokin piilopaikka Planconnetille, jossa häntä voitaisiin kätkeä muutamia päiviä, edes muutamia tuntia, kunnes saataisiin eksytetyksi pois ne, jotka etsivät häntä. Toistaiseksi sovimme siitä, että minä pitäisin silmällä ympäristöä, miesparan olisi ensimäisen merkin saatuaan hiivittävä ulos pienen puutarhaportin kautta.
Odottaessaan hän tuskin voi pysyä pystyssä. Pelko oli saattanut hänet aivan mielettömäksi.
Hän koetti selittää meille, että häntä ajettiin takaa sen tähden, että Cazotten kanssa oli osallisena salaliitossa — hän, pappien ja kuninkaitten vihollinen — ja että elokuun 10 päivänä oli yhtynyt Tuileriain puolustajiin. Se oli ilkeää panettelua. Asian laita oikeastaan oli siten, että Lubin vihansa vimmassa seurasi häntä, Lubin, joka näihin asti oli ollut hänen teurastajansa ja jota hän lukemattomia kertoja oli koettanut taivuttaa punnitsemaan lihansa tarkemmin — ja joka nyt oli sen kaupunginosan presidenttinä, jossa hänellä oli lihapuotinsa.
Mumistessaan nämä sanat puoleksi tukahdutetulla äänellä, luuli hän näkevänsä Lubinin ja kätki sen tähden kasvonsa käsiinsä. Portaista kuuluikin jo askeleiden ääni. Rouva Luzy lukkosi oven ja työnsi vanhuksen varjostimen taa. Ovelle koputettiin ja Pauline tunsi keittäjättärensä äänen, joka huusi hänelle, että aukaisisi oven, ja että kunnallisneuvos kansalliskaartin seuraamana oli portilla ja tahtoo toimittaa kotitarkastuksen.
— He sanovat, nyyhkytti tyttö, Planconnetn olevan täällä. Aivan hyvin tiedän, ettei hän ole täällä, ja ettette te tahtoisikaan suojella sellaista raukkaa, mutta he eivät usko minua.
— No anna heidän tulla sisään! huusi rva de Luzy oven takaa. Anna heidän etsiä kaikkialta talossa, kellarista vinnille saakka.
Kun Planconnet raukka sen kuuli, pyörtyi hän ja minulla oli täysi työ saadessani hänet jälleen tuntoihinsa valelemalla kylmällä vedellä hänen ohimoitansa. Ja kun siitä oli päästy:
— Ystäväni, sanoi nuori nainen aivan hiljaa ukolle, luottakaa minuun. Muistakaa, että naiset ovat viekkaita.
Ja yhtä tyynenä kuin hän olisi työskennellyt tavallisissa kotiaskareissaan, vetäsi hän sängyn hiukkasen ulomma seinästä, otti pois peiton ja minun avustamanani asetti kolme alusta siten että seinän ja sängyn väliin, päällimäisen alusen alle jäi aukko.
Hänen näitä varustuksia tehdessään kuului portaista kiväärien ja jalkojen kolinaa ja karkeita ääniä. Meistä kolmesta tuntui hetki varsin kamalalta; mutta hälinä meni vähitellen ylemmä. Me huomasimme kansalliskaartilaisten jakobinilaiskeittäjättären opastamana ensiksi tarkastavan vinniä. Katto ruski; kuului uhkauksia, röhönaurua, jyskytystä ja pistimen lyöntiä lautaseinään. Meiltä pääsi helpotuksen huokaus, mutta meillä ei ollut sekuntiakaan aikaa tuhlattavana. Minä autoin Planconnetia hänen ryömiessään alusten väliin.
Rouva de Luzy katseli sitä, mutta pudisti päätään. Pehnattu sänky näyttää kyllä epäilyttävältä. Hän kouhotteli sitä ja koetti saada sen entisen näköiseksi, mutta siinä työssään hän ei onnistunut.
— Välttämätöntä, että minä rupean makaamaan, hän sanoi.
Hän katsoi kelloaan, se oli 7 i.p. Hän huomasi, ettei se näyttäisi luonnolliselta, jos hän paneutuisi maata niin aikaseen. Ei ollut ajattelemistakaan tekeytyä sairaaksi, sillä hänen jakobinilainen keittäjättärensä huomaisi hänen petoksensa.
