Buck.
(Otamme tähän viimeisen luvun Jack Londonin kuuluisasta kirjasta ”Skriet från Vildmarken.” Teos kuvaa Buck nimisen sekarotuisen koiran vaiheita, alkaen siitä jolloin se oli suuren maatilan vahtikoirana ja mitenkä sen sieltä muuan mies varasti ja möi vetokoiraksi kullankaivajille ja postinkuljettajille Alaskalan lumiseen erämaahan. Vähitellen alkoi erämaan voimakas luonto salaisella mahdilla vetää Buckia puoleensa, herättäen siinä eloon metsäeläimen vaistot. Salainen seurustelu susien kanssa vieroittaa vähitellen entisen seurakoiran ihmisistä ja tekee siitä uudelleen petoeläimen. Buckin viimeinen omistaja on kullankaivaja John Thornton, joka on hyvin kiintynyt Buckiin ja josta koirakin suuresti pitää. Viimeisessä luvussa mainitaan hänen lähteneen miehineen ja rekineen, jota koirat vetävät, erästä salaista kultakaivosta etsimään. Tällä matkalla tapaa Buck ensi kerran sudet joihin se sitten lopulta liittyy).
Kuukausi toisensa perästä kului ja yhä samoili matkueemme tuntemattomia saloja. Toisinaan kesäisiä metsiä, toisinaan taasen vuorien lumirajoilla kylmästä väristen ikuisen lumen hangella. Hetken päästä pääsivät jälleen laaksoihin joissa kuumuus ja itikat kiusasivat sekä koiria että ihmistä. He noukkivat jääpurojen reunoilta kypsiä mansikoita, jotka olivat yhtä kauniita kuin etelässä kasvaneet. Syksyllä saapuivat omituiselle järviselle seudulle. Se oli synkkää ja hiljaista, elämä oli sieltä poissa, mutta kylmät tuulet ja jääröykkiöt olivat vaan jäljellä, yksinäisillä rannoilla kuului yksinäinen aaltojen loiske.
Taasen tuli talvi ja he kulkivat kerran melkein umpeen peittyneitä jälkiä. Mutta koko tie jäi salaperäiseksi, sillä he eivät löytäneet sille alkua eikä loppua, eivätkä he käsittäneet miksi sitä oli raivattu. Toisen kerran tapasivat he sattumalta metsästysmajan jälkiä. Täältä löysi Thornton rääsyjen seasta pitkän piilukkoisen pyssyn. Hän tunsi sen heti Hudson-yhtiön kivääriksi, tiesi sen olevan peräisin niiltä ajoilta, jolloin tuollaisesta aseesta maksettiin sen korkuinen kasa majavan nahkoja. Mutta siinä kaikki — muita merkkiä ei löytynyt niistä henkilöistä, jotka täällä kerran olivat majansa pystyttäneet ja jättäneet pyssynsä ryysykasalle.
Taas tuli kevät ja pitkän vaelluksen jälkeen tapasivat he vihdoin laakson, jossa kulta loisti ikäänkuin keltainen voi puhdistusastian pohjalla. Ja tänne he jäivät. Joka päivä kokosivat he tuhansien dollarien arvosta puhdasta kultaa. Kulta sullottiin hirvennahkaisiin pusseihin, viiskymmentä naulaa jokaiseen ja pussit pinottiin kasoihin havumajan ulkopuolelle. He tekivät työtä kuin jättiläiset ja päivä toisensa perästä kului kuin unessa.
