X luku.
„Isäni ei ole valitettavasti kotona, ja luulen, että hän viipyy vielä enemmän aikaa. Jos siis liikeasiat ovat aiheena teidän tänne tuloonne, niin ― ―”
„Niin voin minä hyvin keskustella teidänkin kanssanne, armollinen neiti”, katkaisi Osinski nauraen Irene Salazat'in puheen. „Sillä teidän ei pidä koettaa luulotellakaan sitä, ettei se olisi teidän viisas ja terävä-älyinen päänne, johon kunnioitettava ystäväni Ambroise luottaa kaikissa tärkeissä asioissa”.
Herra Salazatin kaunis tytär rypisti hiukan ylihuultaan.
„Minä en voi kieltää teitä tekemästä luulotteluja, herra Osinski! Mutta olisi ehkä paljon kohteliaampaa, jos säilyttäisitte ne ainoastaan itseänne varten, ettekä aina pukisi niitä sanoihin”.
„No, aina minä en sitä teekään”, vastasi puolalainen katsahtaen sattumalta erääseen Erik Anderssonin maisemamaalaukseen. „Miksikä ette enää koskaan tiedustele mitään saksalaisen ystäväni töistä ja toimista?”
„Hyvin yksinkertaisesta syystä: koska hän ei intreseeraa minua ensinkään”.
„Se on todellakin suora selitys. Mitä taas minun tämänpäiväiseen käyntiini tulee, niin ei sen tarkotus olekaan tavata ensi sijassa teidän herra isäänne, jota tähän aikaan tapaa hyvin harvoin, vaan teitä”.
„Minua? Sehän on hyvin imartelevaa ja suoraan sanoakseni — hiukan hämmästyttävää”.
„Mutta varsinainen hämmästys seuraa vasta myöhemmin. Minä tulen nimittäin tuomaan teille erästä kutsumusta. Voitteko arvata keltä?”
„En todellakaan! Sillä se kai on mahdotonta, että ruhtinas Rasumin voisi olla niin rohkea — —”
„Ah, mitä ajattelettekaan hänestä ja minusta! Ei, on kysymyksessä kutsumus erääseen hyvin kunnioitettavaan ja eräässä merkityksessä hyvin hienoonkin kotiin — rouva Eugenie Raguinotin luokse”.
„Mikä ajatus! Minä olen tuntenut tämän naisen tyttäriä vaan hyvin vähän, sillä he tulivat luostari-pensionaatiin muutamia viikkoja ennen minun lähtöäni sieltä. Ja myöhemmin olen nähnyt heitä sillon tällön. Mutta mitään seurustelua ei meidän kesken koskaan ole ollut”.
„Tosiasia, jonka ei kumminkaan pitäisi olla esteenä sellaisen seurustelun alkamiselle”.
„Voidakseni ottaa asian ajateltavakseni, pitää minun ensin saada tietää, mikä on noin äkkiä herättänyt Raguinotin neitien sydämessä halun seurusteluun”.
„Eräs arkaluontoinen kysymys. Mutta me olemme luvanneet toisillemme vaitiolon, eikö niin? Ja sen vuoksi vastaan minä teille suoraan: minä”.
„Ah, — suokaa anteeksi — se on jotenkin paksua! Kuka on antanut teille luvan tukkia minut johonkin seurapiiriin? Ja mikä oikeuttaa teitä luulemaan, että minä olisin valmis juuri tähän seurusteluun?”
„Ei kukaan eikä mikään, neitini! Mutta minä nyt olen kerran alunpitäen hiukan itsekäs, ja jos teillä ei ole mitään sitä vastaan — minä myönnän sen julkisesti — olisi minusta tuo kanssakäyminen erittäin toivottava”.
„Teidän suorautenne on todellakin ihmeteltävä. Mutta te erehdytte, luullessanne voivanne menetellä minun kanssani mielenne mukaan, kuten teette isäni taikka ruhtinas Rasuminin kanssa”.
