Naapurit.
Kirjoittanut A. Conan Doyle
Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.
I Uudet vuokralaiset.
— Vaiti, nyt he tulevat! kuului palvelijattaren ääniraollaan olevasta ovesta. — Kolmeen muutetaan.
Kaksi vanhaa pienikasvuista neitiä, jotka istuivat yksi kumpaisellakin puolen pöytää etuhuoneessa, syöksyi jännityksessä ja innon punaamina ikkunaan.
— Varo etteivät meitä näe, Monika-sisko, sanoi toinen piiloutuessaan pitsiuutimen taakse.
— Ei, Berta-sisko, ei. Me emme saa antaa heille aihetta sanoa, että muka me heitä vakoilemme. Arvelen olevani tässä hyvässä kätkössä.
Avoimesta ikkunasta näkyi viettävä ruohokenttä, siisti ja hyvin hoidettu, loistavine ruusupensaineen, keskessä tähden muotoinen neilikkakumpu. Se ulottui alas matalaan puiseen ristikkoakaan saakka, joka rajoitti puutarhan ohitse kulkevasta vastikään kivitetystä viertotiestä. Viertotien toisella puolella oli kolme tilavaa huvilarakennusta, jotka olivat rakennetut määrätyn matkan päähän toisistaan, kaikki koristetut huipukkaiksi leikatuilla kattolistoilla ja pienoisilla puuparvekkeilla, jokainen omalla pienellä tontillaan ruohokenttineen ja kukkamaineen. Kaikki huvilat olivat uusia, mutta yhden ja kahden ikkunoissa oli uutimet ja näyttivät ne kodikkailta; kolmen puutarha sitävastoin oli huonosti hoidettu ja ovi sepo seljallaan. Se näytti vastikään saaneen itsensä kalustetuksi ja valmisteleikse vastaanottamaan vuokralaissaan. Nelipyöräiset ajoneuvot pysähtyivät aitauksen veräjän pieleen, ja juuri näitä kurkistelivat vanhat neitoset uteliain silmäyksin kumpainenkin uutimensa takaa, koettaen haukansilmillään katsoa ajopelien läpi.
Ajomies oli laskeutunut maahan ja vaunussa olevat matkustajat kurottivat hänelle esineitä huvilaan kannettaviksi. Kasvoiltaan punaisena ja silmiään vilkuttaen seisoi hän pitäen ojolla käsivarsiaan ja vaunusta pistäikse ulos tuon tuostakin mieshenkilön käsivarsi, joka oli puuhassa lastata ajomiehen käsivarsille merkillisiä esineitä; nämä herättivät akkunassaan kurkistelevien vanhojen neitosten suurinta hämmästystä sitä mukaa kun ne tulivat heidän nähtävilleen.
— Herrainen aika! Mikä tuo on mielestäsi? huudahti Monika heistä pienempi, kuivempi ja laihempi. — Mitä arvelet, Berta? Sehän on aivankuin neljä omenakakkua, eikö olekin?
— Siskoseni, nehän ovat sellaisia laitoksia, joita miehet pitävät käsissään nyrkkitaistelussa, sanoi Berta osottaen naamaa, jossa kuvastui hänen suurempi maailmantuntemuksensa.
— No, entäs nuo?
Kaksi suurta, puusta valmistettua kullanväriseksi kiillotettua pullon muotoista esinettä kuormitettiin ajomiehen käsivarsille.
— Noita esineitä en tunne enkä tiedä mitä ne ovat, tunnusti Berta, jonka naisellisesti vienoon tietoisuuteen ei koskaan ollut tunkeutunut käsite intianinuijasta.
Näiden salaperäisten esineiden jälestä seurasi muita kapineita, joita nuo vanhat naiset tunsivat paremmin — pari tanakkoja rautasauvoja, krokettipeli punaisessa pussissa, pallopeli tarpeineen ja tennispeli verkkoineen ja raketteineen. Viimeksi, kun ajomies jo täydessä lastissa astua junttasi huvilaa kohti, sukelsi vaunusta rivakasti pitkä, vankkavartaloinen nuori mies, kainalossa verikoiranpenikka ja toisessa kädessään punaisilla kansilehdillä varustettu urheilulehti. Lehden työnsi hän vaaleankeltaisen tomuvaippansa taskuun ja ojensi sen jälkeen kätensä auttaakseen vaunusta jotakin toista henkilöä. Mutta vanhojen naistemme suureksi hämmästykseksi sai ojennettu käsi ainoastaan aika läimäyksen ja omin avuin hyppäsi vaunusta pitkähkö nainen. Kuningattaren tapaisella liikkeellä viittasi nainen seuraajansa menemään edellä taloon, itse jäi hän seisomaan huolettoman vapaasti, käsi lanteellaan, veräjän ääreen, kolautti silloin tällöin kenkänsä kärkeä veräjänpatsaaseen ja odotteli välinpitämättömän näköisenä ajomiehen palaamista.
