Harhakuva.
Kirj. August Strindberg.
Herra tuli eräänä iltana kotiin nuottivihkoja muassaan ja sanoi rouvalle: — Syötyä me soitamme quatremains.
— Mikä uusi kappale sinulla siinä on? kysyi rouva.
— Minä olen ostanut »Romeon ja Julian». Tunnetko sitä?
— Tietysti niinä sen tunnen, vastasi rouva, mutta minä en tiedä olenko sitä koskaan nähnyt esitettävän.
— Oi, se on ihana! Minä muistan sen kuin nuoruusunelman, mutta en ole sitä kuullut muuta kuin kerran ja siitä on kaksikymmentä vuotta.
Illallisen jälkeen, kun lapset oli laitettu makuulle ja talossa vallitsi hiljaisuus, sytytti herra pianokynttilät. Hän lukee koreasti painetulta nimilehdeltä: «Romeo ja Julia.»
— Tämä on Gounoud'n kaunein sävellys — sanoo hän — enkä minä luule sen olevan aivan vaikean.
Rouva ottaa kuten tavallista ensiäänen ja sitten aljetaan. D-duuri, neljännesosan tahti, Allegro giusto.
— Eikö olekin kaunista? — sanoo herra alkusoiton loputtua.
— Onhan se — myöntää rouva, joskin hiukan vastahakoisesti.
— Otetaanpa nyt Marciale — sanoo herra — se on jotakin erityisen hienoa. Minä muistan kuninkaallisen teatterin oivat köörit niiltä ajoilta, kun Söderman vielä oli elossa.
Marssi alkaa.
— No, eikö ole muhkeata?'— sanoo herra riemuissaan, ikäänkuin hän olisi »Romeon ja Julian» keksinyt.
— Minun mielestäni se kuuluu messinkimusiikilta — vastaa rouva.
Herran mieskunnia ja hyvä maku ovat vaarassa ja hän etsii kuutamo-aariaa neljännestä näytöksestä. Pitkällisen haeskelun jälkeen hän kohtaa pitkän sopraanoaarian, se lienee oikea.
Ja hän alkaa uudelleen: Tram-tramtram, tramtram-tram, siltä se kuuluu bassossa, joka on hyvin helppo.
— Tiedätkö — arvelee rouva soiton loputtua —kappale on aika kehno.
Herra on aivan alakuloinen ja myöntää, että se kuuluu posetiivimaiselta.
— Siltä se minusta on koko ajan tuntunut — tunnusti rouva.
— Minun mielestäni se kuuluu vanhenneeltakin. Ajattele, että Gounod niinpian voi joutua vanhanaikaiseksi — sanoo herra pelastaakseen itsensä. — Soitatko vielä? Mennään läpi cavatina ja terzetti, minä muistan erityisesti rouva Michaelin, joka oli jumalallinen.
Sen sanottuansa näyttää herra todellakin murheelliselta ja panee vihot pois, ikäänkuin hän tahtoisi sulkea oven menneisyyden jälkeen.
— Emmekö juo lasia olutta? kysyy hän.
He istuutuivat pöydän ääreen ja juovat lasin olutta.
— On se sentään merkillistä, alkaa herra — minä en ollut luullut, että me olimme niin vanhenneet, että me totta tosiaan olemme joutuneet ikälopuiksi »Romeon ja Julian» kanssa kilpaa. Ajattelehan, siitä on kaksikymmentä vuotta, kun minä kuulin tuon oopperan ensi kerran. Minä olin juuri tullut ylioppilaaksi, minulla oli ystäviä, ja tulevaisuus hymyili kirkkaana ja iloisena minulle. Jo jonkun ajan olin minä komeillut orastavin viiksin ja ylioppilaslakein, ja etenkin on muistossani se ilta, jolloin Fritz, Philip ja minä menimme oopperaan. Joitakin vuosia ennen olimme tutustuneet »Faustiin» ja olimme siis suuria Gounod'in ihailijoita. Mutta sittenkin oli »Romeo» parempi kuin olimme odottaneet ja musiikki kerrassaan lumosi meidät. Nyt ovat molemmat ystäväni kuolleet. Fritz, joka pyrki ylöspäin korkeimmille sijoille, kuoli sihteerinä, Philip lääketieteen kandidaattina ja minun, joka aijoin valtioneuvokseksi, oli lopuksi pakko tyytyä olemaan rykmentin auditöörinä. Kuinka ovatkaan vuodet vierineet, meidän sitä huomaamatta! Olenhan tosin nähnyt että rypyt silmieni ympärillä ovat tulleet selvemmiksi ja hiukset ohimoilta harmaantuneet, mutta että jo olemme ehtineet niin pitkälle hautuumaan tietä, sitä en olisi uskonut.
