XI
Sinä yönä tuo lempeä aave ei puhunut enempää. Kun himmeä päivänvalo tunkeutui haudan seinien raoista huoneeseen, niin hänen lamppunsa luona loiste hälveni; raikkaassa aamu-ilmassa katosi narsissien tuoksu, hän itse poistui kuin sumuvaippa, kuin unikuva, jollaisena sitä kaikesta huolimatta pidin heti kuin olin herännyt ja tunsin, etten enää ollut kuumeessa sekä ajattelin yön hourehaamuja. Kummallista kummallisempaa minusta oli se, että useina öinä perätysten olin näkevinäni saman näyn: aina tuon saman olennon; ja että mahdottomat seikat sisäisellä välttämättömyydellä tapahtuivat hämmentyneissä aivoissani. Mitä enemmän rupesin sitä miettimään, sitä lähempänä hulluutta tunsin olevani.
Seuraavana yönä siis sama, minulle tavaksi tullut asia: tuskaisa odotus, tuosta hermojen kiihotuksesta seuraava nopeasti lisääntyvä kuume, jolloin alkoi mieleni hämmennys ja ilmaantui harhanäkyni. Hän oli taaskin tullut! Vuoteeni vieressä hän istui, hänen valkoisessa kädessänsä kimalteli rubiini ja hänen huulensa liikkuivat. Hän huomasi, kuiski, puhui — kertoi edelleen.
”Hän antoi minulle kultaisen sormuksen, jossa oli veripunainen kivi, ja suuren jumalattaren kuvan vieressä lupautui olemaan minun omani. Tämä katseli alas meihin, kuuli hänen valansa ja minun valani — hymyillen hän katseli alas meihin!
Hänen nimensä oli Rufus, ja hän oli tuon mahtavan ja pelättävän Tigellinuksen poika.
Jumalatar! Sinä suuri, loistossa ja kauneudessa hohtava jumalatar, sinä saatoit hymyillen katsoa alas meihin?!
Rufus tahtoi astua isänsä eteen ja pyytää häntä vaatimaan Viniciuksen tytärtä poikansa puolisoksi.
Minun olisi pitänyt vapista, mutta minä olin onnenautuas mies; pelkoa täynnä olisi minun sydämeni pitänyt olla, mutta olemukseni oli pelkkää ihastusta. Kuinka rakastinkaan elämää ja lemmittyäni, hänen hymyänsä, hänen katsettansa ja hänen suudelmaansa.
Rakkauteni ja elämän-iloni tähden kääntyi sieluni yhä enemmän pois uudesta pelättävästä jumalasta, kiintyen entistä enemmän loistaviin vanhoihin jumaliin ja etenkin siihen ylevän-ihanaan, joka oli hymyillyt meidän liitollemme.
Tigellinus, joka osasi vain vihata ja turmella, rakasti poikaansa niinkuinhurskas mies rakastaa jumalaansa. Kun siis hänen poikansa kohotetuin käsin rukoili häntä pyytämään Marcus Vinieiuksen tytärtä hänen puolestansa, niin tuon pelättävän miehen viha isääni kohtaan lauhtui, niin että hän rakkaudesta poikaansa nöyrtyi naapurinsa edessä, tuli meidän taloomme ja vaati minua pojallensa.
Mutta minun isäni hylkäsi keisarinsa keisarin pyynnön, maailman mahtavimman miehen pyynnön. Halveksien hän karkoitti hänet luotansa!
Minua ei kohdeltu ankarasti, vaan surtiin minun tähteni. Mutta minä en tahtonut vanhempaini lempeyttä ja sääliä — minä tahdoin elämää, lempeä, onnea. Rakastettuni minä tahdoin saada, hänen hymyilynsä, hänen katseensa, hänen suudelmansa!
Sillävälin vanhempani valmistautuivat vastaanottamaan Tigellinuksen kostoa. Se ei jäänyt tulematta; ja se tuli vielä hirveämpänä kuin he olivat pelänneetkään.
Keisari Nero sai tietää, että Marcus Viniciuksella oli nuori ja kaunis tytär; ja keisari tahtoi nähdä tämän tyttären: yksissä juhlakemuistaan, jotka olivat maailman ihaninta ja — irstaisinta.
Isäni selitti keisarille, ettei hän tahtonut lähettää tytärtänsä pitoihin. Senjälkeen hän sanoi jäähyväiset elämälle. Hän päätti mennä vapaaehtoisesti kuolemaan, ennenkuin keisari ehtisi hänet surmauttaa.
Mutta hän ei tahtonut kuolla yksin, vaan niiden kanssa yhdessä, jotka hän muutoin olisi jättänyt turvattomiksi: puolisonsa ja tyttärensä kanssa — minun kanssani, joka tahdoin elää! Elää rakastaakseni ja että minua rakastettaisiin, tehdäkseni onnelliseksi ja ollakseni onnellinen päivän loisteessa.