Eräänä yönä hän säpsähti unestaan ja kohottautui jaloilleen silmät tuijottavina ja sieramet vavisten selkäkarvojen noustessa pystyyn. Metsästä kuului tuo kutsuva huuto selvemmin kuin konsanaan ennen, pitkä ulvominen kuin susikoiran. Buck tunsi tuon äänen, sen hän oli ennenkin kuullut. Hän juoksi läpi leirin, missä kaikki sikeästi nukkuivat ja nopeasti mutta äänetönnä hän kiisi metsän halki. Kun huuto läheni hiljensi hän vauhtiaan ja liikkui hyvin varovasti kunnes pääsi aukealle paikalle ja siellä hän näki pitkävartaloisen laihan metsäsuden istumassa takajaloillaan kuono taivasta kohden. Buck oli tullut aivan äänettömästi, mutta susi lopetti ulvontansa ja näytti vainuavan hänen läsnäolonsa. Nyt alkoi koira ryömiä kohti sutta, häntäänsä se piti suorana ja siirsi jalkojaan suurimmalla varovaisuudella. Jokainen sen liike todisti uhkauksen sekaista ystävyyttä. Se oli tuota uhkaavaa petollisuutta, joka aina on tunnusmerkkinä petoeläinten seurustelussa. Mutta susi lähti pakenemaan niin pian kuin se oli nähnyt koiran. Buck seurasi sitä hurjin loikkauksin vimmatulla halulla tavoittaa pakenevaa. Susi joutui ummikkoon erään puron uomaan, missä hirsikasa sulki tien. Se kääntyi ympäri, nousi takajaloilleen kuten susikoirienkin tapana oli, ärisi ja iski leukojaan loksahtavalla äänellä toisiaan vastaan.
Buck ei ahdistanut sitä, hän vaan kaarsi sen ympäri yhä läheten, ilmaisten kaiken tavoin ystävyyttään. Mutta susi epäili pelokkaana sillä Buck oli painolleen ehkä kolme kertaa sitä isompi ja suden pää ylettyi tuskin hänen olkapäähänsä. Se käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta ja jatkoi pakoaan ja niin alkoi ajo uudelleen. Pari kertaa sen oli pysähtyminen ja äskeinen asia uudistettu. Susi oli nähtävästi huonossa kunnossa, sillä muuten ei Buck olisi sitä niin helposti saavuttanut. Se juoksi kunnes Buck oli aivan sen kintereillä, silloin se äkkiä pyörähti päin pysähtyäkseen, mutta lähti uudelleen juoksemaan niin pian kuin tilaisuus tarjoutui.
Viimein tuli Buck palkituksi kestävyydessään. Kun susi huomasi ettei Buckilla ollut pahaa mielessään, alkoi se viimein nuuskia koiran kuonoa. Ja nyt tulivat ne ystäviksi keskenään, leikkien tuolla hermostuneella, puoleksi aralla tavalla, jolla petoeläimet koittavat kätkeä luontaisen hurjuutensa. Kun olivat vähän aikaa leikkineet lähti susi liikkeelle juosten keveästi ja tyytyväisenä, selvästi osottaen, että sillä oli määrätty päämaali edessään. Se ilmaisi Buckille, että tämän tuli tulla mukaan, ja niin lähtivät he molemmat vieretysten himmeän iltahämärän lävitse puron uomaa pitkin, kohti veden juoksulähteitä korkealla harjanteella.
Vesistön toisella puolen tulivat he eräälle alangolle, jossa oli rajattomia metsiä ja lukuisia suuria jokia ja näitä suunnattomia aloja juoksivat he tunti toisensa perästä. Auringon kultaiset säteet lämmittivät laaksoa. Buckin valtasi hillitsemätön ilo. Hän tunsi että nyt viimeinkin oli totellut kutsumusta, juoksevansa salomaiden veljensä rinnalla, kohti sitä paikkaa josta kutsuva ääni todennäköisesti oli tullut. Vanhat muistot valtasivat hänet, ne kiihoittivat häntä, kuten todellisuudet joita ne kuvastivat, ennen olivat kiihoittaneet häntä. Hän oli tehnyt kaiken tuon ennen, jossain muualla, toisessa maailmassa, josta häneltä oli hämärä muisto, ja nyt uudisti hän tuon kaiken, kiisi vapaana saloja, sotkematon maa jalkojensa alla ja avotaivas päänsä päällä.
Sitten pysähtyivät he erään virran partaalle juomaan ja pysähtyessään muisti Buck John Thornton'ia. Hän istuutui. Susi lähti uudelleen juoksemaan sitä paikkaa kohti josta salaperäinen kutsuääni todenmukaisesti lähti, mutta sitten kääntyi se uudelleen Buckin luo haistellen sen kuonoa ja koitti kaikin tavoin saada uutta intoa seuralaiseensa. Mutta Buck kääntyi ja lähti hitaasti juosten paluumatkalle. Lähes tunnin ajan juoksi erämaan veli hänen vierellään heikosti valitellen. Sitten istuutui se, kohotti kuononsa ilmoille ja ulvoi. Se tuntui surun voittoiselta ja Buckin väsymättömästi juostessa, kuului tuo valitus yhä heikompana kunnes sen äänet viimein häipyivät.