„Hyvin loukkaava epäluulo! Ei, minä tiesin alusta alkaen aivan täydellisesti, että olin tekemisissä nuoren naisen kanssa, joka on yhtä ylpeä kuin kauniskin ja yhtä itsepäinen kuin rakastettavakin”.
„Ja toivottavasti luovutte te luulostanne voittaa ylpeyteni ja itsepäisyyteni, kun minä nyt sanon teille, että minä en tule menemään rouva Raguinotin kotiin”.
„Mutta tehän ette edes tiedä, kuinka erinomaisesta tilaisuudesta on kysymyskään”.
„Minä en ole erittäin utelias. Mutta antakaahan kuulua!”
„Kaksoiset viettävät viikon päästä syntymäpäiväänsä — kahdeksannettatoista, jollen erehdy. Ja Raguinotin huvilassa tullaan tuona iltana panemaan toimeen suurenmoinen kukkais- ja kevätjuhla”.
„Jonka te järjestätte — eikö niin?”
Ladislaus Osinski kumarti.
„Rouva Eugenie suvaitsi uskoa minulle tuon kunniakkaan tehtävän. Mutta minä en tietysti voinut koko kuormaa sälyttää omille heikoille olkapäilleni. Elävien kuvien järjestämisen on Erik Andersson ottanut huolekseen”.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja Irenen vienoissa, tummissa madonnansilmissä värähteli niin surullisesti.
„Te ehkä olitte laskeneet saavanne minultakin apua noitten elävien kuvien järjestämisessä”.
„Minusta näyttää tänään aivan mahdottomalta saada niitä aikaan ilman teidän apuanne”.
„Ja herra Andersson? Tietääkö hän teidän toiveistanne ja aikomuksistanne?”
„Minä ajattelin hämmästyttää häntä sillä ilosanomalla, että te olette myöntyneet”.
„Valitettavasti olette sitten pettyneet toivossanne. Sillä yhtä vähän tulen minä seisomaan teidän elävissä kuvissanne kuin millään muullakaan tavoin olemaan avullisena lisäämässä noitten kaksosten riemuvoittoa”.
Ladislaus Osinski näytti tulevan hyvin pahoilleen.
„Mikä vahinko! Me emme saa siis puhua siitä sen enempää. Ainoastaan tuota väärää luulottelua vastaan, että minä olisin toivonut teitä mukaan sillä korottaakseni kaksoisten riemuvoittoa, täytyy minun panna vastalauseeni. Sillä itse asiassa oli se melkein päinvastainen syy, joka häilyi päämääränäni. — Mutta kun te ette enää yleensä ole intreseerattu herra Anderssonista —”
„Mitä se merkitsee? Mitä Erik Anderssonilla on tekemistä Raguinotin neitien kanssa?”
„Hm! Se on taas kovin arkaluontoinen kysymys. Tiedätte kai kumminkin, että hän äskettäin on maalannut neitien muotokuvan?”
„Kyllä! Jokaisessa sanomalehdessähän siitä on saanut lukea”.
„Ja tiedätte kai myöskin, että sellaiseen kuvaan tarvitaan monta istuntoa — pitkiä istuntoja taiteilijan atelieerissa, jolloin, koska tietysti ei voida mykkänäkään olla, maalarin ja modellin välillä kehittyy — kuinka sanoisin? — jonkumoinen suhde”.
„Tässä tapauksessa oli kaksi modellia, arvaan minä”.
„Niin. Mutta neiti Marguerite ei tule kysymykseen. Näyttää siltä, kuin hänen tukkansa väri ja luonteensa laatu vähemmän miellyttäisivät herra Anderssonia”.
„Tahdotteko tällä sanoa, että hän — että hän on rakastunut Blanche Raguinotiin?”
„Niin, sitä minä melkein tarkoitan”.
Irenen kasvoissa ei huomannut mitään liikutusta. Hänen hengityksensä käypi vaan nopeammin hänen pitkät sormensa puristivat lujemmin nenäliinaa, jota hän piti kädessään.
„Ruhtinas Rasuminin kaunis naimatuuma menee siis valitettavasti myttyyn”.
