Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
II Jää särkyy.
Paikka, jossa missit Williams asuivat, oli pitkä aika takaperin kauniissa, Lontooseen rajoittuvassa esikaupungissa Norwoodin, Anerleyn, ja Foresthillin välillä. Muinoin, jolloin sieltä vielä oli pitkä matka pääkaupunkiin, aiottiin sanotulle alueelle perustaa itsenäinen, pieni kaupunki, ja pienen huvilan, jota kutsuttiin ”Ruusutarhaksi”, omisti vanha mr Williams, joka myöskin omisti huvilaa ympäröivät maa-alueet. Kuusi tai kahdeksan sellaista huvilaa, jotka olivat hajallaan pitkin tätä aaltomaisesti muodostunutta maata, muodostivat koko yhdyskunnan viime vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä. Pohjatuulen puhaltaessa kuului kaukaa suurkaupungin kumea pauhu, kuten olisi se ollut itse ihmiselämän nousu- ja pakoveden kohina; ja pitkin taivaanrantaa voitiin havaita savuvaippa, jota voitiin pitää tuon inhimillisen nousu- ja pakoveden tyrskyinä. Kuitenkin oli pääkaupunki vuosien kuluessa pistänyt etelään päin monia tiilirakennuksista punottuja tuntosarvia, jotka ensin kulkivat mutkikkaina, mutta sitte vähitellen yhtyivät, suorenivat ja etenivät, kunnes saavuttivat pienet maalaishuvilat, imivät neitseensä ja kohottivat maasta vanhojen tulipunaisten hökkelien sijaan uusmuotisia huviloita. Vanhan mr Williamsin maasta myytiin lohko toisensa jälkeen rakennuskeinottelijoille ja myyty maa kantoi hedelmänä kauniita esikaupunkihuviloita, joita ympäröi puistokäytävien varsilla olevat puoliympyrän muotoiset kukka-istutukset. Vanha mr Williams oli lähtenyt kaikenmaailman tietä, ennenkuin tiilitalot kokonaan olivat ennättäneet hänen alueensa ympäröidä; mutta hänen molemmat tyttärensä, jotka alueen perivät, elivät nähdäkseen viimeisenkin tilkun maalaismaisemaa katoovan olemattomiin. Monet vuodet olivat he pitäneet kiinni maakaistaleesta, koettaen säilyttää hallussaan osan aluetta, joka näkyi heidän ikkunastaan, mutta monen viekottelun jälestä olivat he raskain sydämin vihdoin uhranneet senkin saman kohtalon haltuun, mikä muutakin maata kohtasi. Leveä viertotie suunnattiin heidän ennen niin rauhallisen alueensa halki ja entisestä alueesta muodostui kaupunginosa, joka sai nimekseen ”Puisto”. Samalla alkoi toisella puolen viertotietä kohota maasta kolme vaativaisen näköistä huvilaa. Haavoittunein sydämin seurasivat nuo kaksi pientä neitiä rakennusten tasaista lisääntymistä ja ihmettelivät minkä näköisiä naapureita kohtalo mahdollisesti lähettäisi heidän soppeensa, jota he yhäkin pitivät omanaan.