John Thornton söi päivällistä Buckin hyökätessä leirille ja hypätessä hänen päälleen raivokkaasti osoittaen hellyttään isäntäänsä kohtaan. Se asetti käpälänsä hänen olkapäilleen, työnsi häntä leuvan alle, nuoli hänen kasvojaan ja puri hänen kättään Thornton'in hyväillessä sen päätä.
Kahteen päivään ja yöhön ei Buck lähtenyt jalallaankaan leirin ulkopuolelle, lakkaamatta vartioiden Thorntonin liikkeitä. Se seurasi häntä töissä, vartioitsi häntä syödessä, näki Thorntonin kieriytyvän iltasin viltteihinsä ja aamulla niistä pois. Mutta parin päivän kuluttua tuli vetovoima salomaille voimakkaammaksi kuin koskaan ennen. Buck tunsi samaa uupumatonta levottomuutta kuin ennen, lakkaamatta muistui hänen mieleensä erämaan veljensä, ihanat maat vuorten tuollapuolen ja heidän juoksunsa äärettömien salojen kautta. Vielä kerran alkoi hän samoilla metsiä, mutta salojen veli ei tullut uudelleen, ja vaikka Buck makasi valvoen ja kuunnellen pitkät, pitkät ajat, ei salaperäistä kutsuääntä enään kuulunut.
Nyt alkoi Buck maata ulkona öisin ja hän oli poissa leiriltä useampia päiviä perätysten. Kerran lähti hän yli harjanteen tuolla korkealla joen alkulähteillä, ja kulki toiselle puolen laajojen metsien ja virtojen maihin. Siellä samoili hän viikkokausia etsien turhaan erämaitten veljensä jälkiä. Hän käytti ravintonaan itse tappamaansa riistaa ja kiisi maita kevein ja pitkin loikkauksin, jotka eivät koskaan näyttäneet väsyvän. Hän pyydysteli lohia leveässä virrassa, joka laski mereen jossain kaukana; ja saman virran partaalla tappoi hän suuren, mustan karhun, jonka moskitos-kärpäset olivat tehneet sokeaksi tämän ollessa kalastamassa. Karhu hyökkäsi avuttomana ja raivokkaana halki metsien ja sokeanakin oli se vasta kovan ja intohimoisen taistelun perästä voitettu. Buckin hurja luonne oli nyt päässyt täysiin oikeuksiinsa ja kun hän pari päivää myöhemmin palasi saaliilleen, nähden että tusina ahmoja taisteli siitä, hajoitti hän ne kuin akanat tuuleen. Kaksi jäi paikalle, mutta ne eivät enään koskaan taistelleet keskenään kaadetusta otuksesta.
John Thornton seuralaisineen näki Buck'in lähtevän leiriltä, mutta he eivät nähneet tuota äkillistä, kauhistuttavaa muutosta, jonka alaiseksi hän tuli heti päästyään metsän kätköihin. Siellä ei hän enään kulkenut huolettomana ja tyynenä, vaan muuttui silmänräpäyksessä petoeläimeksi, hiipi keveänä ja äänettömästi kuin kissa — kiitävänä varjokuvana, joka näyttäytyi ja uudelleen katosi puiden varjojen lomissa. Hän tiesi miten jokaista kätköpaikkaa oli käytettävä, hän osasi ryömiä mahallaan kuten käärme ja kohosi iskien saaliiseensa yhtä nopeasti kuin tämä. Hän osasi ottaa metsäkanan pesältään, tappaa kaniinin sen nukkuessa ja ilmasta pyytää pikkulintuja, jotka ainoastaan sekunnin liian myöhään koittivat paeta puihin. Kalat vedessä ja majava lammellaan, eivät olleet kyllin varovaisia välttääkseen joutumasta hänen saaliikseen. Buck tappoi syödäkseen, ei saaliinhimosta, mutta hän söi mieluimmin itse tappamaansa riistaa. Hänen luonteessaan oli myöskin piirre, joka todisti leikkillisyyttä, hänen suurin huvinsa oli hiipimällä pyytää oravia ja kun juuri parhaaksi oli saanut kiinni päästi hän uudelleen irti oravan, joka sydän pakahtuneena pelästyksestä pakeni lähimmän puun latvaan.