„Jos asiat heitetään oman onnensa nojaan — mahdollisesti ! Todellakin neiti Irene, se on suuri vahinko, jollette te voi tulla rouva Raguinotin luokse ja avustaa eläviä kuvia. Minä olin jo teitä varten ajatellut niin hauskoja asioita”. Salazatin tytär ei vastannut mitään, ja Ladislaus Osinski tarkasteli pitkän vaitiolon aikana kaltaisten laakeerikenkiensä kärkiä.
Kun hän sitten katsoi kelloaan, ikäänkuin aikoisi hän lähteä, kysyi Irene:
„Ja oletteko aivan varma, ettei minua Raguinotien luona katseltaisi karsain silmin, ettei minua kohdeltaisi kuin vastenmielistä tunkeilijaa?”
„Mikä pelko! Rouva Eugenie on rakastettavin nainen, ja kaksoiset ovat parhaiten kasvatetut pienet tytöt koko maailmassa. Mahdotonta tosin ei ole, että kaikessa salaisuudessa oltaisiin teille hiukan mustasukkaisia. Mutta sitä ei anneta teidän huomata — siitä minä otan vastatakseni”.
„Ja millonka suunnilleen tulisin minä saamaan kutsumuksen?”
„Se on jo valmis. Ja Raguinotin naiset antavat huomenna jättää teille korttinsa, jos minä saan viedä heille sen ilmoituksen, että te suostutte”.
„Onko noihin eläviin kuviin harjoitukset tarpeellisia?”
„Tietysti! Sekä harjoitukset että puvut — kauniit, ihanat puvut, joista jo huomenna saatte kuulla Erik Anderssonilta”.
„Ja onko välttämätöntä, että minun pitää nyt heti päättää?”
„Teidän täytyy itse ymmärtää, rakas neiti, että meillä ei todellakaan ole hukata aikaa”.
„No hyvä minä suostun”.
Ladislaus Osinski kumarti ja suuteli hänen kättänsä.
„Minä kiitän teitä Raguinotin perheen puolesta sekä kadehdittavan elävien kuvien yleisön puolesta”.
Hänellä ei ollut nyt enää ollenkaan kiire.
Oli kuin olisi hän tiennyt, että Irene Salazat tulisi tekemään hänelle vielä muutamia kysymyksiä, ja että hän viipymisellään tahtoi osoittaa olevansa valmis puhumaan.
Mutta Irene puhui parin minuutin ajan aivan tavallisista asioista, kunnes hän vihdoin katsoi ylös kuvaan ja sanoi melkein kuin sivumennen:
„Se, mitä te äsken sanoitte Erik Anderssonista ja Blanche Raguinotista, on tietysti vaan arvelua?”
„Tähän asti en tosin ole vielä nähnyt heidän suutelevan tai syleilevän toisiaan. Mutta sitä, että he joka kerta kohdatessaan toisensa rouva Raguinotin salongissa vähintään kolme kertaa minuutissa silmillään tekevät rakkauden tunnustuksen toisilleen, on jonkunkaanlaisen havaintojen tekijän melkein mahdoton olla huomaamatta.
„Ja teidän ruhtinaanne? Voipiko hän sitä välinpitämätönnä katsella?”
Osinski huokasi, ja tällä kertaa ei se suinkaan ollut teeskennelty, vaan aivan vilpitön huokaus.
„Ah, rakas neiti! Tuo Nikifor Ivanovitsh tuottaa minulle paljon huolia, sillä hän on kaikessa välinpitämättömyydessään ja myöntyväisyydessään itsepäisin ihminen. Ja minä olen tehnyt anteeksiantamattoman tyhmyyden, viedessäni hänet kauniin Gabriellen kotiin.”
„Tarkoitatteko rouva de Versignyä ― tuota Anderssonin kuuluisaa „mustaa naista”?”
