Henkimaailmasta.
Vanhan merikapteenin kokemuksia.
Kirj.Uno Osmio.
„Zum Krokodil” ravintolan mustalaisorkesteri oli soittanut
viimeisen kappaleen yli ohjelman. Ernstin viehkeän intohimoisten „Ungarische
Lieder’ein” säveleet väreilivät vielä korvakalvoilla. Yleisö lakkasi
paukuttamasta käsiä, nähdessään että dolmapukuiset soittajat hankkivat
poislähtöä. — Kevätyön valossa saivat Fremersbergin metsäiset rinteet
tummansinervän värivivahduksen. Yötuuli sai loggian punaraitaiset uutimet
lievästi hulmuamaan.
— Niin, nuori ystäväni, — virkkoi kapteeni Tönnisen - te
arvatenkin ällistytte, jos sanon Hamletin tavoin: »taivaan ja maan välillä on
paljon, mitä ei viisautemme pysty käsittämään». Me vanhat, äreät merikarhut
emme ole taipuvia haaveilemaan .... pidämme enimmäkseen kiinni elämän
realiteeteista. Mutta minä olen matkoillani nähnyt ja kokenut niin paljon
salaperäistä, puhumattakaan frieslantilaisesta verestäni.... meren ainainen
juhlahymni ja tuulten ulvonta hietasärkillä saavat ihmisen väkisenkin katselemaan
elämän arvoitusta mystikon kannalta. Ja itämaissa saa nähdä merkillisiä
asioita. Kun esimerkiksi saa nähdä intialaisen fakiirin — en tarkoita vaeltavia
temppujen tekijöitä, vaan tuon pyhän veljeskunnan varsinaisia jäseniä — tekevän
töitä, jotka kumoovat kaikki luonnonlait — olen omin silmin nähnyt sauvan
miehen kädessä muuttuvan käärmeeksi, eläväksi, kiemurtelevaksi käärmeeksi -
täytyy hieman tarkistaa käsitteitään „mahdollisesta” ja „ihmeistä”. — Jos tetiä
huvittaa, kerron pienen tapauksen elämästäni. Se ei tapahtunut itämailla, vaan
runottomassa Lontoossa. Ja vakuutan edeltäkäsin, ettei tämä ole mikään
laivurijuttu; vakuutan kunniasanalla etten ole mielikuvituksestani lisännyt
siihen hitustakaan.
Siitä on nyt likipitäen kaksikymmentä kahdeksan vuotta, kun
suoritin merikapteenin tutkinnon. Voin siis pian ruveta toivomaan „omaa” laivaa
— kapteeninhan tulee rakastaa alustaan kuten omaa lasta. En ollut kuitenkaan
vielä palvellut säädettyjä vuosiani perämiehenä, ja täyttäjikseni
ansioluetteloni otin ensi perämiehen viran „Pride of Inverness” laivalla. Tämä
2,000 tonnin lastihöyry kulki hedelmärahdissa San Fransiscon ja Honolulun
välillä. Viihdyin hyvästi toimessani; olin hyvässä sovussa sekä miehistön että
kapteenini kanssa, ja minä olin niihin aikoihin huoleton velikulta, otin päivän
niinkuin se annettiin, enkä liiaksi rasittanut aivojani syvämietteisillä
ongelmilla.
Kapteenimme, juro skotlantilainen, Mc Allan, oli kelpo mies
ja kohteli käskynalaisiaan hyvästi. Mutta hän oli tavattoman umpimielinen ja
harvasanainen. Hänen kanssaan oli mahdotonta päästä juttusille. No, minä
otaksuin, että se oli tavallista skotlantilaista juroutta — tuolla sumujen
maassa näkee harvoin ihmisen hymyileviin, synkkämielisyys; on lyönyt leimansa
sekä ihmisiin että luontoon. Mc Allan oi koskaan seurustellut euroopalaisten
kanssa; luulin että hän oli tuommoinen ihmisvihaaja, joka rakastaa
yksinäisyyttä ja alati hautoo synkkiä mietteitään. Pian kuitenkin huomasin
erehtyneeni. Kapteeni Mc Allan ei suinkaan kammonut kaikkia ihmisiä. Hänellä
oli tuttavia kaikissa satamakaupungeissa — hinduja, kiinalaisin, birmalaisia,
laskareita ja japanilaisia tuli kapteenia tervehtimään, ja luulen että he
kaikki olivat jonkun salaperäisen veljeskunnan jäseniä eli jotakin sentapaista,
sillä heillä oli kaikilla sama omituinen tervehdystapa — arvatenkin seuran
salainen tunnusmerkki, jolla ilmaisivat veljeytensä. Minä ihmettelin mitä
skotlantilaisella merikarhulla oli tekemistä fakiirien, Buddhan ja Llamapappien
kanssa — useat kapteenin ystävistä olivat näet hengellistä säätyä. Pian
kuitenkin totuin heitä näkemään kapteenin seurassa, enkä viitsinyt vaivata
päätäni asialla, joka ei minuun kuulunut.