— Niin ystäväni, vanhoiksi me olemme muuttuneet, senhän voit nähdä lapsistamme. Ja minustakin sinä sen näet, vaikka et siitä puhu ...
— Kuinka voit noin sanoa!
— Minä tiedän sen liiankin hyvin, rakkaani, jatkoi rouva surumielisenä, minä kyllä tiedän alkavani muuttua rumaksi, hiukseni irtaantuvat ja pian täytyy minun vedättää pois etuhampaani ...
— Mutta ajatteleppas kuinka mikään ei kestä nykyään, keskeyttää hänet mies. Tähän maailman aikaan näytään vanhennuttavan entistä nopeammin. Isäni kodissa soitettiin vielä Haydnia ja Mozartia, vaikka he olivat kuolleet kauvan ennen hänen syntymistään. Ja nyt — nyt on Gounod jo vanha! On surulista näin jälleen nähdä nuoruusihanteensa! Ja kuinka kamalaa on tuntea olevansa vanha!
Hän nousee ja istuutuu jälleen pianon ääreen; hän ottaa nuottivihon ja selailee sitä aivan kuin etsisi hän jostain kirjoituspöydän laatikosta nuoruusmuistoja, hiuskiharoita, kuivia kukkia ja nauhanpalasia. Hänen silmänsä tuijottavat mustiin nuotteihin, jotka näyttävät pieniltä teräslankaristikolla kiipeileviltä lintusilta, ja hän koettaa niistä mieleensä johdattaa kevätääniä, kiimahuutoja, riemuitsevia liverryksiä ensi lemmen ruusuisilta päiviltä. Mutta kaikki näyttää hänen silmiinsä niin vieraalta kuin olisi nuoruuden kukoistusajan muisto uponnut rikkaruohoihin. Niin, niinpä se on: kielet ovat tomuiset, kaikupohja lahonnut, peitehuopa poiskulunut.
Huoneessa kuuluu huokaus, raskas kuin ontosta rinnasta lähtenyt. Sitten on aivan hiljaista.
Äkkiä kuuluu mies sanovan:
— Mutta ihmeellistä on että tuo ihana loppusoitto puuttuu tästä pianosovituksesta. Siinä oli, muistan sen varmaan, harppusäestys-prologi ja kööri, joka kuulosti tällaiselta:
Hän hyräilee hiljaa säveltä, joka kumpuaa esiin kuin puro vuorenrotkosta; ääni synnyttää toisen, hänen kasvonsa kirkastuvat, suu hymyilee, rypyt tasaantuvat ja kädet putoavat koskettimille, jotka voimakkaasti, nuorekkaasti ja hyväillen toistavat ihania ja suuria ääniä, soinnukkain äänin hän laulaa basso-osan.
Hänen vaimonsa on herännyt raskaista mietteistänsä, kuuntelee kyynelsilmin ja kysyy ihmeissään:
— Mitä se on?
— Romeo ja Julia! Meidän Romeo ja Julia! Hän nousee tuolilta ja tuo nuottivihon kummastuneen nuoren rouvan eteen.
— Katsohan! Tämä olikin meidän setiemme ja tätiemme Romeo, se oli .. .luehan .. .Bellini! Oh! Emmehän me siis vielä vanhoja olekaan!
Rouva katsoo kolmekymmentäkuusivuotiaan miehen paksua, vielä kiiltävää tukkaa, hänen sileätä otsaansa ja tulisia silmiänsä. Ja hän sanoo ilosta loistaen:
— Niin, sinä näytät melkein viisikolmattavuotiaalta!
— Entäs sinä? Sinä näytät nuorelta tytöltä. Mitenkä tuo vanha Bellini saikaan meitä noin pettää! Minä ajattelin heti, ettei asia ollut oikein.
— Ei, ystäväiseni, minä sitä ensin mietin.
— Luultavasti sentähden, että olet minua nuorempi.
— Älähän ... Niin istuu pariskunta kiistellen leikillä siitä, kumpi heistä on vanhempi, aivan kuin kaksi lapsukaista ja ihmettelevät, kuinka he ennen olivat voineet keksiä ryppyjä ja harmaita hiuksia, vaikka ei niitä ollut olemassakaan.
Minä, joka tunnen molemmat tämän tapauksen uhrit, voin todistaa, että he vielä ovat kolmekymmenluvulla ja näyttävät äskettäin täyttäneen kaksikymmentä! Siinä oli siis harhakuva, nuottivihon aikaan saama, ja sävelten petollista voimaa voi kukin kokea itsessään, jos menee ja kuuntelee »Romeota ja Juliaa» oopperanäyttämöltä, missä primadonna on viidenkymmenen kypsän keväimen lapsi.
Helsingin Kaiun kuukauskuvalehti 1/1910.