„ Juuri häntä! Siitä saakka, kun he ensi kerran kohdatessaan samalla tavalla hämmästyttivät kaikkea läsnäolijoita sillä, että se oli ruhtinas Rasumin, joka käsivarsillaan kantoi tuon kauniin rouvan ulos palavasta hyväntekeväisyysbasaarista, näyttävät he olevan kuin rautakahleilla kytketyt toisiinsa. Ja Nikifor Ivanovitsh käyttää kaiken jälellä olevan henkevyytensä ja rakastettavaisuutensa hänen hyväkseen, kun tuo herttainen pieni Raguinot saa vaan tyytyä alakuloiseen katseeseen ja unisiin silmiin. Mutta semmoisilla keinoilla vangitsee paljon helpommin „ymmärtämättömän” rouvan kuin nuoren viattoman tytön. Ja minä tulen pelkäämään oikein todella tuloksiamme, jollen luottaisi rouva Eugenieen” — hän kumartui jälleen Irenen puoleen — „ja hiukan teihinkin, kunnioitettava, nuori ystävättäreni”.
Irene ei huolinut kuulla hänen viimeisiä sanojaan.
„Tunnetteko herra de Versignyn avioliiton surullista tapahtumaa?” kysyi hän.
„Kyllä, kreivi Bourmont on minulle eräänä heikkona hetkenä huomauttanut siitä seikkoja, joista sain selville sen kummallisen suhteen niissä aviopuolisot elävät”.
„Onko hän myöskin sanonut, kuinka suuresti hän itse on intreseerattu tästä suhteesta?”.
Osinski pudisti päätään.
„No, minä kerron sen teille, jollei isäni sitä vaan pane pahakseen. Mutta minä pelkään että kreivi Bourmont tahtoo itsekkäisti syistä käyttää väärin ruhtinasta. Ja naimatuuma neiti Raguinotin kanssa voisi todellakin mennä myttyyn, jos hän onnistuisi”.
„Te saatatte minut uteliaaksi, ja minä pyydän, ettette salaa sitä minulta. Teidän isänne harrastukset käyvät aivan yhteen minun kanssa”.
„No olkoon menneeksi, tuo kreivi Bourmont ei enää ole muu kuin kerjäläinen, loiseläin, joka elää tyttärensä ja vävynsä hyvistä töistä. Mutta hän voi huomenna olla miljonääri, ja jo kuukausia on isäni koettanut työskennellä saadakseen hänet sellaiseksi”.
„Ah, kuinka intresanttia! Ja mistä tähdestä, jos saan kysyä, tulee tuo miljoona putoamaan alas?”
„On kysymyksessä hänen tyttärensä avioero. Kun herra de Versigny muutamia vuosia sitten kosi neiti Bourmontia, lienee hän rakastanut häntä aina hulluuteen saakka. Sillä ainoastaan siten on se selvitettävissä, että hän allekirjoitti erään sopimuksen, jonka isä määräsi myöntymisensä ehdoksi. Herra de Versigny sitoutui nimittäin maksamaan rouvalleen siinä tapauksessa, että avioeroon olisi mies syynä miljoonan — muussa tapauksessa puolet tästä summasta”.
„Ah, tuo viimeinen on mahdotonta. Ei kukaan tervejärkinen ihminen kirjoita noin kauhean sitoumuksen alle”.
„Herra de Versigny on runoilija”, sanoi neiti Irene ivallisella naurulla. „Ja isäni ei ole ainoastaan omin silmin nähnyt tuota asiapaperia, vaan hän on antanut yhden tunnetummista lakimiehistämme sitä tutkia, ja tämä on vakuuttanut, että se on sekä muodoltaan että sisällöltään pätevä”.
„Näyttää kumminkin, ettei tuota päämäärää saavuteta. Kreivi Bourmont on todella sitä mieltä, että tarvittaisiin vaan vähäpätöinen syy tuon katastroofin aikaansaamiseksi, mutta hänen toiveensa eivät ole vielä tähän saakka täyttyneet”.
„Tähänkö suuntaan siis käyvät isänne pyrinnöt tehdäkseen kreivistä rikas mies?”
