X
Amatan haamu kertoi:
… ”Olin jalon roomalaisen Marcus Viniciuksen ja ikivanhasta Leucoten kaupungista kotoisin olevan kreikattaren Theodoran ainoa lapsi, ja elämä näytti minusta suloisimmalta jumalain kaikista lahjoista. Minä elin niin mielelläni, oi niin mielelläni! Minussa oli sellainen hillitsemätön elämänhalu, sellainen hehkuva ihastus olemassa-olooni, sellainen kaipaus nähdä kultaisen päivän loistetta. Kaikki, mikä oli synkkää ja surullista, tai mikä ei ollut kauneutta, iloisuutta ja riemua, täytti minut pelolla ja kauhulla. Mieluimmin olisin kietonut auringon säteitä otsalleni.
Isäni oli korkea virkamies keisari Neron palatsissa, tuon keisarin, joka ei ollut ainoastaan maailman hallitsija, vaan myöskin taivaan jumala, suurempi kuin Jupiter. Hän asui Roomassa suunnattoman suuressa kultaisessa talossa, jonka säteileviltä katoilta alinomaa satoi ruusuja ja narsisseja, jonka loppumattomat salit kaikuivat suloisia säveleitä, jota helleeniläiset marmoorikuvat laumoittain koristivat ja jota vilkastuttivat lukuisat joukot nuoria, ihania nuorukaisia ja neitoisia. Voidakseen rakentaa itselleen tämän asunnon antoi Nero sytyttää Rooman palamaan; koko Rooman täytyi hävitä liekkeihin, että tuhkasta kohoutuisi keisarin kultainen talo, jumalien asunto maan päällä.
Näin loimun, joka näytti vallanneen koko maan, joka kohosi taivaaseen asti, ikäänkuin sytyttääkseen palamaan senkin, itse jumalien asunnon. Sillä Rooman jumala tahtoi olla heitä suurempi! Tusculumista näin kaupungin palavan.
Isäni omisti siellä ihanan maatilan, jossa synnyin ja kasvoin. Minä olin kaunis. Mutta vanhempani tahtoivat pitää ainoan lapsensa kaunetta niin salassa kuin suinkin mahdollista. Sillä jos keisari olisi saanut tietää, että hänen Marcus Viniciuksellaan oli kaunis, kukoistava tytär, niin tämä olisi joutunut keisarin saaliiksi.
Kuinka onnellinen olinkaan, kuinka onnellinen! Yksin hengittäminenkin oli ihanaa. Oi, ja sitten vielä saada hengittää kauneudessa ja loistossa ...
Vanhempaini Tusculanumin vuorella sijaitseva talo oli korkealla laaksosta niiden maailmankuulujen maatilojen välissä, joiden omistajina muinoin Lucullus ja Cecar olivat olleet. Ruusutarhat ympäröivät kirjavia pylväskäytäviä. Näiden ympärillä oli peltoja, joihin oli istutettu keltaisia, valkoisia ja punssein liljoja. Niityt olivat keväisin siniset orvokeista, niiden läpi virtasi kohisevia puroja, joiden rantoja narsissit ja hyasintit reunustivat. Varjoisat myrttilehdot, joissa vuorikauriit käyskentelevät, loistavat notkot täynnä viileyttä ja lähteenloiskinaa, avautuivat virvoitusta etsivälle. Sellainen oli minun kotoni.
Valkoisia temppeleitä kohosi kirjavien kukkaiskenttieni keskellä; loistavia jumalankuvia seisoi synkissä metsiköissä; marmoori- ja vaskialttareita oli asetettu välkkyville marmoorirappusille. Mutta vanhempani uhrasivat jumalille vaan vastahakoisesti, osottivat heille kunnioitusta vaan näön vuoksi. Sillä vanhempani palvelivat jumalia, noita suuria, loistavia, jumalallisessa kauneudessa kukoistavia Olympolaisia vaan sentähden, että he pelkäsivät keisarin vakoojia.
Vanhempani olivat tuon uuden uskon tunnustajia, joka oli tuotu Galileasta Roomaan. Se oli synkkä, säälimätön usko, joka kääntyi pois kaikesta valoisesta ja suloisesta, joka oli kaiken kauneuden kuolemanvihollinen, joka julisti ristillä tuomitun orjan tavoin kuollutta jumalaa. Se oli usko, joka piti kaunista, kaunista elämää kovimpana onnettomuutena ja ylisti kauhistuttavaa kuolemaa ainoa autuutena.
Eräs isäni vapaaksi päästämä hebrealainen orjatar, Maura nimeltään, opetti minullekin tätä kaikkea maallista kauneutta murhaavaa oppia. Mutta minun henkeni ei käsittänyt sitä, vaan vapisten pakeni sen edestä. Pelko ja kauhistus täyttivät minun sieluni. Nuoruuteni, elämänhaluni ja auringon paisteen, naurun ja riemun ikävä pitivät mua vastuttamattomasti kiinni vanhoissa jumalissa, jotka minun piti kieltää ja joita minun piti vihata.
Ainoastaan mitä suurimmalla vastenmielisyydellä ja vanhempaini pelosta palvelin näöksi uutta veristä jumalaa; mutta salaa syleilin jumalieni loistavia marmoorikuvia ja rukoilin heitä suojelemaan minua kauhun jumalasta.