Pari vuotta vieri täten, kun tuo verinen kansalaissota
keskeytti yksitoikkoisen elämämme. Konfederatsionin kaapparilaivoja vilisi
Tyynen meren rannikolla ja ne tekivät tuntuvasti haittaa laivaliikkeelle.
Viimeisellä matkallamme ahdisti meitä tuommoinen mustarunkoinen riiviö parin
vuorokauden ajan, ennenkuin yön pimeydessä pääsimme „Friscon” turvalliseen
satamaan. Pride of Inverness'in isännistöltä saapui sähköteitse käsky, että
ottaisimme lastin Lontooseen. Suezin kanavaa ei silloin vielä ollut, joten
meidän, täytyi tehdä tuo pitkä kierros Hyväntoivonniemen ohi, ja kolme kertaa
matkalla täydentää hiilivarastoamme.
Matkamme kävi onnellisesti. Poikkesimme ensiksi Kolomboon,
Ceylonin eteläkärjessä, ottamaan hiiliä. Kapteeni Mc Allan soudatti itsensä
maihin ja viipyi siellä koko lastauksen ajan. Häntä saatti laivalle komea,
tummaihoinen, valkopukuinen mies, jonka nähdessään kaikki hiiliä kantavat
laskarit heittäysivät kasvoilleen maahan. Hän viipyi laivalla viimeiseen
silmänräpäykseen; potkurimme alkoi jo hiljaa työskennellä, ennenkuin hän astui
veneeseensä. Kapteeni Mc Allan oli koko matkan tavallista harvasanaisempi ja näytti
peräti hajamieliseltä.
Lontooseen saavuttua Pride of Inverness otettiin, suoraa
päätä East-India-tokkaan,sillä sen pohja oli raapittava puhtaaksi ja
maalattava. Ja nyt vasta alkaa varsinainen tarinani.
Kapteeni Mc Allan sairastui pitkälliseen kuumetautiin heti
Lontooseen saavuttua. Minä toimitin hänelle rauhallisen asunnon Exhibition
Row'in läheisyydessä. Kapteeniparka oli tautivuoteella kymmenen kertaa
hilpeämmällä tuulella kuin jalkeilla ollen. Kävin joka päivä häntä
tervehtimässä, jotta miesparalla olisi hieman seuraa, sillä palkatun
hoitajattaren ja juron lääkärin läsnäolosta ei potilaalle liene suurtakaan
hauskuutta. Ihmetellen huomasin, että näennäisesti niin umpimielinen ja
välinpitämätön kapteenini kuunteli uutisiani satamasta ja kertomuksiani päivän
tapauksista huomattavalla mielenkiinnolla. Hän ei siis ollutkaan semmoinen
misantrooppi, kuin olin luullut.
Eräänä aamuna sattui Pride of Inverness'in lastia purkaessa
— laiva oli näet lastineen päivineen otettu tokkaan — ikävä onnettomuus. Muuan lastinpurkauskuntamme
miehistä oli tullut työhön hieman viinoissa, ja kumartuessaan katsomaan
lastiruumasta nousevaa tavararöykkiötä, kadotti tasapainonsa ja suistui
päistikkaa syvään lastiruumaan. Henkitoreissa kannettiin poloinen läheiseen
sairaalaan. Paikalle saapunut poliisivirkamies laati tapaturmasta lyhykäisen
pöytäkirjan, jonka minä, ollen kapteenin sijaisena vahvistin nimelläni. Sitten
riensin minä tavalliselle vierailulleni kapteeni Mc Allanin luo.