„Bourmont on hänelle velkaa paljon rahaa, sen vuoksi täytyy isäni joko hyvällä tai pahalla koettaa auttaa häntä varallisuuteen. Kuukauden ajan on hän jo antanut pitää silmällä herra de Versignyä ja eräs salapoliisi on hänen määräyksestään jo kauan aikaa ollut ystävällisissä suhteissa talon palvelijain kanssa. Herra de Versignyn paperikorissa ei löydy ainoatakaan kirjeenpalasta, jonka sisällöstä emme näitten asiamiesten kautta saisi tietoa. Mutta tulokset ovat valitettavia, rouva Gabriellen puoliso ei todellakaan anna minkäänlaista aihetta, jota voisi käyttää syynä avioeroon”.
„Ah, minä alan käsittää! Kun hän ei voi saada koko miljoonaa, on kreivi Bourmont tyytyväinen pahimmassa tapauksessa puoleenkin eikä enää etsi eron syytä vävyssään vaan tyttäressään. Ennakkoluuloton herra tuo kreivi — se täytyy minua sanoa! Mutta mahtaneeko rouva Gabrielle todellakin olla niin yksinkertainen, että hän ensin uhraa hyvän maineensa ja sitten jättää tuon uhrin hinnan hänelle?”
„Maksun täytyy tulla hänen käsiinsä — niin seisoo sopimuksessa. Ja jos te nyt huomaatte, hän suosii ruhtinas Rasuminin käyntejä tyttärensä luona, tiedätte te minkä korkean päämäärää vuoksi se tapahtuu”.
„Minä kiitän teitä tästä arvokkaasta viittauksesta, rakas neiti”, sanoi Osinski, joka näytti hyvin miettiväiseltä. „Ja minä tiedän joka tapauksessa käyttää sitä hyväkseni. — Mutta nyt minun täytyy verta vuotavalla svdämellä erota täältä, sillä erittäin tärkeä välipuhe kiiruhtaa minua välttämättömästi. Näkemiin asti siis Raguinotin talossa elävien kuvien harjoituksissa!”
Hän erosi ritarillisella suutelolla kädelle. Mutta kun hän astui rappusia alas, tuli paksu herra Salazat huokuen ja puhkuen häntä vastaan. Hän tahtoi pidättää häntä ja vielä kerran kääntymään takaisin, sillä, kuten hän sanoi, hänellä oli tärkeistä asioista puhuttava hänen kanssaan; mutta Osinski vetosi nytkin välipuheensa tärkeyteen ja kysyi vaan:
„Kun te olette olleet liikeasioissa kapteeni Pierre de Sabranin kanssa on todennäköistä, että teidän ja hänen kesken on tapahtunut kirjevaihtoakin. Onko teillä vielä hänen kirjeitä tallessa?”
„Minä en todellakaan tiedä, onko hän koskaan kirjoittanut minulle! Mitään selittävää, jota voisitte häntä vastaan käyttää, ei kumminkaan ole hänen kirjeissään ollut”.
„Se tapahtuu vaan sen vuoksi, että minä haluaisin vaan saada jotain hänen käsialaansa, sisältö on minulle aivan samantekevää, ja kunniasanallani lupaan teille, etten näytä kirjeitä kenellekään, vaan muutamien päivien perästä tuon ne samallaisina teidän käteenne. Mutta siitä riippuu paljon, että te täytätte pian toivoni. Kun te varovaisena miehenä varmaankin säilytätte kaiken liikettä koskevan kirjevaihdon, en epäilekään, että te vanhojen kirjoitusten joukosta löydätte tuon tarvittavan, vaikkapa vaan pienen paperipalasen muodossa. Minä tulen huomen aamuna tiedustelemaan, mihinkä tuloksiin olette tutkimuksissanne tulleet. Ja silloin voimme samalla keskustella muistakin asioistamme”.
Tähän sai herra Ambroise Salazat olla toistaiseksi tyytyväinen, ja hetken perästä istui hän todellakin valtavan kirjekasan ääressä, otsansa hiessä etsien joitakin luutnantti Pierre de Sabranin käden piirtämiä rivejä.
(Jatk.)
Louhi n:ot 146-149 13.-20.12.1902.