Vihdoin valmistuivat kaikki kolme huvilaa. Ne olivat saaneet kauniisti huipuiksi leikatut kattolistansa ja puuparvekkeensa, niin että ne olivat — kuten vuokrailmoituksessa sanottiin — kolme sveitsiläistä huvilaa, sopivasti sisustettuine 16 huoneineen, ilman pohjakerrosta, varustetut sähköjohdoilla, kylmä- ja lämminvesijohdoilla, ajanmukaisilla mukavuuksilla ja sen lisäksi tenniskentällä. Vuokra 100 puntaa vuodessa; myyntihinta 1,500 puntaa. Näin houkutteleva tarjous ei kaikunut kuuroille korville. Muutaman viikon kuluttua oli ”yhden” vuokrailmoitus kadonnut ja samalla tiedettiin, että amiraali Hay Denver, hänen rouvansa ja ainoa poikansa muuttavat huvilaan. Tämä tieto herätti sisaruksissa tyydytystä. He olivat eläneet siinä varmassa vakaumuksessa, että joku kesytön ja mahdoton lauma, joku parkuva ja laulava villi perhe murtautuisi heidän rauhanmajaansa. Mutta kysymyksessä olevaa perhettä vastaan ei voitu mitään muistutusta tehdä. He avasivat hakemiston ”Aikamme miehiä” ja havaitsivat siitä, että Hay Denver oli sangen nerokas upseeri, joka oli alkanut upseeriuransa laivan päällikkönä Bomarsundissa ja päättänyt sen laivan päällikkönä Aleksandriassa. Näiden kahden meritaistelun välillä oli hän nähnyt merivettä enemmän kuin kukaan hänen ikäisensä upseeri. Takun linnoituksesta ja Shannonprikaatista risteilyyn Zansibarin rannikolla ei ollut ainoatakaan liikettä merellä, jonka yhteydessä ei hänen nimensä olisi ollut; Viktoriaristi ja Albertinmitali ihmishengen pelastamisesta todistivat nekin puolestaan, että hän oli yhtä urhokas rauhan kuin sodankin aikana. Perhe niinollen oli ilmeisesti sangen sopiva naapuriksi, erittäinkin kun vanhat neidit olivat saaneet huvilan isännöitsijältä kahdenkeskisesti tietää, että perheen poika, mr Harald Denver oli hyvin hiljainen nuori mies, joka aamusta iltaan työskenteli eräässä yksityispankissa.
Hay Denverin perhe oli tuskin ennättänyt muuttaa huvilaan kun jo vuokrailmoitus katosi toisenkin huvilan ikkunasta; ja jälleen havaitsivat vanhat neitoset, ettei heillä ollut mitään syytä olla tyytymättömiä uusiin naapureihinsa. Tohtori Balthazar Walkerin nimi oli lääkärimaailmassa hyvin tunnettu. Hänen virka-ansionsa, jäsenyytensä monissa arvokkaissa seuroissa ja yhdistyksissä sekä hänen lääketieteelliset teoksensa täyttivät monta sivua ”Lääkärikalenterissa”, lukien hänen ensimäisestä lentokirjasestaan ”Luuvalo”, kirjoitettu vuonna 1859, hänen suureen teokseensa ”Hermoston sairaloisuuksista”, joka oli kirjoitettu vuonna 1884. Hänen menestyksellinen lääkärinuransa, joka näytti oireita, että hän nimitettäisiin jonkun kollegion puheenjohtajaksi ja että hänellä sitäpaitse olisi odotettavanaan vapaaherran arvo, oli äkkiä päättynyt siihen, että hän oli saanut suuren perinnön, jonka hänelle äkkiarvaamatta jättänyt muuan rikas, kiitollinen potilas; tämän kautta hän joutui loppu iäkseen riippumattomaan asemaan ja pääsi tilaisuuteen jatkamaan puhtaasti tieteellisiä töitään — ala, joka muuten aina oli houkutellut häntä paremmin kuin varsinainen lääkärinammatti taloudellisine sivutarkoituksineen. Tämän johdosta oli hän myynyt talonsa Weymouth Streetin varrella ja muuttanut tieteellisine koekaluineen ja kahden sievän tyttärensä keralla — hän oli nimittäin ollut jo lukuisat vuodet leskenä — tyynempään ilmapiiriin Norwoodin luona.