Kun syksy saapui, tuli seudulle paljon hirviä, jotka hitaasti kulkivat etelämmä talvehtiakseen siellä matalammissa laaksoissa, joissa ilmanala oli lämpimämpi. Buck oli jo onnistunut saamaan puolikasvuisen vasikan, joka oli eksynyt omaisistaan, mutta hän toivoi innokkaasti pääsevänsä tekemisiin suuremman ja vaarallisemman vastustajan kanssa ja kerran tapasikin hän tuollaisen joen alkulähteillä, korkealla harjanteella. Hirvilauma, jossa oli pariinkymmeneen eläimeen oli tullut salojen ja virtojen mailta ja näiden joukossa oli mahdottoman suuri härkä. Se näkyi olevan hyvin hurjaluontoinen, noin kuusi jalkaa korkea ja siis pelottavin vastustaja, minkä Buck koskaan saattoi toivoa itselleen. Edestakaisin ravisteli härkä suuria sarviaan jotka olivat neljätoista haaraisia ja seitsemän jalkaa leveät äärimmäisten haarojen kohdalta. Sen pienet silmät loistivat terävinä ja se mylvi hurjasti nähdessään Buckin. Sen toisesta sivusta aivan kyljen kohdalta, näkyi nuolen pää ja tämä oli syypäänä sen hurjuuteen. Vaiston johtamana, joka oli kotoisin entisistä metsästyksistä muinaisajoilla, koitti Buck eroittaa härkää muusta laumasta. Tämä ei ollut niinkään helppo tehtävä. Hän alkoi haukkua ja hyppiä sen ympärillä, juuri niin etäällä etteivät pitkät ja voimakkaat sarvet jotka yhdessä silmänräpäyksessä olisivat vieneet hengen, iskuillaan ulottuneet häneen. Yhtä mahdotonta kuin härän oli olla vastustamatta Buckin uhkaavia iskuja, yhtä mahdotonta oli sen jatkaa matkaansa. Se raivostui aivan äärimmäisilleen ja hyökkäsi Buckia vastaan, joka viekkaasti vetäytyi syrjään, viekotellen härkää yhtä kauvemmaksitekeytyessään eteenpäin pääsemättömäksi. Mutta kun Buck parhaaksi oli saanut härän eroitetuksi muusta laumasta, rupesi häntä ahdistamaan pari kolme nuorempaa härkää, jotka kääntyivät auttamaan haavoittunutta toveriaan ja saattoivat sen uudelleen yhtymään laumaan.
Petoeläimen luonteessa löytyy jotakin — itsepintaista, väsymätöntä ja sitkeää kestävyyttä — kestävyttä jonka avulla hämähäkki saattaa tuntikausia istua liikkumattomana verkossaan, käärme pidättää kietoutuneen asentonsa, ja pantteri maata hiljaa lymypaikassaan. Tämän kestävyyden alaisia ovat eläimet etenkin pyydystäessään itselleen elävää ravintoa. Ja tätä kestävyyttä oli nyt Buckissakin, hänen juostessa hirvilauman vieressä estämässä sen kulkua. Hän kiusasi nuoria härkiä, häiritsi lehmiä ja niiden puolikasvuisia vasikoita ja sai haavoittuneen härän hurjaan ja avuttomaan raivoon. Tätä jatkui puolisen päivää. Buck ahdisteli niin ankarasti, että tuntui kuin olisi ollut useampia kiusanhenkiä. Hän hyökkäsi lauman päälle kaikilta tahoilta, eroitti uhrinsa muista heti kun se oli yhtynyt laumaan, ja väsytti ahdistettujen kärsivällisyyttä.
Kun päivä oli kulunut ja aurinko laski luoteeseen — pimeys oli uudelleen voittanut ja syysyöt kestivät kuusi tuntia — kävivät nuoret härät yhä vastenmielisimmiksi kääntymään auttaakseen hätääntynyttä toveriaan. Lähestyvän talven pelko ajoi niitä eteläisempiin maihin ja näytti siltä kuin ne eivät koskaan olisi voineet karkoittaa luotaan tuota väsymätöntä ahdistajaa, joka esti niiden kulkua. Ja eihän heidän omaa, eikä lauman henkeä ahdistettu. Vihollinen pyysi ainoastaan yhtä, jonka henki heille oli paljoa pienempi merkitykseltään kuin heidän oma henkensä ja lopulta tunsivat he olevansa tyytyväisiä saadessaan astua lauman johtoon.
