XII
Tuo unohtumaton ääni sydämessäni heräsin.
Ensimmäinen selvä huomioni oli: kasvoni olivat kosteat kuin kyynelistä. Koettelin poskiani, silmiäni — .
Minä olin itkenyt. Unessa, kuumeessa olin itkenyt, itkenyt surkutellen unikuvaani, harhanäkyäni, mielikuvitukseni luomaa olentoa. Olin itkenyt suuresta sääliväisyydestä, syvästä myötätunnosta siinä hartaassa toivossa, että kuolemaan tuomittu, suloinen olento, joka oli vaan kuumeisen mieleni tuottama kuva, pelastuisi.
Niinkuin olisi ihmeellinen kyyneltulvani pessyt pois viimeisen hiukkasen sairauttani, en enää joutunut kipeäksi. Minä parannuin. Hetki hetkeltä voimani lisääntyivät. Olisin sangen hyvin voinut jättää nyt jo melkein liian palvelevaisen isäntäni ja lähteä Roomaan. Kuitenkin jäin vielä yöksi ja sitten vielä toiseksikin.
Mutta minä en houraillut enää, en nähnyt siis enää häntä, jonka nimi hänen eläessään oli ollut Amata, ja jonka kohtalon takia olin vuodattanut niin katkeria kyyneleitä.
Turhaan koetin S:or Antoniolta saada tietoja aaveesta, josta sentään olin kuullut hänen puhuvan. Hän ei tahtonut muistella mitään, mikä oli sen kanssa jossain yhteydessä. Tosin ihmiset muka sanoivat, että hänen talonsa oli ollut useita, useita satoja vuosia sitten hautana; mutta hän ei muka uskonut sitä; sillä hänen talonsa oli maan päällä, ja haudathan ovat maan alla. Ja sillä hyvä!
Ennenkuin jätin S:or Antonion ja hänen puolisonsa, tutkin talon. Kun olin vasta toipumassa, en kyennyt paljon tarkastamaan ympäristöä. Eikä siinä mitään erityistä nähtävää ollutkaan: vanhanaikuinen kaksikerroksinen hautamerkki, siis siinä oli kaksi hautakammiota, joista alempi oli pyöreä, ylempi varmaankin myöhemmin rakennettu. Marmooripeite oli kai ollut hyvin kallisarvoinen; mutta se oli särkynyt mitä pienimmiksi muruiksi, joista ei voinut huomata päällekirjoituksen jälkeäkään. Kenties oli majaan kuuluvalla maalla tai lähistössä sellaisia kappaleita, joissa olisi saattanut tavata jotain sellaista, mikä olisi osottanut sen suvun nimeä, joka oli tähän haudattuna. Rakennuksen sisustuksesta päättäen se varmaankin oli ensimmäisten keisarien ajoilta ja sen rakennuttaja kai oli ollut rikas mies, silla hauta oli sen arvoinen, että se olisi ollut kylliksi hyvä sulkemaan sisäänsä vaikkapa Tigellinuksen, Neron vapaaksi päästämän.
Nyt sain myöskin tietää, kuinka kauvan olin haudassa ollut: melkein kolme viikkoa!
Tietystikin tein lujan päätöksen tulla takaisin heti senjälkeen kuin olin täydelleen parantunut, ei vain kiittääkseni henkeni pelastajaa — Sora Cigia oli sillävälin oppinut minua hellästi rakastamaan — vaan myöskin vielä kerran kyselläkseni ja tutkiakseni. Mutta lääkärini ankara kielto ei sallinut minun sitä tehdä, hän sanoi parantumistani ihmeeksi jonka takia minun, jos olisin ollut harras katolilainen, olisi pitänyt tehdä pyhiinvaellus Lorettoon paljain jaloin. Näyttäytyi, että olin ollut sairastuneena vaarallisimpaan malariakuumeeseen, jonka nimi on perniciosa. Parantua perniciosasta ilman kiinapulveria ainoastaan vanhan roomalaisen kotilääkityksen avulla, se ei ollut pelkkä onni, vaan siihen vaikutti myöskin paljon osaltaan vahva ruumiinrakennus. Ja sellainen minulla oli.
Hyvin ymmärrettävästi kartoin kenellekään kertomasta hupsuista nä’yistäni: en tahtonut, että minulle naurettaisiin. Sitäpaitsi olin yhä vielä rakastunut kummalliseen kuumenäkyyni, tunsin mitä syvintä sääliä unikuvaani kohtaan. Minussa oli vielä jotain sairauden kaltaista, ikäänkuin hiukkanen hulluutta.
Jo heti seuraavalla viikolla palaamiseni jälkeen lääkärini lähetti minut Saksaan, sillä ainoastaan täydellinen ilmanalanvaihdos saattaisi minut parantaa perinpohjin.
Sitä ennen otin selkoa ”mezza vian” osteriassa, uuden appialaisen tien varrella, tapahtuneesta murhasta.
Ainakaan se ei ollut mikään harhanäky, vaikka sitä siitä olivatkin seurauksena minun kuumehoureeni. Isäntä oli pistetty kuoliaaksi, murhaaja murhatun miehen vaimon kanssa paennut. Messaggiero oli julkaissut verityön johdosta sarjan huomiota herättäneitä kirjoituksia, ja poliisi etsi innokkaasti paenneita; mutta mitään ei ollut löytynyt eikä kenties löytyisi vast’edeskään.
Ilmoittamutta, että olin ollut tuon kauhean tapahtuman silminnäkijänä, jätin Rooman.