Niin oli enää ainoastaan yksi huviloista vuokraamatta. Ei siis kummakaan, että molemmat vanhat neitoset Ruusutarhassa vaanivat suurella uteliaisuudella tulokkaita ja jonkinmoisin pelonsekaisin tuntein tarkkailivat heidän merkilliseltä näyttävää taloontuloaan. Talon isännöitsijältä olivat he jo kuulleet, että taloon muuttaisi kaksi henkilöä, muuan mrs Westmacott, leski, ja hänen veljensäpoika, Charles Westmacott. Kuinka yksinkertaisilta ja merkilliseltä kaikuivatkaan nämä nimet vanhojen neitosten korvissa! Mutta eihän sitä silti voinut mitään eriskummallisuuksia odottaa, ei ainakaan sellaisia, joita he olivat omin silminsä juuri nähneet. Nämähän oikeastaan neitosten mielestä uhkasivat tuottaa väkivaltaa ja eripuraisuutta tuohon rauhan soppeen. Ja uudelleen huokasivat vanhat neitoset samoin sydämin ja samoin mielin, että parasta olisi ollut pitää maansa itse; silloin olisi ainakin rauha säilynyt Ruusutarhassa.
Kun he vähän ajankuluttua istuivat teepöytänsä ääressä, puhkesi Berta sanomaan:
— Mutta...miten merkillisiä nuo ihmiset ovatkaan, niin on meidän, minun mielestäni, osotettava heille samaa kohteliaisuutta kuin muitakin huvilakylän asukkaita kohtaan, vai mitä sinä arvelet asiasta?
— Tietysti, tietysti, myönteli sisar.
— Ja kun kerran olemme käyneet tervehtimässä rouva Hay Denveriä ja Walkerin missejä, niin eikö pitäisi meidän käydä myöskin lausumassa rouva Westmacott tervetulleeksi?
— Tietysti, rakas sisko. Kun he kerran asuvat meidän maallamme, niin ovat he mielestäni aivan kuin vieraitamme, ja sen vuoksi on velvollisuutemme käydä toivottamassa heille onnea uuteen asuntoonsa.
— No niin ratkaisi asian Berta, käymme heidän luonaan jo huomenna.
— Niin, käykäämme jo huomenna siskosein ... mutta ...kun tuo jo olisi ohitse!
Kello neljä seuraavana päivänä olivat siskoset matkalla ystävälliselle vierailulleen. Kankeissa ja kahisevissa silkkihameissaan, tiukasti ruumiiseen käyvissä liiveissään, jotka olivat kivihiilihelmillä reunustetut hiukset järjestetyt kahdelle riville pyöreitä kiehkuroita, jotka pistivät esiin mustien myssyjen kumpaiseltakin puolelta, muistuttivat he vanhoja kuparipiirroskuvia, jotka esittävät naisia viime vuosisadan kolmannelta kymmenluvulta. Puoliksi uteliaina ja puoliksi peloissaan koputtivat he ”kolmen” ovelle, jonka heille avasi punatukkainen palveluspoika.
Mrs Westmacott oli kotosalla. Palveluspoika vei heidät vastaanottohuoneen tapaan kalustettuun salihuoneeseen, jonka tulisijassa kauniista kevätsäästä huolimatta paloi suuri tuli. Poikanen otti heidän käyntikorttinsa, ja heti kun neitoset olivat ennättäneet istuutua, tärisytti hän heidän hermojaan kirkaisemalla oviverhon takana, potkaistuaan jotain lattialla olevaa esinettä. Koiranpenikka, jonka he olivat edellisenä päivänä ikkunastaan nähneet, linkutti vikisten ulos läpi huoneen.
— Elizan suhteen on oltava varuillaan, sanoi poikanen heille luottavaisena. — Nähkääs, herra sanoo, että se antaa hänelle enemmän kuin mitä se mukanaan toi.
Hän irvisteli ystävällistä naurua molemmille sohvalla istuville vanhoille mustille neitosille ja riensi etsimään emäntäänsä.
— Mitä... mitä herran nimessä hän sanoi? kysyi Berta hengästyneenä.
— Jotakin... oi, hyvä Jumala! Berta, Berta, katso tuonne'...auta, auta! Hyvä Jumala, apua, apua!...