Kun hämärä tuli seisoi vanha härkä pää painuneena maahan katsellen tovereitaan — lehmiä jotka hän oli astunut, vasikoita, jotka olivat hänen jälkeläisiään, härkiä, jotka olivat olleet hänen johdettavinaan — näiden kiirehtiessä kulkuaan yhä lisääntyvässä hämärässä. Hän ei saattanut seurata niitä sillä edessään hyppi tuo säälimätön, terävillä hampailla varustettu kauhu, joka ei päästänyt häntä etenemään. Hän painoi kolmesataa naulaa yli puolen tonnia; hänellä oli takanaan pitkä, voimakas elinaika, joka oli täynnä taisteluita — ja nyt uhkasivat häntä kuolemalla nuo terävät hampaat, vihollisen, jonka pää tuskin ylettyi hänen suuriin, kuhmuisiin polviinsa.
Tästä hetkestä alkaen ei Buck jättänyt saalistaan öisin eikä päivin. Hän ei koskaan suonut haralle silmänräpäyksenkään ajaksi rauhaa, hän ei koskaan antanut sen tyydyttää nälkäänsä puiden lehdillä, tahi nuorten koivujen ja pajujen lehtisilmuilla. Ja yhtä vähän sai haavoittunut sammuttaa polttavaa janoaan kohisevissa virroissa, joiden ohi he kulkivat. Usein hyökkäsi härkä eteenpäin raivostuneena pitkät matkat. Silloin ei Buck koettanutkaan hillitä sitä, vaan seurasi aivan sen jäljessä, tyytyväisenä leikin menoon. Buck asettautui makaamaan kun hirvi seisoi paikoillaan, mutta hyökkäsi raivostuneena sen kimppuun heti kun se koitti tyydyttää nälkäänsä, tahi janoaan.
Tuo suuri pää painui yhä syvemmälle mahdottomaan suurien sarvien alle ja vaivaloinen kulku tuli yhä huonommaksi. Härkä alkoi seistä paikoillaan yhä pitemmät ajat, turpa painuneena maahan ja korvat riippuvina ja siten sai Buck aikaa hankkia itselleen vettä ja lepoa. Hetkinä, jolloin Buck makasi hengestyneenä, punainen kieli riippuen suusta ja silmät tähdättyinä suurta härkää kohti, tuntui hänestä kuin muutos olisi tapahtunut hänen ympäristössään. Jotain uutta liikkui luonnossa. Kun hirvet tulivat, tuli myöskin jotain uutta niiden seurassa. Metsä, virta ja ilma tuntui huokuvan jotain outoa. Tietoisuus siitä ei tullut häneen näön, kuulon tahi hajun avulla, vaan toisen herkemmän vaiston kautta. Hän ei nähnyt mitään uutta, ei liioin kuullut mitään uutta, mutta hän tiesi kuitenkin, että seudussa oli tapahtunut joku merkillinen muutos, että tuntemattomat oliot olivat liikkeellä. Ja hän päätti ottaa selville mitä tuo oli, päätettyään ensin nykyisen tehtävänsä.
'Neljännen päivän lopulla kaatoi hän viimein tuon suuren härän. Kokonaisen vuorokauden viipyi hän saaliissaan, syöden ja nukkuen useampaan eri kertaan.
Kun Buck tunsi itsensä täysin levänneeksi, voimistuneeksi ja reippaaksi jatkoi hän matkaansa takaisin leirille John Thorntonin luo. Hän lähti liikkeelle kevein, pitkin loikkauksin, ja jatkoi tätä kulkua tunnin toisensa perästä suoraan kotiin, kautta vieraiden seutujen, osoittaen ilmansuuntiin nähden sellaista varmuutta, joka panee ihmisen magneettineuloineen häpeämään.