Tervehdittyäni ja kyseltyäni sairaan vointia aloin juuri
ryhtyä kertomaan tapaturmasta, kun kapteeni ällistyksekseni ehätti minut
kysymällä oliko toiveita, että ruhjoutunut miesparka voisi jäädä eloon. Miten
ihmeellä oli kapteeni saanut asiasta tiedon? Eihän hänen luonaan käynyt ketään
paitse lääkäriä, ja tämä saapui aina iltapäivillä! Ja tapauksesta ei ollut
vielä kulunut tuntiakaan — siitä ei tokan ulkopuolella kenelläkään ollut
aavistustakaan. Kapteeni siirtyi nyt puhelemaan Charlestownin saarroksesta ja
minä unohdin ihmettelyni .... kenties oli joku laivan miehistöstä ehtinyt käydä
täällä ennen minua?
Seuraavina päivinä sairaan luona käydessäni tuntui minusta
kuin olisi kapteeni Mc Allan lukenut ajatuksiani. Niin, hän usein vastasi
lauseeseni, ennenkuin olin sen ehtinyt saada sanotuksi. Minusta tuntui kuin
olisi hän nähnyt mitä aioin sanoa, ennenkuin ajatus oli täysin kehittynytkään
aivoissani! Sitten valtasi minut omituinen tunne. Minulla oli jonkinlainen
vaistomainen aavistus eli pikemmin tietoisuus siitä ettemme olleet huoneessa
kahden kesken sairaan kanssa. Oli kuin joku näkymätön olento olisi liikkunut
ympärillämme, äänettömästi ottanut osaa keskusteluun! Minua alkoi kammoittaa ja
minä ilmasin oudon tunnelmani sairaalle ja kysyin mistä hänen käsittämätön
taitonsa lukea ajatuksiani johtui. Mc Allan naurahti.
— Älä ole peloissasi, Tönnisen, — sanoi hän — sinä olet
oivallinen mediumi, kun ilman valmistuksia pääset minun palvelevan henkeni
yhteyteen. Tiedäthän — eli ainakin olet arvannut — että kuulun tuohon
ikivanhaan, salaiseen buddhalaiseen veljeskuntaan, joka on ollut olemassa lähes
1,000 vuotta ja jonka jäsenet, mikäli osottauvat ansiokkaiksi, saavat tietoonsa
salatuita voimia, käyttääkseen niitä hyvän palvelukseen. Meille ovat muinaisten
sivistyskansojen ammoin sitten unhoittuneet salaiset opit ja tietoaarteet yhtä
tunnettuja kuin nykyajan länsimaisen tieteen uusimmat tulokset. Nykyajan
tiedemiehet naureskelevat kaldealaisten „taikauskoiselle” mystisismille. He
näkevät vain sen arvottoman ulkokuoren. Muttu me sovitamme yhteen tämän
salaisen opin syvät viisaudet ja järkeen perustuvan nykyajan empirismin, ja
täten saamme taikasauvan, joka avaa meille näkymättömän maailman portit ja
alistaa palvelukseemme sen käsittämättömät voimat. —
Minä luulin hänen hourailevan mutta hän luki sieluni
ajatuksen ja pudisti hymyillen päätään. — Ei, rakas ystävä, minä en ole
kuumehoureissa. Tiedätkö, on tavallaan peloittava kyky tuo lukea toisten
sieluista kuin avoimesta kirjasta! Olen nähnyt miten olet pitänyt minua
ihmisvihaajana. Kun alinomaa näkee miten alhaisia, itsekkäitä ja likaisia
ihmisten ajatukset enimmiten ovat, ei todellakaan tee mieli etsiä heidän
seuraansa. Meidän piiriimme ei yksikään teeskentelijä pääse. Veljieni parissa
tunnen todella olevani ihmisten seurassa! Sinä olet suora luonne, Tönnisen,
minä kunnioitan sinua.
— Kiitoksia, kapteeni! — sanoin minä. — Mutta, mr Mc Allan,
miten tiesitte te tuon laivalla tapahtuneen onnettomuuden, ennenkuin ehdin
siitä kertoa? Luitteko senkin sielustani?
— Ei, minä tiesin sen samalla hetkellä, kun se tapahtui.
Katsohan, poikaseni tätä paperia! Katsele sitä tarkasti muutama sekunti!
