Buffalo Billin seikkailu.
Kirj. Konni Zilliacus.
Buffalo Bill kertoi:
Muistan vielä tarkoin tapahtuman, joka sattui aivan lähellä Cottonwood creekiä, ollessamme siellä rautatietyössä lähellä muuatta sotilassiirtolaa. Vaikea oli saada hevosia ja työtä ja eräänä päivänä, kun minulla ei ollut mitään tekemistä, juohtui mieleeni koetella tokko metsästyshevoseni, Brigham, oli halukas työhön rupeamaan. Siitä se nähtävästi ei ollenkaan pitänyt ja minä olin sitä valjaista riisumassa, kun muuan työmies huusi, että tuolla kauempana näkyi muutamia puhveleita. Moneen päivään emme olleet nähneet niitä yhtään läheisyydessä, niin että lihavaramme loppuivat, jonka tähden käskin erään ajurin valjastamaan hevosensa vaunun eteen ja seuraamaan minua, niin tuomme kotiin illaksi verestä lihaa. Satulan olin jättänyt peninkulman päässä olevaan leiriin samoin myös suitset. Minulla ei ollut muuta kuin marhaminta, joilla voin ohjata Brighamia, mutta minä hyppäsin kuitenkin sen selkään, kädessäni Lucretia Borgia... se oli ensimäinen takaaladattava kivääri peerioilla ja minun lempi kiväärini puhvelin ajossa.
Ratsastaessani puhvelien perästä, näin neljä miestä tulevan siirtolasta päin. Nekin olivat nähneet puhvelit ja olivat aikeissa niitä ajamaan samoin kuin minäkin. Kun he tulivat lähemmäksi näin heidän olevan viisi upseeria, jotka äskettäin olivat tulleet paikkakunnalle, yksi kapteeni ja neljä luutnanttia.
«Hohoi!« huusi kapteeni, «näen teidän olevan ajamassa samoja eläimiä kuin mekin.«
«Niin olen, minä näin puhvelien tulevan tuolta mäen takaa ja kun meidän veres lihamme oli lopussa, ajattelin olevan syytä hankkia vähän tuoresta«, minä vastasin.
He katsoivat tarkoin varustuksiani, jotka näyttivät hyvin huonoilta ja huokeilta. Ja kun Brigham ei myöskään enää ollut komea nähdä, vaan oli enemmän työ- kuin ratsuhevosen näkönen, ilman satulaa ja ainoastaan päitset päässä, luulivat nähtävästi aivan mitättömäksi puhvelin ajossa.
«Luuletteko voivanne ratsastaa niin että tapaatte puhvelit tällä kamelillanne?« kysyi kapteeni ivallisesti.
«Niinpä toivon«, vastasin minä, «jos en muuten niin hyppään selästä ja työnnän tätä.«
«Ette koskaan pääse aikanaan ampumamatkan päähän«, sanoi kapteeni. «Ainoastaan paras rotuinen hevonen voi tavata puhvelin aavalla preerialla!«
«Juoksevatko he niin kovasti?« kysäsin minä.
«Uskokaa se! Mutta seuratkaa meitä. Me metsästämme huviksemme emmekä villitä muusta kuin saamme kielet ja jonkun paistin, niin että te voitte saada lihaa niin paljon kuin haluatte«, lupasi hän auliisti.
«Suuri kiitos, kapteeni!« virkoin minä. «Tulen perästänne niin hyvin kuin pääsen.«
Laumassa oli yksitoista puhvelia, eivätkä ne olleet meistä kauempana kuin yhden peninkulman päässä. Upseerit läksivät ajamaan täyttä laukkaa, katsomatta taaksensa, ikäänkuin he olisivat olleet siitä varmat, että voivat ampua kaikki ilman minutta. Mutta minä huomasin että lauma oli menossa eräälle purolle, sitä paitsi olin nähnyt tarpeeksi puhveleita tietääkseni, että aivan suurella vaivalla sai heidät kääntymään siitä suunnasta, jonka he kerran ovat ottaneet, jonka tähden ratsastinkin purolle, niin että tulin suoraan heitä vastaan.
Hiukkasen kuluttua hyökkäsivät puhvelit sivutseni tuskin 150 kyynärän päässä ja upseerit niiden takana neljän viidensadan kyynärän välimatkalla. Minä viskasin marhaminnan Brighamin niskalle, se heti ymmärsi mitä hänen oli tehtävä ja hyökkäsi eteenpäin parhaalla taidollaan. Pian oli se viimeisen puhvelin rinnalla ja hiljensi pariksi silmänräpäykseksi vauhtiansa. Ojensin Lucretia Borgian ja puhveli kaatui ensimäisellä laukauksella. Brigham paransi vauhtia uudelleen ja heti olin taas lähimmän vieressä, joka ei ollutkaan monen kyynärän päässä minusta, ja sekin kaatui samalla tavalla.
Niin pian kuin puhveli kaatui juoksi Brigham kuin kilpa-ajoissa, siksi kunnes olimme niin lähellä seuraavaa eläintä, että melkein voin ulettua siihen pyssylläni. Hevoseni oli ollut mukana niin monessa puhvelin ajossa, että se tarkoin tiesi mitä oli tehtävä, ja niin sattuikin, että tapoin kaikki yksitoista puhvelia 12 laukauksella. Kun viimeinen kaatui, seisattui Brigham paikalla, minä hyppäsin selästä, käännyin hiukan ihmetteleviin upseereihin, jotka juuri joutuivat paikalle ja sanoin:
«Sallikaa minun tarjota teille niin monta kieltä ja paistia näistä puhveleista kuin teitä haluttaa!«
«Kuka te oikeastaan olette?« vastasi kapteeni, «tällaista en ole koskaan nähnyt!«
«Nimeni on Cody", virkoin minä.
Kapteeni katseli tarkoin Brighamia, mutta aivan toisella tavoin kuin ennen, «tuo hevonen näyttää pian kilpajuoksijalta«, hän sanoi.
«Se ei ainoastaan näytä, vaan se onkin kilpajuoksija ja ymmärtää myös käyttää lahjojansa.«
«Sen kyllä huomasin«, vastasi kapteeni.
He kaikki laskeusivat satulasta ja kyselivät minulta puhveleista ja hevosista. Hiukan noloja he kuitenkin olivat, kun eivät itse olleet saaneet ammutuksi yhtään puhvelia, mutta vakuuttivat kuitenkin, että heillä oli ollut melkein hauskempi nähdä miten minä niitä kaadoin. He olivat lukeneet sellaisista metsästyksistä, sanoivat he, mutta eivät koskaan olleet uskoneet intiaaneinkaan sitä tehneen ja vielä vähemmin olivat uskoneet valkoihoisen koskaan ajaneen puhveleita ilman suitsia ja satulaa.
Minä vakuutin heille, että Brigham tiesi melkein yhtä paljon puhvelinajosta kuin minä itsekin, niin että minulla ei ole vähintäkään hyötyä suitsista. Minä ainoastaan tarvitsin pitää huolen ampumisesta, ja jos ei puhveli kaatunut ensi laukauksella, niin odotti Brigham siksi että olin ampunut toisen kerran. Mutta jos sekään ei auttanut hyökkäsi se aina seuraavan puhvelin luo, ikäänkuin se olisi ajatellut: sinä olet vahingoittumaton ja en aio tärvätä aikaa antamalla sinulle enemmän kuin 2 laukausta! Brigham on paras hevonen puhvelin ajossa, jonka koskaan olen nähnyt ja omistanut.
(N. Pr)
Lukutupa n:o 10 1898.