Juostessaan tajusi hän yhä selvemmin tuon muutoksen, joka oli ikäänkuin kietoutunut ympäröivään ilmaankin. Siinä tuntui olevan jotain ainetta, joka teki olon erämaassa aivan toisenlaiseksi kuin kesällä. Ja tämä tosiasia ei enään tullut hänen tietoonsa salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla. Linnut visersivät sitä, oravat kurisivat siitä, ja tuuli kuiski sitä. Buck pysähtyi useamman kerran, veti itseensä pitkät siemaukset raikasta aamuilmaa ja luki siitä tiedon, joka sai hänet kiiruhtamaan nopeaa kulkuaan. Buck'ia painosti tietoisuus siitä, että onnettomuus oli tapahtumaisillaan, jollei se jo ollut tapahtunut ja kulkiessaan viimeisen vesialueen ohi ja hyökätessään laaksoon leiriä kohti, tuli Buck yhä varovaisemmaksi. Kolme peninkulmaa leiriltä kohtasi hän vasta poljetun polun, jonka nähdessään selkäkarvat nousivat pystyyn. Polku johti suoraan leirille John Thornton'in luo. Buck kiisi nopeasti ja varovaisesti, joka hermo jännitettynä äärimmäisilleen ja kaikki aistit valmiina vastaanottamaan niitä monia yksityisseikkoja, joilla näytti olevan takanaan kokonainen historia kerrottavana. Buck'in nenä kertoi kyllin selvästi tuon tapahtuman, jonka jälkiä hän seurasi. Buck huomasi tuon äänettömän hiljaisuuden metsässä. Linnut näyttivät paenneen. Oravat olivat piiloutuneet. Yhden ainoan hän näki kiiltävän harmaan pikkuraukan, joka oli painautunut harmaata, haurasta oksaa vastaan niin kovasti, että se näytti kyhmyiseltä kasvulta.
Buck'in kiitäessä eteenpäin pakenevan varjon tavoin, vainusi hän sivulle äkkiä aivan kuten pakosta. Hän seurasi vasta löytämiään jälkiä erääseen tiheikköön ja löysi sieltä Nig'in. Se makasi kyljellään, oli ryöminyt sinne ja kuollut kaksi nuolta ruumiissa.
Sata yardsia kauvempana tapasi Buck erään vetokoirista, jonka Thornton oli ostanut Dawson'issa. Se makasi keskellä tietä ja riehui kuolinkamppailussaan. Buck teki pienen mutkan ja juoksi sen ohi pysähtymättä. Leiristä kuului heikko ääni jonka aikaansaivat monet äänet, jotka kohosivat ja laskivat kuten laulaessa. Buck ryömi vatsallaan aina metsänreunaan saakka. Siellä makasi Hans suullaan maassa, nuolien lävistämänä, jotka tunkeutuivat ulos sen ruumiista, kuten piikkisialla. Buck kohdisti samalla katseensa sitä paikkaa kohti jossa John Thornton'in majan tulisijaita, ja siellä näki hän jotain joka pani selkäkarvat nousemaan kohtisuoraan ylös. Hänet valtasi suunnattomin raivo. Hän ei tiennyt ulvovansa ja huutavansa, mutta teki sitä järjettömällä hurjuudella. Viimeisen kerran eläessään antoi hän vihan voittaa sekä viekkauden että viisauden ja se oli tuo suuri kiintymyksensä John Thornton'iin, joka sai hänet unohtamaan kaiken muun.
Intiaanit tanssivat parhaillaan hävitetyn majan jätteiden ympärillä kun he kuulivat äkkiä kamalaa ulvomista ja näkivät eläimen jonka tapaista eivät koskaan ennen olleet nähneet hyökkäävän heidän päälleen. Se oli Buck — elävä vihan raivomyrsky — joka heittäytyi heidän päälleen kamalimman murhahalun ajamana. Hän hyökkäsi lähimmän miehen kimppuun — se oli intiaanien päällikkö — ja repi yhdellä ainoalla iskulla hänen kaulansa auki, niin että veri virtanaan tulvi katkotusta kurkusta. Buck jätti nyt tämän uhrin oman onnensa nojaan ja hyökkäsi yhtä raivostuneena toisen kimppuun. Ei löytynyt mitään mahdollisuuksia päästä irki hänestä. Hän hyökkäsi keskelle intiaanien joukkoa, puri, repi ja tappoi toisen toisensa perästä, tehden lakkaamatta kauhistuttavia hyppäyksiä sinne tänne, jotka estivät nuolia osumasta häneen. Hänen liikkeensä olivat niin käsittämättömän nopeat ja intiaanit olivat vetäytyneet niin lähelle toisiaan, että he ampuivat toisiaan koettaessaan ampua Buck'ia. Muuan nuori metsästäjä, joka heitti keihäänsä Buck'ia kohden juuri tämän hypätessä, heitti erästä tovereistaan keskelle rintaa sellaisella voimalla, että keihäs meni aivan hänen lävitsensä, tunkeutuen ulos selästä. Silloin valtasi intiaanit hurja kauhu, ja he pakenivat metsiin huutaen paetessaan, että paholainen oli vallannut heidät.