Siitä oli jo vuosia kulunut. Sekä uuden appialaisen tien varrella tapahtunut murha että myöskin vaarallinen sairastumiseni ja ihmeellinen pelastukseni olivat minusta jo kauvan olleet pelkkää unennäköä. Unikuvaani, jonka silloin olin nähnyt tuon pitkän kuumehorroksen aikana, ajattelin tosin vieläkin joskus, mutta jonkunlaisella kummastuksella, sitä ihmetellen, että ihmisen mielikuvitus voi luoda noin todennäköisiä olentoja.
Asuin Frascatissa Falconierin huvilassa enkä tiennyt mitään ihanampaa kuin saada vuoden perästä noin elellä rakkaassa, loistavassa talossani. Silloin eräänä päivänä tuli luokseni viemisille eräs tuttavani Saksasta.
Hän oli arkeoloogi, oli asunut Roomassa jo pitkät ajat ja tuli raskaan työviikon jälkeen tavallisesti lauvantaisin luokseni, levätäksensä Tusculumissa sunnuntain yli ja ilahduttaakseen isäntäänsä hauskalla olennollaan ja hupaisilla keskusteluillaan. Tällä kertaa hän ilmoitti minulle heti tullessansa, että hänen jo seuraavana aamuna täytyi lähteä takaisin.
”Teidän pitäisi seurata minua. En mene matkustajajunalla takaisin Roomaan, vaan vaunuilla Campagnan läpi. Lähdemme matkaan jo aivan aikaisin, niin että illalla voitte taas kävellä rakkaitten rautatammienne varjossa. Sillävälin saatte te kanssani nähdä jotakin joka teitä huvittaa.”
”Ja se olisi?”
”Vast'ikään löydetty kristittyjen katakombi.”
”Teidän löytämänne?”
”Ja arvaatteko, missä?”
”Puoli Campagnaa on kristittyjen hautauspaikkoja.”
”Ajatelkaapas: antiikkisen hautamerkin alla. Sisäänkäytävä vie alas suoraan entisen hautakammion kautta.”
”Se on kummallista.”
”Niin eikö totta? Ja asia tulee vielä kummallisemmaksi kun se saa tietää sen miehen nimen, joka rakennutti itselleen ja omaisilleen katakombien päälle komean hautamerkin. Ei kaikille omaisilleen. Hänen poikansa oli kristitty ja kärsi Neron aikana marttyyrikuoleman, perustettuansa tuon katakombin, luultavasti isänsä tietäen ja hänen tahdostansa, isänsä, joka oli yksi aikansa ilkeimpiä ihmisiä.”
”Te tiedätte hänen nimensä?”
”Tigellinus.”
”Neron vapaaksipäästämä orja?”
”Juuri hän.”
”Tigellinus rakennutti hautamerkkinsä poikansa perustaman kristillisen katakombin päälle? Niinhän sanoitte?”
”Löysin katakombista Tigellinuksen pojan haudan. Kiveen hakatun kirjoituksen mukaan hän on perustaja.”
Minä huudahdin:
”Rufus perusti kristillisen katakombin??”
”Rufus oli tuon nuorukaisen nimi, ja hän kuoli kahdennellakymmenellä ikävuodellaan. Te tiesitte, että Tigellinuksen pojan nimi oli Rufus?”
Minä en vastannut ... Tiesin, että Tigellinuksen pojan nimi oli Rufus, mutta kukaan ei ollut sanonut sitä minulle. Olin saanut tietää sen unissani: monta vuotta sitten, ankarassa kuumeessa ollessani olin uneksinut nimen Rufus.
Äkkiä se taas juontui mieleeni. Ja minä muistin, kuka unessani oli minulle maininnut tuon nimen — niin hiljaisella, suloisella äänellä.
En vieläkään voinut puhua. Vieraani kysyi:
”Tulettehan toki kanssani?”
”Nuoren Rufuksen haudalleko?”
Puhuin koneellisesti, vaivaloisesti, ikäänkuin ei mieleni olisi ollut noissa asioissa mukana.
”Näytän sen teille. Se oli ensimmäinen hauta, mitä me löysimme. Huomenna toivomme voivamme avata vielä toisiakin hautoja.”
Mutisin aivan suunniltani ollen:
”Niin, vielä toisenkin haudan; aivan lähellä sitä hautaa, jossa lepää Rufus, joka kuoli Neron aikaan. Varmaan villit pedot repivät hänetkin palasiksi.”
”Se on hyvin luultavaa. Se seikka, että Tigellinus rakennutti poikansa kristilliselle haudalle muistomerkin, heittää kummallista valoa tuon peljättävän miehen luonteeseen.”
”Hän on kiihkeästi rakastanut poikaansa. Hänen poikansa oli ainoa, mitä tuo hirviö eläessään rakasti.”
Arkeoloogi nauroi.
”Nyt olette jälleen haaveissanne. Ensi viikolla on teidän novellinne valmis. Sen nimi on: Rufus, Tigellinuksen poika.”
”Naurakaa vaan. Naurakaa vain minulle … Missä on hauta?”
”Vanhan ja uuden appialaisen tien välissä.”
”Eräässä majatalossa?”
”Aivan oikein. Näytätte tuntevan sen?”
”Tiedättekö, mikä maatalon omistajan nimi on?”
”En.”
”Hän on varmaankin nyt jokseenkin ijäkäs mies.”
”Ei sentään. Siellä asuu jokseenkin nuorekas aviopari.”
”Sitten en todellakaan tiedä ... Mutta he asuvat tuossa hautamerkissä?”
”Siinä he asuvat.”
”Se on pyöreä hauta, jossa on kaksi hautakammiota. Ylempi on vanhemman aikuinen, katossa ihania kuvia ja seinillä melkein helleeniläistä suloa huokuvia pompeijilaisia maalauksia, jotka käsittelevät bacchus-aiheita.”
”Epäilemättä te tunnette haudan.”
(Jatk.)
Mikkeli n:ot 11-13 26.2.-3.3.1902.