Meidän piti tyhjentää myrkkymalja, minun ensiksi, sitten äitini ja viimeksi isäni, sittenkuin hän oli nähnyt meidän kuolevan.
Mutta minä puolustin itseäni; sillä minä en tahtonut kuolla! Elää minä tahdoin, elää, elää...
Minun kuolemankauhuni, kaihoni saada elää, kammoni tyhjentää myrkkymalja olivat syynä siihen, että keisarin miehet ehtivät tunkeutua taloomme ennenkuin isäni oli ehtinyt saada tahtonsa täytäntöön. He ottivat meidät kiinni, kuljettivat meidät Roomaan. Siellä minut erotettiin vanhemmistani.
Nyt minä näin itsevaltiaan, nyt minä olisin voinut elää. Olisin voinut elää ylellisesti ja kaikissa elämän riemuissa: sillä minä miellytin keisaria.
Silloin säteili kädessäni veripunainen kivi, tämä kivi! Ja silloin minä sanoin keisarille, että olin — kristitty.
Mutta kristitty ei saanut olla auringonjumalan lemmitty.
Minut tuomittiin kuolemaan: uskoni tähden.
Minä ansaitsin kuolla!
Sillä kun minä seisoin keisarin edessä, kun hänen silmänsä näkivät minut kauniiksi, kuon tuo jumala hymyili minulle ja kaikki, jotka hänen ympärillänsä olivat, osottivat minulle kunnioitustansa, niinkuin minäkin oisin ollut jumala — silloin alkoivat ajatukseni hämmentyä. Näin hämärästi takanani turmion kuilun; näin edessäni kirkkaan elämän; ja minä painoin pääni alas keisarin kiihkoisan katseen edessä niinkuin suurin jumalattarista olisi hymyillyt minulle.
Mutta silmänräpäykseksi vaan! Jälleen osui katseeni sormessani olevaan rubiiniin ja — ”Rufus!” kaikui ääni sisässäni, ja sitten minä huusin keisarille: ”Keisari, Marcus Viniciuksen tytär on kristitty!”
Jalo isäni siunasi minua, ylpeä äitini oli vähällä suudella käsiäni kun meidät jälleen oli viety yhteen kuollaksemme yhdessä: kärsiäksemme marttyyrikuoleman Kristuksen tähden, niinkuin vanhempani iloiten ja riemuiten sanoivat. Sillä hekin olivat julkisesti tunnustaneet ristinjumalan, jota minun sieluni ei tuntenut, jonka edestä se vapisten pakeni, ja jonka takia nyt olin kuoleva.
Areenalla repisivät julmat pedot kappaleiksi vanhempani ja minut, söisivät meidät elävältä.
Se, mikä nosti vanhempaini kuolon-ihastuksen mitä suuremmaksi riemuksi, oli seikka, että heidän marttyyrikuolemapäivänänsä naulittaisiin ristille eräs mies, joka oli uuden uskon suuri piispa, Petrus nimeltään.
Pitikö minun kuolla? Ei, elää minä saisin! Rufus ei antaisi minun kuolla, vaan sieppaisi minut pois leijonilta ja tiikereiltä! Rufus kantaisi käsivarsillaan minut takaisin elämään, auringonpaisteeseen, jossa ruusut kukkivat, linnut lauloivat, jossa suuri jumalatar hymyili onnellisille.
Rufus, Rufus, Rufus, — muuta minä en ajatellut.
Tuli päivä, jolloin meidän, suuren joukon marttyyrikuolemaan tuomituita kristityitä, piti kuolla. Pyhiä miehiä ja naisia, niiden joukossa minun vanhempanikin, kulki pitkin tuomittujen rivejä heitä rohkaistakseen. Pää pystyssä, loistavin katsein he ylistivät Jumalaa, yhtä ja ainoata taivaan ja maan herraa, ja valmistivat heikkoja heidän uhrikuolemansa ihanuuteen. Kun he astuivat minun luokseni, en ymmärtänyt heidän sanojansa. Käsitin vain, etten voinut kuolla, että minun täytyi saada elää ja olla onnellinen yhdessä lemmittyni kanssa.
Yksikään ei ollut epätoivoissaan; ainoastaan harvat valittivat ja vapisivat; melkein kaikkien katseet loistivat ja heidän jumalaa ylistävillä huulillaan oli ihastuksen hymyily.
Myöskin minun silmäni loistivat, myöskin minä hymyilin; sillä minä ajattelin suuren jumalattaren kuvaa, ja että minä eläisin, vaikka koko maailma muuttuisi suureksi hautausmaaksi.
Kuolemamme edellisenä yönä otettiin meidät pois Kapitoliumin vankiloista, jonne olimme olleet suljetut, jotta voitaisiin viedä meidät sinne, jossa meidän piti kuolla.
He olivat pukeneet minun päälleni valkoiset vaatteet ja asettaneet pääni päälle mustan harson. Niin kuljin minä eteenpäin noiden monien joukossa, alati ajatellen: Hän tulee, hänen täytyy tulla! Hän vapauttaa, hän pelastaa sinut! Sinä olet elävä auringonpaisteessa ja poimiva hänen kanssansa taivaallisen onnen ruusut.