Molemmat sisarukset olivat silmänräpäyksessä jalkoineen sohvalla. He vetivät hameensa tiukasti säärtensä ympärille, tuijottivat silmillään samaan pisteeseen ja päästivät kauheita hätähuutoja. Tulisijan edessä oli korkea pajukori ja sieltä pisti esiin litteä, neliskulmainen pää vihreän välkkyvine, äkäisine silmineen. Se nousi yhä korkeammalle, hoippui edes ja takaisin, ja vihdoin näkyi reunan ylitse puoli jalkaa kiiltävää, suomuista kaulaa. Joka kerralla kun pää heilahti, kuului sohvalta hätähuutoja.
— Mikä, herran nimessä, täällä on hätänä? kuului ääni läheisen huoneen ovesta, ja ovelle ilmestyi samalla talon emäntä. Ensiksi katsoi hän molempiin vieraisiin naisiin, jotka parkuivat seisten hänen punaisella plyshisohvallaan. Mutta katsaus tulisijaan päin ilmaisi hänelle hädän syyn ja samassa puhkesi hän iloiseen nauruun.
— Charley — huusi hän — Eliza tekee täällä taas tuhmuuksia.
— Minä otan sen suojaani, vastasi miesääni ja nuori veljenpoika riensi huoneeseen. Hänen kainalossaan oli hevosloimi, jonka hän viskasi korin yli, sitoi sen nuoralla kiinni, niin että korin asukas joutui täydelliseen vankeuteen. Hänen tätinsä riensi tyynnyttämään vieraita.
— Tuo on vain tarhakäärme, selitteli hän.
— Voi, Berta! Voi, Monika! valittelivat sisarusraukat toisilleen.
— Se paraillaan munii muutamia munia ja sen vuoksi olemme sille tehneet takkavalkean. Eliza pitää lämpimästä. Muuten on se hyvin kiltti eläin, mutta pelkäsi se varmaankin, että aikoisitte pahaa sen sikiöille. Ette suinkaan ole muniin kosketelleet, vai kuinka?
— Voi, lähtekäämme kotiin, lähtekäämme kotiin, Berta, kirkui Monika, ja pienillä hansikkaisiin pistetyillä kätösillään teki hän mitä syvintä inhoa osoittavan eleen.
— Ei, älkää menkö! Astukaa sisälle tänne! sanoi mrs Westmacott äänellä, joka osoitti, että hänen tahtonsa yleensä oli laki. — Tätä tietä, jos suvaitsette! Täällä on vilpoisempikin kuin salissa.
Hän osotti heidät huoneeseen, joka oli sangen siististi kalustettu kirjastohuoneeksi. Kolme seinää oli kirjakaappien verhoamana ja neljännellä oli pitkä, keltaiseksi kiilloitettu pöytä, täynnä käsikirjoituksia, papereita ja tieteellisiä koekaluja. — Istukaa te tähän ja te tähän! komensi hän — kas noin, näin on hyvä ollaksenne! Ja nyt sallikaa minun kysyä, kumpiko teistä kutsuu itseään miss Williamsiksi ja kumpiko on miss Berta Williams?
— Minä olen miss Williams, vastasi Monika vieläkin vavisten ja kurkistellen ympärilleen, olisiko mahdollisesti täälläkin jotain, mikä saattaisi antaa aihetta kauhuun.
— Ja te asutte, kuten otaksun, tuossa pienessä kauniissa huvilassa. On koko lailla hauskaa, että tulette tervehtämään näin pian. En kuitenkaan usko, että tulemme tuttavuuttamme jatkamaan, mutta tarkoituksennehan silti on hyvä.
Hän nojausi uunia vastaan ja pani säärensä ristiin.
— Ajattelimme, että saattaisimme olla jollakin tavoin hyödyksi, sanoi Berta hämillään. — Jos ehkä olisi jotakin, mikä saattaisi paikan teille paremmin kodikkaaksi, niin...