Hän käänsi verkkaanpäätänsä, ja kun päiväpaiste kohtasi hänen kasvonsa, näkivät vaanivat naisemme kummakseen, ettei tuo reipas, tarmokas nainen ollutkaan mikään nuori neitonen, vaan päinvastoin nainen, jota — luettuna hänen elonkeväästään — voitiin pitää jo kyllin vanhana. Hänen voimakkaasti muodostuneet ja puhtaat kasvonpiirteensä ja jotakin hänen suunsa ympärillä sekä hänen punaista intiania muistuttavat poskipäänsä juoruivat pitkänkin matkan takaa, että aikaa oli hänen lapsuudestaan kulunut melkoisesti. Ja tämä kaikki huolimatta siitä, että hän oli sangen kaunis nainen. Hänen kasvonpiirteensä osoittivat samaa järkähtymätöntä tyyneyttä, joka nähdään kreikkalaisten kuvapatsaiden kasvoilla, ja hänen suurten tummien silmiensä yläpuolella kaareutui pari kulmakarvoja, niin tummia, niin tiheitä ja hienosti kaartuvia, että silmä poistui kasvojen terävimmistä osista lepäämään ja ihailemaan kokonaisuuden viehättäväisyyttä ja voimaa. Hänen vartalonsa, suora kuin peitsi, oli ehkä hieman liian tukeva, mutta sen ääriviivat, joita hänen omituinen pukunsa puoliksi peitti ja puoliksi paljasti, olivat kauniisti kaareilevat. Hänen musta, runsaasti harmaalla siroteltu tukkansa oli pyyhkäisty suoraan taaksepäin otsalta ja koottu pienen, pyöreän, miehen päähintä muistuttavan huopahatun alle, jonka nauhan väliin kuitenkin oli pistetty höyhentöyhtö ikäänkuin tunnustamaan omistajan sukupuolta. Vartaloa ympäröi tiukasti musta, leveillä käännöksillä varustettu päällysnuttu ja hänen sinisestä kankaasta valmistettu, ahdas, laskokseton ja reunustamaton hameensa oli niin lyhyt, että sen paltteen alta näkyi pohkeiden alaosa. Jaloissa oli hänellä leveät, matalakorkoiset ja leveäkärkiset kengät. Sellainen oli nainen, joka ”kolmen” veräjällä seisoi odottelemassa naapurien silmien häntä tähystellessä vastapäätä, tien toiselta puolen.
Vanhojen neitien ankarasti rajoitettu sopivaisuuden- ja sopimattomuudentunne oli jo saanut aimo kolhauksen vieraan naisen harvinaisesta käytöksestä ja ulkonäöstä, mutta minkälaiset olivatkaan heidän ajatuksensa kun he katselivat ”elävien kuvien” toista näytöstä? Ajomies palasi punakkaana ja puhkivana purettuaan huvilaan raskaan taakkansa ja ojensi kätensä saadakseen kyytirahan.. Nainen antoi hänelle lantin, mutta ajomies teki viittoillen käsillään vastalauseita; silloin nainen tarttui molemmin käsin ajomiehen kaulassa olevaan punaiseen huiviin ja ravisteli miestä aivan kuin mäyräkoira pyytämäänsä rottaa. Hän työnsi miehen takaperin jalkakäytävän poikki vaunun pyörää vastaan ja kolkutti kolmasti hänen päätään vaunuun.
— Tarvitsetko minun apuani, täti? kysyi samassa huvilan ovesta äsken sinne mennyt nuori roteva mies.
— En, en ollenkaan! sanoi hengästyksissään nainen, ja kiivastuneena jatkoi hän ajomiehelle: — Vieläkö teillä on jotakin sanomista, petkuttaja? Minä opetan teitä kohtelemaan naisia säädyllisesti.
Avuttomana seisoi ajomies katsellen ympärilleen hämmästynein ja kysyvin katsein, aivan kuin hän olisi ollut ainoa mieshenkilö, joka on sattunut tuollaiseen tavattomaan ja ennenkuulumattomaan asemaan. Päätään raapien kapusi hän verkkaan ajurinistuimelle ja ajoi tiehensä käsi ojossa, huutaen koko maailmaa todistajakseen. Nainen korjaili pukuaan, pyyhkäisi hiuksensa huopahattunsa alle ja astui sitte tanakoin ja voimakkain askelin huvilaan. Hän astui sisälle eteisen ovesta ja veti sen jälessään kiinni. Nykäyksellä oli hänen lyhyt sininen hameensa kadonnut näkyvistä, ja molemmat katselijat, miss Berta ja miss Monika Williams, istuivat entisille paikoilleen ja katselivat toisiaan äänettömällä hämmästyksellä. Viidenkymmenen vuoden ajan olivat he joka päivä kurkistelleet samasta ikkunasta antaen katseensa hyväillä kaunista puutarhamaata, mutta sellaista näkyä, joka heitä nyt hämmästytti, eivät he milloinkaan aikasemmin olleet nähneet.
— Minun mielestäni olisimme kuitenkin voineet pitää koko alueen omassa hallussamme, sanoi Monika.
— Niin minäkin arvelen, vastasi hänen sisarensa.
(jatk.)
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 2 9.10.1907.