Hän ojensi minulle valkoisen paperiarkin. Minä tuijotin
siihen ja hämmästyksekseni näin paperin pintaan syntyvän piirteitä, varjoja ja
kuvioita, ikäänkuin näkymätön käsi niitä piirtelisi. Niistä ei syntynyt
värillistä kuvaa: valkoiseen paperiin ilmestyi korkokuvioita, kuten olisi
lämpimällä metallipuikolla siihen piirustettu. Nopeasti ilmestyi siihen
East-India-laivatokka, meidän laivamme ja sen kannella pyörivät miehet. Se oli
elävä kuva, ja jokainen piirre oli tarkasti luonnollisen näköinen. Kuten
lumottuna tuijotin kuvaa, joka vähitellen alkoi häipyä; rajapiirteet katosivat,
sulivat pois, erä erältään ja pian oli paperi yhtä valkoinen kuin alkuaankin.
— Mitä tämä on, kapteeni, — sopersin minä. — Näenkö unta vai
olenko loihdittu?
— Ei kumpaakaan, rakas Tönnisen — vastasi kapteeni nauraen.
— Ajattele syntymäseutuasi tahi mitä muuta tahansa, niin näet sen paperilla.
Hän oli oikeassa. Paperille ilmestyi hietainen merenranta,
missä lapsena olin leikkinyt. Sitten näin vanhan talon, jonka katon alla olin
nähnyt päivän valon, äitini ja sisärustoni rakkaat kasvot. Ja kaikki tuossa
pienessä paperikaistaleessa!
— Ihmeellistä! Uskomatonta! — jupisin minä tuijottaen
paperia, joka jälleen oli puhdas ja sileä.
Samassa kuului kapteenin kirjoituspöydältä kolme tahi neljä
heikkoa kilahdusta. Kuului kuin joku olisi lusikalla tahi kynänvarrella
kilistänyt tuhkakuppia.
Mc Allanin kasvot kirkastuivat.
— Nyt, poikaseni, saat nähdä; »manifestatsionin» — henki-ilmestyksen.
Ethän toki pelänne? Palveleva henkeni näyttää olevan sinulle suopea - tahtoo
kai poistaa epäuskosi. Harvoin tapahtuu että se näyttäytyy »ruumiillistuneena»,
mikä onkin luonnotonta henkiolennolle. Otaksun, että semmoinen on suggestionia;
palvelijani tahtoo, että näkisimme hänet.
— Mitä tarkoitatte, kapteeni?
— Saat kohta nähdä. En tiedä itsekkään millä tavoin se tulee
näyttäytymään. Tahdotko, ole hyvä, sulkea akkunaverhot ja sytyttää kaasun!
Tein työtä käskettyä, vedin uutimet alas ja sytytin
kaasulampun ja pari uunin reunustalla olevaa kynttilää. Huone oli nyt
kirkkaasti valaistu.
— Istu tähän tuolille! — käski Mc Allan. — Odottakaamme mitä
tapahtuu. Älä virka sanaakaan.
Minä istahdin ja odottelin pidätellen hengitystäni.
Huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus. Jouduin omituiseen, kaameaan
mielentilaan, vaikka en suurin uskonutkaan että mitään tapahtuisi. Täälläkö
keskellä Lontoon pauhinaa näyttäysi joku itämainen henkiolento, tuhannen ja
yhden yön »palveleva henki»?! Nuo paperille ilmestyneet korkokuvat voi helposti
selittää, kun ajatteli, että olin kapteenin pakinasta tullut soveliaaseen
mielentilaan, »suggereeratuksi». Mutta henki-ilmestys! Kapteeniparkani
mielikuvitus oli liiaksi herkkä. Olihan hän kuumesairas!
Mutta epäilyksistäni huolimatta tunsin salaperäisen
odotuksen huimausta. Vaistomaisesti tunsin jonkun vieraan olennon läsnäoloa...
Oh, taivas! Mitä tämä oli? Tunsin selvästi viileän
ilmavirran hipaisevan kasvojani. Oli ikäänkuin voimakas hönkäys tahi rivakka
liike olisi pannut ilmamolekyylit aaltoilemaan... Se ei ollut tunnehäiriö!
Sillä minä näin miten kaminin reunustalla seisovan kynttiläparin liekit
häilyivät ... lepattivat, kuten olisi joku kiireesti kulkenut niiden ohi!
Katsahdin Mc Allaniin. Hän lepäsi silmät ummistettuina,
kuten nukkuisi...
Samassa kuulin omituisen pehmeän, läpättäviin äänen: tuossa
aivan edessäni, metrin päässä minusta, hieno, valkohipiäinen naisen käsi löi
kuusi tai seitsemän nopeaa, hermostunutta lyöntiä kapteenin pähkinäpuisen
sängyn veistoksilla koristettuun päätyyn! Näin tuon käden parin kolmen sekunnin
ajan yhtä selvästi kuin nyt näen teidän kätenne tuossa pöydän reunalla.