Hän seisoi mietteissään muutamia sekunteja; sitten alkoi hän tyynesti ja liikuttavalla viattomuudella riisuutua minun läsnäollessani, heittäytyi tilalle ja käski minun heittämään pois kenkäni, nuttuni ja kaulaliinani.
— Meidän pitää olla olevinamme niinkuin te olisitte minun rakastajani, ja että he tulivat meitä häiritsemään. Kun he tulevat, ei teillä ole ollut aikaa järjestää pukuanne. Te avaatte heille oven paitahihasillanne ja hivukset pörröllään.
Kaikki valmistukset olivat jo tehdyt, kun kansalaiset kiroillen ja vannoen laskeutuivat vinniltä.
Planconnet raukka vapisi niin että koko sänky tärisi. Sen lisäksi hengittikin hän niin kovasti, että sen olisi pitänyt kuulua käytäväänkin asti.
— Sepä vahinko, mumisi rouva de Luzy, olin niin tyytyväinen pikku petokseeni. Elkäämme joutuko epätoivoon missään tapauksessa, Jumala kyllä auttaa meitä!
Nyrkillä koputettiin ovelle.
— Kuka siellä ? kysäsi Pauline.
— Kansan edustajat.
— Odottakaa silmänräpäys!
— Avatkaa, tahi me säremme oven!
— Mene avaamaan, ystäväni.
Ikäänkuin ihmeen kautta herkesi Planconnet äkisti vapisemasta ja korisemasta.
III.
Ensimäisenä astui huoneesen Lubin, ja häntä seurasi tusina miehiä keihäineen. Hän katsoi säälien rva de Luzya ja minua.
— Hitto soikoon, hän huudahti, me olemme tulleet häiritsemään rakastavaa pariskuntaa. Pyydän anteeksi, kaunottareni.
Sen jälkeen hän kääntyi kansalliskaartilaisiin ja sanoi:
— Nykyään ovat sans-culottit ainoat siveelliset.
Hänen päämäärästään huolimatta saattoi tämä tilaisuus hänet iloiselle tuulelle.
Hän istuutui sängyn reunalle ja näpisti kaunista ylimysnaista leuasta sanoen:
— Täytyy myöntää, ettei tämä suu ole luotu lukemaan Pater nosteria öitä ja päiviä. Se olisikin vahinko. Mutta tasavalta ennen kaikkia! Minä olen varma siitä, että hän on täällä. Minun täytyy saada hänet käsiini. Minä annan teloittaa hänet. Se on saattava minut onnelliseksi.
— No etsikää häntä sitten.
He katselivat huonekalujen alta, haroivat keihäillään sängyn alusta ja pistelivät pistimillään alusten läpi.
Lubin hieroi korvantaustaan ja sirkeili minua puolella silmällä. Rva de Luzy pelkäsi, että hän rupeaisi minulta hävyttömästi kyselemään.
— Ystäväni, Pauline sanoi, sinä tunnet talon yhtä tarkoin kuin minä, ota avaimet ja näyttele herra Lubinille kaikki paikat. Tiedän sinua huvittavan, saadessasi olla oppaana isänmaanystävillä.
Minä vein heidät viinikellariin, jossa he repivät auki olkitäytteet ja joivat kuiviin koko joukon pulloja. Sitten löi Lubin kiväärin perällä pohjat täysistä tynnöreistä, läksi kellarista, jonka lattialla lainehti viiniä, ja antoi lähtömerkin. Minä seurasin heitä portille ja sulin sen heidän jälkeensä, sekä kiiruhdin sitten rva de Luzyn luo kertoakseni hänelle, että olimme pelastetut.
Tämän kuultuaan pisti hän päänsä käytävään ja huusi:
— Herra Planconnet! Herra Planconnet!
Heikko huokaus kuului vastaukseksi.
— Jumalan kiitos, rva huusi. Herra Planconnet, te säikäytitte minut. Minä luulin teidän kuolleen.
Sitten kääntyi hän puoleeni:
— Ystävä raukkani, te, joka niin mielellänne tuon tuostakin olette sanonut minulle rakastavanne minua, ette enää koskaan tarvitse sitä tehdä.
*) France on etevä ranskalainen kirjailija, jonka teokset ovat Ranskan enimmän luetuita ja useat niistä ovat tulleet käännetyiksi monelle kielelle leviten useina painoksina ympäri sivistyneen maailman. Tällä kertomuksella alamme kokonaisen sarjan hänen novellejaan.
Lukutupa n:ot 1-2 1898.