— Kiitoksia paljon, kiitoksia, mutta minä olen jo vanha ja tottunut matkustamaan, siksi tunnen olevani kotona, mihin ikänä tulenkaan. — Olen juuri vastikään palannut muutamia kuukausia kestäneeltä matkalta Marquesa-saarilla, jossa oli hyvin hupaista. Sieltä sain Elizan. Monessa suhteessa voidaan sanoa, että Marquesa-saaret johtavat nykyisin maailmaa.
— Herran ihme! Kuinka niin? huudahti miss Williams.
— Naiskysymyksen suhteen, tarkoitan. Siellä ovat he omalla tavallaan työskennelleet tuon suuren kysymyksen ratkaisemiseksi ja eristetyn maantieteellisen asemansa vuoksi ovat he jo osaltaan sen ratkaisseetkin. Siellä on nainen se, mikä sen tulee ollakin, nimittäin tasa-arvoinen miehen kanssa. Tule tänne luoksemme istumaan, Charles. Onko Eliza jo täydessä kunnossaan?
— On, täti.
— Nämä ovat naapurimme, miss Williamsit. Ehkä teille maistuu lasi portteria; sinä Charles, voit noutaa tänne pari pulloa.
— Ei, ei, kiitos, vastustivat sisarukset jotenkin päättävästi.
— Eikö? Sepä ikävää, etten voi tarjota teille teetä. Minun mielestäni ovat naiset tulleet niin alamaisiksi juuri sen tähden, että he ovat jättäneet miehille kaikki ravitsevat juomat ja tavan vahvistaa ruumistaan voimistelulla. Mutta siihen syntiin en ainakaan minä ole langennut.
Hän otti pari rautakankea uuninnurkasta ja pyöritteli niitä kevyesti päänsä ympärillä. — Katsokaapa mitä portteri saa aikaan, sanoi hän.
— Mutta ettekö kuitenkin tarkoita, kysyi kainosti vanhempi neiti Williams, että naisella sittenkin on erityinen elämänkutsumuksensa.
Talon emäntä antoi rautakankien rämähtäen pudota lattialle.
— Tuossa taasen on vanha tuttu virsi! huudahti hän. — Niin niin, mikä on naisen kutsumus? Luonnollisestikin kaikki, mikä on vähäpätöistä, halpaa, sielua tappavaa, halveksittavaa ja huonopalkkaista, niin ettei kukaan muu siihen tahdo ryhtyä; se on naisenkutsumus. Ja kuka on nämä rajat naisen toiminnalle vetänyt? Kuka on sulkenut naisen siihen ahtaaseen toimintapiiriin, missä hän nykyisin työskentelee? Kohtaloko on sen tehnyt, vai luontoko on tehnyt sen? Ei suinkaan! Se on ollut naisen verivihollinen, mies.
— Mutta kuulehan, täti, intti Charles miedosti ja verkkaan.
— Kyllä, Charles, mies se on sanon minä. Sinä ja sinun kaltaisesi. Nainen on suunnaton muistopatsas miehen itsekkäisyyden kummulla. Miten onkaan tuon huudetun ritarillisuuden laita, hienojen sanojen ja hienon hienojen puheenparsien? Miten on kaiken tuonlaita silloin, kun se koetteelle pannaan? Miehen, yleisenä käsitteenä, on autettavanaista kaikessa, luonnollisestikin, mutta kuinka on laita silloin, kun on kysymys hänen rahakukkarostaan? Missä on silloin miehen ritarillisuus? Auttavatko lääkäritkin naista saadakseen hänet laillistetuksi lääkäriksi? Auttavatko lakimiehet saadakseen naisen asianajajaksi ja sallivatko papit, että nainen saarnaa kirkossa? Kyllä kiitos! Te sulette rivinne ja osotatte naiselle hänen oman tehtävänsä. Hänen tehtävänsä! Olemaan tyytyväinen niihin kuparilantteihin, jotka hän onnistuu haalimaan kokoon, olemaan sekaantumatta miesten toimiin, silloin kun miehet nykivät itselleen kultakolikolta, aivan kuin siat kaukalonsa ympärillä — tätä sanovat miehet naisen tehtäväksi! Niin, niin, poikaseni, istu vain siinä ja nyrpistele nenääsi ja juuri samalla kertaa, kun tässä näet uhrejanne! Mutta totista totta on kuitenkin jokainen sana, minkä sanon, sen itsekin tiedät.
