Riemu.
Tässä huoneessa on meidän viimeinen riemumme, tässä punakupuisen amppelin heikosti valaisemassa. Meidän riemumme on sairas, sillä aavistamme kaihon, joka tätä pitkäksi ajaksi on seuraava.
Tämä on meidän kirkas riemumme, meidän viimeisemme. Palaamaton on tämä tulisesti kiitävä hetki.
Tuolla ulkona oli kylmä, ja ylhäällä heräsivät juuri äänettömät, kaukaiset tähdet. Mutta tämä huone on tummanpunainen ja lämmittävä.
Tässä huoneessa, armas, on meidän viimeinen, sairas riemumme. Emmekä me tahdo ajatella sitä loppuvaksi.
Istun sinussa kiinni ja tunnen kätesi pehmeänä kädessäni. Nyt, kun sinä olet vaiennut hiljaiseksi, tahdon nähdä sinun silmäsi tuijottavina.
Sinä itket, armas! Kuivaan kyyneleesi, sillä tahdon nähdä silmäsi säteilevinä kiiltävän hetken onnesta. Tämä on meidän viimeinen riemumme. Olkoon se kirkkain siis ja korkein, saavuttamaton enää tämän perästä.
Säteilevällä, vastustamattomana minä tahdon sinut nähdä ja muistaa sinut ihanimpana siellä kaukana, jonne minä matkustan huomenna heräävässä aamussa.
Katso, juuri tällaisena, säteilevänä tahdon sinut painaa mieleeni. Palavat poskesi saavat ruusuhohteen amppelista.
Tämä on loppuunsa kiitävä, viimeinen riemumme.
Älä suutele otsaani, armas. Etsinhän minä sinun värähteleviä, kutsuvia huuliasi tällä kirkkaalla, toiste saavuttamattomalla hetkellä.
Katso, tämä on pyhä hetki, viimeinen riemumme. Minä muistan sen välistä siellä kaukana, kun jo kaikki muu täältä on unohtunut. Sinun säteilyäsi minä en unhoita, armas.
Tämä huone on vaivuttavasti valaistu. Sinun huulesi värähtelevät ja poskesi hohtavat. Sinä vaikenet.
Miksi katsot minuun vaieten?
Pyydät minulta muistoa, jota minä en sinulle anna, sillä sinun ihan uuttasi ja säteileväisyyttäsi en turmele.
Älä pyydä minulta muistoa, armas. Minä tahdon siellä kaukana aina palavasti muistaa sinut vastustamattomana.
Älä pyydä minulta muistoa, jota palvelisit jumalanasi. Minä tahdon olla jumalasi tällä kirkkaalla hetkellä ja jumalasi muisto siellä kaukana.
Tämä on meidän viimeinen, sairas riemumme tässä punakupuisen amppelin heikosti valaisemassa huoneessa. Säteilysi hehkussa olet minun jumalattareni ja siellä kaukana estämättömästi mieleen palaava jumalattareni muisto.
Säteilysi hehkussa istukaamme aamun kajastukseen saakka. Vaiteliaina, värähtelevinä heräävä, nostattava aamu meidät löytää, minun säteilevän jumalattareni ja sinun jumalasi.
Tämä on meidän kirkas riemumme, viimeinen, palaamaton ikuisesti tämän perästä.
Tässä huoneessa on meidän suuri riemumme, tässä punakupu ison amppelin heikosti valaisemassa. Vaikeneva on meidän riemumme ja hillitty.
Vaiteliaina, värähtelevinä heräävä aamu meidät onnestamme löytää ja ikkunasta sisään hulvahtava päivä lopettaa, riemumme.
Mutta emme ajattele aamua nyt, sillä sinun säteilysi pyhittämä on tämä kirkas, palaamaton hetki.
Yrjö A. K.
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 10 7.12.1907.