Valkoisen ihon alla kuulsivat sinervät suonet... käsivarsi oli paljas
olkapäähän saakka ja siinä näkyi hämärästi — muistelen — tummansinisen
hartiavaipan poimuja. Tuo siro käsivarsi — se oli naisen tahi nuoren pojan
jäsen — on syöpynyt muistiini kuin valokuvauslevylle. — Näen vieläkin sen
nopeat liikkeet ... kuulen lyöntien pehmeän äänen ... Ranteen ympärillä oli
himmeästä, kuilusta muovailtu, käärmeenmuotoinen rannerengas. Käärmeen suippo
pyrstö oli emaljoitu — kukin siro pieni nivel eri värivivahdukseen ja silminä sillä oli kaksi
pienoista hehkuvan punaista rubiinia. — Viimeisen lyönnin jälkeen tuo kaunis
käsivarsi pysyi sekunnin ajan paikallaan ja katosi sitten yhtä nopeasti kuin
oli näyttäytynytkin. Ja minä kavahdin seisomaan niin kiihkoisasti että olin
kaataa tuolini.
— No, Tönnisen? — kysyi Mc Allan vuoteeltaan. — Mikä on
hätänä?
— Näittekö, näittekö? — huudahdin minä. — Mikä ihmeellinen
näky!
— Ei siinä mitään erinomaista ollut vastasi kapteeni. —
Paljon suurempia ihmeitä saisit nähdä, jos olisit meikäläisiä. Luulen,
poikaseni, että sinun kylmä ratsionalistinen „järkifilosofiasi” tänään on
saanut aimo kolahduksen, vai mitä sanot?
— Sanon, etten tiedä enää mitä uskoa, rakas kapteeni.
— Miten vähän me ihmiset tiedämme! Me emme osaa
tyydyttävästi selittää yksinkertaisiakaan ilmiöitä luonnossa. Me kyhäämme
oppineita teoksia „järkemme” perustalle. Ja emme tiedä antaa varmaa selitystä
mihinkään! Mikä voima saa kasvin imemään maasta ravitsevia nesteitä?
Otaksuttavasti kapillaarivoima! - Mikä saa solun jakaantumaan kahtia tai
yhdistymään toiseen? Puhumme adhesionista, kohesionista, toimenteistä — teoriaa
kaikki tyyni! Ihmisen hermosto on niin karkeata tekoa, aistit niin
vaillinaiset, „tylsistyneet”, voisi sanoa, ettei hän kykene ottamaan vastaan
mitään tunnelmia tuolta „näkymättömästä” maailmasta. Kaikki mitä aistimme eivät
käsitä, on meistä yliluonnollista „neljäs ulottuvaisuus”! Onneksi on kuitenkin
meidän veljeskunnallamme tietoja, joista „sivistyneen maailman” tiedemiehillä
ei ole aavistustakaan.
Me tunnemme aineita ikivanhan, ammoin unhoitetun sivistyksen
perintöjä, joiden salainen, tenhovoima hetkiseksi saattaa aistimme tuon
salatun, rajantakaisen maailman yhteyteen. Jollet tunne pelkoa sydämessäsi,
saat tehdä pienen kokeen... luoda silmäyksen jokapäiväisyyden rajojen yli.
Tahdotko, se on täysin vaaraton koe?
— Mielelläni, teen minkä kokeen tahansa — vastasin
innostuneena.
Tahdon kernaasti kurkistaa tuon „rajan” yli.
— Hyvä. Tuo minulle tuolta laatikosta pieni ebenpuinen
arkku...
Mc Allan avasi arkun, otti sieltä pienen tahkotun
kristallipullon ja tiputti pari pisaraa sakeaa nestettä yöpöydällä olevaan
lasiin. Sitten hän täytti sen puolilleen vedellä.
— Kas tässä, poikaseni, juohan tämä seos, niin luulen, ettei
sinun tarvitse katua kauppojasi!
Vesi oli saanut vaaleanviheriän, opaalimaisen värin;
kynttilän valossa näytti neste levittävän fluorioivaa hohdetta. Sillä oli voimakas,
aromaattinen tuoksu.
Minä epäröin hetkisen... Sitten päättävästi tyhjensin lasin.