Ja itse asiassa sopikin tuo nimitys Buck'ille hyvin, kun hän vaahtoavana raivosta seurasi heidän jälkiään metsässä kaataen heitä maahan kuten metsävuohia. Tämä oli tuhoisa päivä intiaanisuvulle. Se hajaantui eri paikoille ja kesti kokonaisen viikon ennenkuin viimeiset jätteet kokoontuivat erääseen alempana olevaan laaksoon laskemaan kärsimäänsä tappiota. Kun Buck oli väsynyt seuraamiseen kääntyi hän takaisin autiolle leirille. Hän näki Peten makaavan kuolleena vilteissään — hänestä oli siis tullut odottamattoman, öisen hyökkäyksen ensimmäinen uhri. Thornton’in toivoton taistelu oli jättänyt selvät jäljet maahan, Buck vainusi yksityiskohtia myöden tuon taistelun jälkiä aina erään vedellä täytetyn syvänteen reunalle. Tämän reunamalla makasi Skeet — pää ja jalat vedessä — uskollisena loppuun saakka. Syvänteen vesi oli mutaista ja sakeaa ja salasi tarkasti sen minkä se kätki. Ja se kätki John Thornton'in sillä Buck oli seurannut hänen jälkiään veteen saakka, mutta sieltä ei johtanut ainoatakaan jälkeä.
Buck makasi surren koko päivän syvänteen reunalla, tahi juoksi väsymättä leirissä. Kuoleman — sen, joka tekee elollisen olennon elottomaksi ja poistaa sen elävien joukosta — tunsi Buck ja hän tiesi että John Thornton oli kuollut. Se oli aikaansaanut suuren tyhjyyden hänessä, jotain joka muistutti nälkää, mutta se oli tyhjyys joka kalvoi ja kalvoi ja jota ei ravinto tyydyttänyt. Välistä pysähtyi hän tarkastamaan intiaanien ruumiita ja silloin unohti hän tuskansa. Tällöin tunsi hän itsensä sanomattoman ylpeäksi, ylpeämmäksi kuin koskaan ennen. Hän oli tappanut ihmisiä, jalointa kaikesta metsäriistasta, ja hän oli tappanut heidät valtansa ja voimansa kukkuloilla. Hän haisteli uteliaana noita kuolleita ruumiita. Ne olivat kuolleet niin helposti. Vaikeampi oli tappaa susikoiria kuin ihmisiä. He eivät olisi ollenkaan vaarallisia, jollei heillä olisi nuolia, keihäitä ja nuijia. Tästä lähtein ei hän koskaan ole välittävä heistä, jollei heillä ole nuolia, keihäitä tahi nuijia käsissä.
Yö tuli, ja täysikuu nousi korkealle taivaalle, puiden latvojen yli valaisten maata niin että se ikäänkuin kylpi aavemaisessa väikkeessä. Ja yön saapuessa vainusi Buck, maatessaan tuolla syvänteen partaalla suremassa, että eläviä olentoja liikkui metsässä, mutta toisella tavalla kuin intiaanit — Buck nousi, kuunteli ja vainusi. Kaukana, kaukana etäisyydessä kuuli hän epäselvän mutta terävän haukahduksen, jota seurasi kokonainen kuoro samanlaisia ääniä. Ja sitten tulivat nuo äänet yhä lähemmälle ja kuuluivat yhä selvemmin. Tämänkin äänen tunsi Buck — hän oli kuullut sen tuossa toisessa maailmassa, jota hän tarkasti piti muistissaan. Buck meni aukealle paikalle ja kuunteli. Sehän oli tuo kutsuva, moniääninen erämaan huuto, joka kaikui voimakkaampana ja puoleensavetävämpänä kuin koskaan ennen. Hän oli valmis seuraamaan kutsua ja halukkaammin kuin koskaan ennen. John Thornton oli kuollut. Viimeinenkin side oli katkennut. Ihminen ja hänen herruusvaltansa ei enään pitänyt häntä vankina.