Mutta Rufus ei tullut tullut…
Kaduilla, joita myöden meitä kuljetettiin, oli kansaa tungokseen asti. He ulvoivat meille, he kirosivat meitä. Keisarin miesten täytyi aseilla suojella meitä, muuten olisi roomalaiskansa tehnyt meille sen, mitä villit eläimet tekisivät: elävältä olisi roomalaiskansa repinyt meidät kappaleiksi.
He olivat erottaneet minut vanhemmistani. Kahden muun nuoren naisen välissä astuin kuoloa kohti. Matkakumppalini alkoivat laulaa. Se kaikui niin hirvittävältä. Minä kuljin eteenpäin enkä tuntenut muuta kuin että kaihosin saada elää.
”Rufus! Rufus! Rufus!”
Perille me saavuimme juuri aamun, niin loistavan aamun koitteessa! Janiculus-vuori, jolla keisarin ruusutarhat olivat, loisti meitä vastaan niinkuin vaalea purppurapilvi, niinkuin kukkiva laine, josta vaahdosta syntynyt suuri jumalatar nousi, sinä, oi Afrodite!
Meidät oli pantu kilpa-ajoradan alla oleviin vankihuoneisiin. Vieressämme, maanalaisissa häkeissä, olivat villit, nälästä karjuvat pedot; yläpuolellamme, areenalla, roomalaiskansaa: kiljuen sekin himoitessaan saada nähdä meidän vertamme, rikki revityitä jäseniämme, kuolontuskiamme ... Silloin minä tunsin, kuinka tyrmämme lattia kohoutui vieden minut ja muut muassaan, ja me nousimme ylös synkästä syvyydestä. Päällämme oleva katto avautui, minä kohosin kohti valoa, kohti aurinkoa, joka juuri nousi Tusculumin huipun ylitse. Minä katselin sen sädekehää, silmäni imivät sen loistoa siksi kunnes ne olivat aivan huikaistuneet. Mieluimmin olisin riemuiten huutanut:
”Elämä, elämä, elämä!”
Mutta roomalaisjoukko kiljui: ”Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa!”
Sitten hiljaisuus, äänettömyys ...
Aurinko nousi korkeammalle. Sitten koko kansan päästämä ihastushuuto.
Villipedot nostettiin häkeissään ylös, rautaiset ovet avattiin.
Laulua! Sataäänistä, juhlallista, humisevaa, niin että roomalaisten kiljunta ja petojen ulvonta ei siltä päässyt kuulumaan.
Kristityt ottivat laulaen vastaan kuolemaansa.
Nyt minun pitäisi kuolla, minut revittäisiin elävältä kappaleiksi. Mutta minun huikaistuneet silmäni eivät nähneet kauheata kuolemaa — ne katselivat kohti aurinkoa.
”Amata!”
Hänen äänensä! Minä kuulin sen läpi kristittyjen kuolinlaulun, läpi roomalaisten huutojen, läpi villipetojen kiljunnan. Korkealta se tunkeutui alas luokseni. Niinkuin taivaasta, auringosta alas minun luokseni.
Minä katsoin ylös ... Oi, minä en nähnyt häntä noiden tuhansien joukossa.
”Amata! Leijonat! Amata!”
Leijoniakaan minä sn nähnyt; ja sentään ne varmaankin olivat minua jo aivan lähellä! Kuulin jo niiden huohotuksen ja kuinka ne hännillään pieksivät areenan keltaista hiekkaa.
Ruusu putosi alas aivan minun jalkoihini. Veripunainen ruusu se oli, sellainen, jommoisia minä niin usein olin vienyt suurelle jumalattarelle, sinulle, oi Afrodite!
Mitään muuta minä en nähnyt kuin punaisen ruusun, jonka rakastettuni heitti minulle viimeisenä tervehdyksenä.
Ja silloin sattui niin, että minä huudahdin:
”Elää minä tahdon! Suuret jumalat, antakaa minun elää! Suuret jumalat, osottakaa olevanne mahtavampia kuin tuo verinen ristinjumala, jota minä vihaan, jota minä kiroon. Elää minä tahdon, elää!”
Ja silloin eräs ääni vastasi minulle:
”Kirottu ole sinä! Kirottu kuollessasi! Kirottu, kunnes armahtavaisuus ja sääli päästävät sinut minun kirouksestani. Sitä ennen ei se jumala, jota pilkkaat, ole sinulle armollinen!”
Se oli äitini ääni...
Sitten kuulin leijonain huohotuksen aivan korvani vieressä, tunsin niiden polttavan hengityksen kasvoillani; senjälkeen vaivuin maahan niiden käpälien painamana ja sitten —
Tuon kovaosaisen lapsen haamu päästi huudon, joka on soiva korvissani aina kuolinhetkeen saakka.
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 9-11 21.-26.2.1902.