Niinkuin jo sanoin, rajoittui isäni Tusculumissa oleva maatila entiseen Lucius Luculluksen tilukseen, tuon miehen, jonka taitoa elää kauniisti ja täynnä suloa oli minulle ylistetty jo lastenkamarissa, ja jota sentähden kovasti rakastin. Nyt olivat nuo avarat maa-alat, jotka ulottuivat Tusculumin kukkuloilta aina Rooman kaupungin maihin, keisarin armosta erään hänen vapaaksi lasketun orjansa Tigellinuksen, pelottavan miehen omat! Ainoastaan kuiskaten ja väräjävin huulin mainittiin hänen nimeänsä vanhempaini talossa. Sillä hän oli keisaria pelottavampi ollen tämän jumalan jumala. Hän vihasi kuolemaan saakka isääni, jota itsevaltias rakasti ja jota koko roomalaiskansa ihaili hänen puhtaan elämänsä takia. Ei Tigellinuskaan ollut voinut häntä kukistaa.
Mutta meidän maatilallamme oli Venuksen marmoorikuvapatsas, jumalattaren, joka, sen mukaan mitä minua palvelevat vaimot keskenään kuiskailivat, oli kaikista jumalista ei ainoastaan ihanin, vaan myöskin mahtavin. Minusta tämä kuva oli kauneinta maailmassa, kauniimpaa kuin suloisin harpunsoitto, kuin loistavin ruusuketo; kauniimpaa kuin itse auringonlasku Tyrrhenan meren sinertävillä aalloilla. Sanoakseni sanan, joka kuvaisi korkeinta ja suloisinta maailmassa, olisin huutanut tuon suuren jumalattaren nimeä — sinun nimeäsi, oi Afrodite!
Kerran oli hänen kuvansa ollut eräässä temppelin pylvästössä avaran ruusukedon keskellä; sillä nuo kuin tulisessa lemmenkaihossa loistavat kukkaset olivat ennen kaikkea pyhitetyt tuolle taivaalliselle naiselle. Sitten olivat vanhempani hyljänneet ikuiset jumalat ja liittyneet yhteen ja ainoaan jumalaan. Äitini tahtoi muserrettavaksi Afroditen kuvan, vaikka sen oli luonut kreikkalaisen taiteilijan taltta. Mutta isääni säälitti tuo ihana vartalo, joku piti rikki lyötämän, ja hän kuljetutti sen salaa pois: erääseen kaukaiseen rotkoon aivan suurten puutarhojen toisessa päässä, jonne harvoin ketään saapui. Villit ruusut täyttivät sisäänkäytävän ja riippuivat pitkinä kiehkuroina alas ruskeata kallioseinää pitkin. Sisältä oli rotko tiheästi hentojen, harsomaisten sanajalkakasvien peitossa. Saavuttuani kerran palvelijatarteni kanssa tuohon seutuun me huomasimme rotkon, joka oli niin paljon kauneuden asuinpaikkana. Näin parin tunturikyyhkysiä lentää liipottavan ruusuköynnöstenläpi ja pujahdin heidän jälessään etsiäkseni noiden somien lintujen pesää. Silloin aavemaisesti loisti silmissäni korkea olento harmaasta hämärästä.
Ensin pakenin peloissani. Muttakun palvelijattareni minua rohkeasti seurasivat, niin palasin takaisin. Silloin me tunsimme sen.
Huolellisesti säilytimme salaisuutemme ja usein palasimme tuohon luolaan; joka oli temppeli. Me nostimme tuoksuavaa mattoa, hiivimme nopeasti läpitse, kumarruimme alas jumalattaren jalkoihin, hämmästyksen sekaisella ihastuksella katselimme hänen verhoamatonta kauneuttansa, kuiskimme niistä ihmeistä, joita hän oli tekevä, tahdoimme olla uskomatta sitä, ettei hän olisi jumalatar, surimme kun emme saaneet häntä rukoilla ja tuoda hänelle uhreja.
Mutta salaa minä häntä rukoilin, uhrasin — aivan salaa! Joskus saatoin erottautua joukosta, jonka vanhempaini tahdosta aina piti olla minun ympärilläni. Silloin salaa riensin pyhäkkööni. Puutarhojemme kauneimmat ruusut sirotin jumalattareni jalkoihin, ruokin kyyhkysiä, jotka olivat tehneet pesänsä rotkoon ja rukoilin häntä, että hän minulle tekisi yhden ihmeistään, joista olin kuullut puhuttavan.
Niin eräänäkin päivänä.
Vielä pidin käsissäni ruusuja täynnä olevaa koria, jonka olin tahtonut tuoda hänelle, kun esirippu tempaistiin syrjään ja minulle outo ihmeellinen kaunis nuorukainen astui riemuiten sisään, niinkuin olisi hän pyytänyt tunturikyyhkystä ja saanut sen nyt kiinni. Oi, hänhän olikin saanut sen kiinni!
Sitten me seisomme vastatusten ja katselimme toisiamme. Me emme liikahtaneet, katselimme vaan loukkaamatta toisiamme. Äkkiä luisti ruusuvasu käsistäni, niin äkkiä, että päästin heikon huudahduksen. Aijoin kumartua — silloin hän jo oli lyönyt käsivartensa ympärilleni, puristi minua rintaansa vasten ja suuteli minua suulle.”
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 7-9 17.-21.2.1902.