Vesi maistui miellyttävän kitkerältä ... jälestäpäin tuntui suussa moninaisten,
tuntemattomien maustimien outo, herkullinen maku.
— Vedä tuoli hieman varjoon — sanoi Mc Allan, ettei valo
vaivaa silmiäsi.
Minä istuin odottaen juoman vaikutusta. Ensin en tuntenut
muuta kuin tuon aromaattisen maun eli tuoksun suussani. Tuokion kuluttua alkoi
kiihkeä lämmittävä tunne kierrellä sydänalassani, sen hivelevä lämpö levisi sähkövirran
tavoin kautta ruumiini. Kuvaamattoman, yliaistillisen nautinnon tunne; sai
hermoni kiihkoisesti värisemään. Hurja pyörryttävä ilo täytti sieluni. Jokainen
ruumiini solu oli pelkkää nautinnon kiihkeintä hekumaa ... peloittavan
valtaavaa kuvaamatonta riemua — kuluttavaa, ja samalla suloista, ikäänkuin
aistini pehmeisiin silkkikuituihin verhottuina jännittyisivät nautintojen
korkeimpaan sopusointuun. Samalla tunsin itseni vapaaksi, kevyeksi ...
aistit teroittuivat, tarkistuivat, kuten olisivat kokonaan eristettyinä
aineruumiista, ottaen osaa sieluni riemuisaan ilonpyörteeseen.
Tätä huumaavan nautinnon pyörryttävää riemuntunnetta kesti
kauvan, kauvan! Se kiihtyi yhä voimakkaammaksi, ja sikäli tunsin aistimieni
myös teroittuvan. Minusta tuntui kuin voisin entää koko maanpiirin, käsittää
äärettömät avaruudet,
sulkea sieluuni kaikkeuden!
Runoton kieleni ei kykene kuvaamaan seuraavien hetkien
kokemuksia ... en tiedä sanoa kestikö niitä vuosia vai sekunteja. Kuten utuisa
sumuverho olisi reväisty silmiltäni, näin minä aurinkoisen maiseman
palmupuineen, laakerimetsikköineen avautuvan eteeni. Sen taustana oli keltaisen
hohtava hietaerämaa ... kaukana näköpiirin rajalla kohoutui ilmoille, kolme
mahtava pyramiidia … Luxorin kuuluisat kuningashaudat. Minä tiesin istuvani
tuolilla lontoolaisessa huoneessa ja yhtä kaikki vaelsin näkymätönnä ihmisten
parissa, jotka olivat eläneet ja kuolleet tuhansia vuosia takaperin! Minä
tiesin ... se oli varma tieto, ettei tämä ollut meidän päiviemme Egypti, jonka
näin. Tuolla kannettiin faraota kultaisessa kantotuolissa, kaikki kansa
heittäysi kasvoilleen maahan; minä yksin katselin vapaasti, pelkäämättä,
auringon poikaa. Minä näin nuo synkät, kuin kiveen veistetyt kasvot,
nautintojen veltostamat kasvojenpiirteet ilmaisivat kyllästystä ... kaikkeen;
jokainen juonne osoitti itsekkyyttä, julmuutta, epäluuloa. Ne olivat elukan,
inhimillisen pedon kasvot ...
Sitten häipyi maisema utuisaan usvaan. Kuva vaihtui kuin
kinetoskopissa ... näin nyt kappaleen muinaisen Atenan elämästä. Panteonin
uljaat marmorikolonnaadit Akropoliskukkulalla, Propyleion, Pallas Athenen
majesteetillinen kuvapatsas, kaupunkiaan vallitseva hengetär ... kultainen
kypäri kimaltelee kuin tulinen, säteilevä, hehkuva tähti... mahtava
norsunluinen keihäs kultakärkineen neitseellisen jumalattaren kädessä näkyy
kauvas Hellespontin ulapoille ... Korkealle kehittynyt kulttuuri on kaikkeen
painanut leimansa...
Utuvaippa taasen häipyy ja paljasti näkyviin Neapelin lahden
valtavan kaaren, mailleen menevän auringon purppurahohteessa. Roomalaisen
huvilan puutarha marmorisille veistokuvineen, solisevine suihkulähteineen.