Niin säikähtyneitä, kuin molemmat sisarukset tuosta sanatulvasta olivatkin, eivät he kuitenkaan voineet olla vetämättä suutaan hymyyn, kun he näkivät tuon sorretun uhrin voimakkaan ja hallitsevan asennon ja loivat sen jälestä silmänsä miessukupuolen heikentyneeseen edustajaan. Charlesiin, vahvarakenteiseen nuoreen mieheen, joka laupiaana kuin lammas istui tuolilla, harteillaan sukupuolensa synnit. Rouva sytytti tulitikun, otti paperossin ja alkoi imeä savua keuhkoihinsa.
— Tunnen, että tupakka minua suuresti tyynnyttää, silloinkun hermoni ovat joutuneet epäjärjestykseen, selitti hän. — Tupakoitteko?...vai ette? Sittepä teiltä puuttuu kaikkein puhtain nautinto — melkeinpä ainoa, jota ei seuraa minkäänlainen paha tunne.
Miss Williams silitti kankeata hamettaan ja vastasi jonkinmoisella itsetietoisuudella:
— Tupakoiminen on kuitenkin nautinto, jonka tutustumiseen sekä minä että Berta olemme aivan liian vanhanaikuisia.
— Jotenkin oikein, eikä se mielestäni olisi teille hyödyksi jos koettaisittekin. Mutta muistaessani, saanko toivoa, että joskus tulette yhdistyksemme kokouksiin? Minä pidän huolta siitä, että saatte pääsyliput.
— Yhdistyksenne kokouksiin? Kuulutteko johonkin yhdistykseen täällä?
— Yhdistyksemme ei vielä ole perustettu, mutta minä koetan kiirehtiä, saadakseni kokoon toimikunnan, ja se saadaan aikaan tuossa tuokiossa. Minun tapani on perustaa naisyhdistys kaikkialle, missä kulloinkin olen. Anerleyssä on muuan aatteemme nainen, mrs Sanderson, ja niin ollen on yhdistyksemme ydin jo koossa. Ainoastaan järjestetyn vastarinnan kautta, miss Williams, on meillä toivoa voida vastustaa tuota itsekästä sukupuolta. — Mutta mitä? Aijotteko jo lähteä?
— Meillä on vielä pari vierailua tekemättä, vastasi sisaruksista vanhin. — Varmaankin suotte meille anteeksi. Toivomme, että Norwood muodostuu teille mieluisaksi asuinpaikaksi.
— Kaikki paikat ovat minulle ainoastaan taistelukenttiä, vastasi mrs Westmacott, antaessaan kumpaisellekin kättä ja puristaen neitosten pienoisia kätösiä niin lujasti, että sormet natisivat. — Päivät työlle ja virkistäville ruumiinharjoituksille, illat Browningille ja filosofiselle keskustelulle, eikö niin, Charles? Hyvästi neitiseni!
Hän saattoi neidit eteiseen. Ovessa hän katseli kotvan aikaa neitien jälkeen, keltainen koiranpenikka kainalossaan, puhallellen ohuita savupilviä huultensa villistä tyyneeseen ilmaan.
— Oi, kuinka kauhea, kuinka kauhea nainen, kuiskasi Berta, kiirehtiessään tietä myöten eteenpäin. — Jumalan kiitos, nyt se on kuitenkin ohitse.
Mutta hän varmaankin vastaa vierailuumme, luulen. Eiköhän meidän silloin olisi parasta antaa Maryn sanoa, ettemme ole kotona, arveli Monika.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 3-4 19-26.10.1907.