Susilauma oli pyytäessään elävää ravintoa seurannut kuljeksivia hirviä aivan näiden kintereillä — kuten intiaanitkin olivat tehneet ja oli nyt viimein saapunut metsien ja virtojen mailta siihen laaksoon jossa Buck oli. Kuun valaiseman lakean paikan yli kulki nyt susilauma kuten hopeanharmaa virta ja keskellä avopaikkaa seisoi Buck liikkumattomana kuten kuvapatsas odottamassa heidän tuloaan. Hän seisoi tuossa niin hiljaa ja suurena, että susilauma hämmästyi ja pysähtyi hetkiseksi. Mutta sitten rohkaisi urhoollisin itseään ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Buck torjui hyökkäyksen salamantapaisella nopeudella ja iski vihollistaan kurkkuun. Sitten seisoi hän uudelleen yhtä liikkumattomana, voitetun vihollisen riehuessa kuolinkamppailussa hänen takanaan. Kolme sutta ryhtyi vielä samaan leikkiin aivan toinen toisensa jälkeen, mutta kaikkien tuli vetäytyä takaisin veren valuessa rikkirevitystä kaulasta tahi kyljestä.
Tämä sai koko lauman hyökkäämään hänen päälleen sekasorrossa; ne estivät toinen toisiaan ja töykkivät toisiaan innossa saada hyökätä saaliinsa kimppuun. Buck'in ihmeteltävä jäntevyys ja nopeus oli hänelle nyt suurena apuna. Hän hyöri hurjasti takajaloillaan, iski ja puri joka puolelle ja oli aina kääntynyt vihollisiinsa päin. Estääkseen näitä tulemasta takaapäin vetäytyi hän takaisin syvänteen luo ja sen ohi virran äyränteelle, kunnes hän saapui soravallille, jonne kullankaivajat olivat tehneet suorakulmiontapaisen luolan. Sitten vetäytyi hän vähitellen luolaan ja asettui puolustusasentoon luolan suulle, jossa hän oli kolmeltapuolen suojattu ja torjui siis hyökkäyksiä ainoastaan edestä.
Ja nyt puolustautui Buck niin taitavasti, että sudet puolentunnin kuluttua vetäytyivät voitettuina takaisin. Kaikilla oli kieli riippumassa suusta ja hampaat loistivat kalman valkoisina kuun kelmeässä valossa. Useat olivat laskeutuneet maahan päät kohossa ja terävät korvat ojennettuina eteenpäin, toiset tarkastivat Buck'ia uteliain katsein ja toiset latkivat vettä syvänteestä. Sitten läheni pitkä, laiha ja harmaa susi varovaisesti ja osoittaen ystävyyden merkkejä, ja Buck tunsi hänessä erämaan veljen, jota hän oli seurannut salolla yhden päivän ja yön. Hän vinkui ystävällisesti ja kun Buck oli vastannut samoin, haistelivat he toistensa kuonoja.
Nyt tuli vanha, laiha ja edellisessä taistelussa pahoin revitty susi Buck'in luo. Koira nosti huuliaan alkaakseen murista, mutta nämäkin haistelivat lopuksi toistensa kuonoja. Tämän jälkeen vanha susi istuutui, kohotti kuononsa kuuta kohti ja päästi pitkän ulvonnan. Kaikki muut tekivät samoin. Ja nyt tunsi Buck uudelleen kutsun, joka oli kaikunut hänen korviinsa erämaasta, Buck istuutui maahan ja yhtyi ulvontaan. Kun tämä oli tehty tuli hän pois suojapaikastaan ja susilauma tunkeutui hänen ympärilleen haistellen ja päristellen häntä puoleksi ystävällisesti puoleksi vihaisesti. Joukon johtaja antoi tavanmukaisen lähtömerkin ja lähti kulkemaan metsiä kohden. Kaikki muut seurasivat mukana ulvoen kuorossa. Buck juoksi heidän kanssaan vieretysten erämaan veljen kanssa, ulvoen juostessaan kuten he.
Suomen Metsästyslehti 5-6 ja 8/1908.