Kaakossa Vesuvion tumma hahmo ... lyijynvärinen savukeila häilyy sen huipulla
kaameana, tuhoa ennustavana .... Toogaan puettu ylimys istuu puiston
marmoripenkillä .... hänen edessään seisoo mustatukkainen nuorukainen, kaunis
kuin Apollo, ja lausuu Anakreonin runoa; hän tarkistaa runoilijan esittämiä
mielialoja pronssikielisen luutan kaihomielisesti väräjävällä säestyksellä.
Sitten näen Kolosseumin areenalla tuhatpäisen yleisön
alhaisia vaistoja hivelevän verisen näytelmän ... kuoleman eri haamuissa,
silvottuja jäseniä, verta, kuolonkamppausta. Auringonpaahteessa istuvan
alhaisen kansan eläimellinen ihastus ilmenee kätten leipomisella, huudoissa ...
tuhansissa silmissä kiiluu sama julma verenhimo! Palttinasuojustimen viileässä
varjossa istuvat ylimykset salaavat tunteensa, pysyvät näennäisesti
kylmäverisinä, mutta yhtä paljon nauttivat hekin tästä kuoleman, intohimon ja
tuskien verisestä hekumasta...
Seuraava vaihdos vie minut Caesarien palatsin pitosaliin ...
riihottomaan intohimojen temmellykseen; näen ihmisen alennustilassa, ilman
säädyllisyyden teeskenneltyä naamiota. Tuoksuvat ruususeppeleet lakastuvat
viinin tulistamilla ohimoilla, silmät saavat tuijottavan lasittuneen ilmeen...
miehet ja naiset ovat yhtä eläimellisesti päihtyneet. Ja minä, nykyajan lapsi,
kuljen näiden 2,000 vuotta sitten eläneitten mässääjien parissa ... voisin, jos
tahtoisin, hyväillä kuorsaavan bacchantinnan palmikkopäätä tahi painaa suutelon
valkohipiäiselle olkapäälle, jolta silkkivaippa on solahtanut alas...
Vielä monta kertaa vaihtuu taulu. Näen Rooman loimuavana,
humisevana tulimerenä ... jättiläispätsin hohde luo oudon, rusottavan
kajastuksen öiselle taivaalle. Näen verisen taistelukentän ... barbaarien lauma
lyö pakosalle «voittamattomat« pronssikypäräiset legionat ... Kuljen Parisin
pimeillä kaduilla, kuulen suurkaupungin mystillisiä öisiä ääniä: juopuneen
mylvinää, varkaan hiipivät askeleet, synnytystuskissa vääntelevän vaimon voihkinaa.
Mutta niihin yhtyy vielä kaamea, tuhoa ennustavakohina: uskonvimmaisen, verta
janoovan roskaväen alhaisimmat vaistot on lietsottu vireille, vain verivirrat
voivat tämän intohimojen riihottoman tuliroihun sammuttaa. Kuulen murhamiehen
rientävän työhönsä ... ihmispeto viettää helvetillisiä, verisiä orgioita...
tuskanhuutojen, ja kuolonkorinan säestyksellä. Perttulin yönverimessu on
alkanut ... Mutta, Donnerwettah! ... kellohan on jo puolikaksi! Rientäkäämme
levolle, nuori ystäväni, muuten saamme aimo ripityksen tohtorilta! Ja lienette
jo kyllästynyt kuulemaan juttuani, joten säästän sen lopun toiseksi kerraksi,
jos tahdotte kuulla.
— No, miltä tuntui teistä herätessänne huumaustilasta,
kapteeni Tönnisen? — kysyin minä.
— Huumaustilassa en ollut lainkaan. Sehän juuri oli
omituista, että olin koko ajan täydessä tajussa, tiesin että ruumiini istui
tuolilla, kapteeni Mc Allanin sairasvuoteen vieressä. Tuo taikajuoma ei ollut
tavallista huumausainetta; pääni ei tuntunut lainkaan raskaalta jälestäpäin,
niinkuin aina on laita «narkoosista« herättyä. Tuo peloittavan kiihkeä
nautinnontunne ei yhtään uuvuttanut hermostoa. Minä luulen, että Mc Allan oli
oikeassa sanoessaan, että tuo juoma kykeni vapauttamaan sieluni hetkiseksi materian
kahleista, joten se voi heittää silmäyksen «näkymättömän« maailman rajan yli
... Kas, nyt olemme sanatorion portilla. Toivon ettette pidä „metafyysillistä”
vaellustani, tavallisena laivurijuttuna — sitä se ei ole. Hyvää yötä!
