XI luku.
Viisi päivää ennen kaksoisten syntymäpäivää ihanana, auringonpaisteisena aamuna seisoivat Rasumin ja Osinski erään pienen, nopean omnibus-höyryvenheen etukannella, sellaisen, jotka välittävät liikettä Seinellä ja joita pariisilaiset mielellään käyttävät tehdessään huviretkiään kaupungin kauniisiin ympäristöihin.
Pitkien päällystakkien alla oli molemmilla herroilla hienot viimeisen muodin mukaiset urheilupuvut, sellaiset jollaisia ylemmät seurapiirit käyttävät polkupyöräilyssä, ja varsinkin tuo pitkä ruhtinas, joka oli heittänyt päällystakkinsa vaan irtonaisena hartioilleen, näytti aistikkaassa puvussaan ritarilliselta ja ylpeältä. Hän oli totinen ja vaitelias kuten aina, niin kauan kun viini taikka jonkulainen humala ei vielä ollut irroittanut hänen kielen kannintaan, ja väsyneellä, välinpitämättömällä ilmeellä antoi hän Seinen rantojen kaikkien ihanuuksien liukua silmiensä ohi, Marskenttä pilviä piirtävine Eiffeltornineen ja valmiitten tai vielä rakennuksen alaisten näyttelypalatsien kupooleineen, pitkulainen Joutsen-saari, maailmaa valaiseva Vapauden jättiläispatsas — ja vielä etempänä Mendonin kauniit kukkulat suurine Pleuryn orpokotineen.
Vilkkaan seuralaisensa puheisiin vastasi hän vaan ainoastaan harvoin lyhyellä, yksitavuisella vastauksella, ja näytti siltä, että suuri osa jäi häneltä kokonaan kuulematta. Kun kaukaa rupesi näkymään St. Cloudin metsäiset kukkulat, ei Ladislaus Osinski enää voinut pidättää itseään, vaan hän sanoi:
„Te olette huonolla tuulella, herra ruhtinas! Mutta toivottavasti ette aikone näyttää Raguinotin naisille tuota erinomaisen huvittavaa ja miellyttävää puolta itsessänne, sillä te tiedätte, että on kysymyksessä pitää rouva Eugenietä hyvällä tuulella”.
Nikifor Ivanovitsh katsahti ylös, niinkuin hän olisi herätetty raskaasta uinailusta.
„Hyvällä tuulella?” kertasi hän. „Minkä vuoksi?”
„Tuo kysymys on teidän kaltaistanne. Todellakin, ruhtinaani, teidän kanssanne tarvitaan joskus kärsivällisyyttä. Siis vielä kerran, ja minä pyydän että panette liikkeelle kaiken tarkkaavaisuutenne: Teidän täytyy viimeistään syntymäpäivään saakka tehdä asiat selviksi neiti Blanchen kanssa. Rouva Raguinot odottaa niin tapahtuvaksi! Ja kun hän viivyttää sadantuhannen frangin merkitsemistään yritykseemme niin kauan, kun emme ole työtä vielä panneet alulle — ”
Nikifor Rasumin keskeytti hänet kieltävällä kädenliikkeellä.
„Ettekö ole luvanneet säästää minua näistä asioista!” Minä en ymmärrä mitään liikeasioista — varsinkaan sellaisista, joita te ja herra Salazat suunnittelette. Minä olen suostunut siihen, että saatte käyttää nimeäni ja sitä paitse myönnän äänettömällä päännyökäyksellä kuin nukke, kaikkeen mitä te sanotte. Siinä on jo tarpeeksi, ja minä toivoisin, että minä silloin, kun olemme vaan kahden kesken, saisin olla rauhassa jääpalatseistanne ja kaikista muista hullutuksistanne”.
„Minä en puhukaan jääpalatsista, vaan neiti Blanche Raguinotista, ja siitä, että teidän tulee viimeistään viiden päivän kuluessa tehdä hänelle tarjouksenne”.
„Ja jos minä nyt vastaan teille, että se on mahdotonta? Että minä en tunne pystyväni kosimaan tyttöä?”
„Tuommoista vastausta ei meidän tarvitse ottaa huomioomme, ruhtinaani, sillä te olette tässä asiassa antaneet kunniasananne Salazatille ja minulle”.
„Mutta tämän ennenaikaisen lupauksen kautta minä en mitenkään voi sitoutua naimaan tyttöä, jota en rakasta ja joka minun vuokseni tulisi onnettomaksi”.
„Mitä hulluja! Edellinen tulee kyllä jälestäpäin ja jälkimäinen ei ole ollenkaan varmaa”.
„Kun minä annoin teille lupaukseni, en ollut nähnyt Blanche Raguinotia kun yhden ainoan kerran ja silloinkin sivumennen. Mutta nyt tunnen hänet tarkoin, ja tiedän, että hän ansaitsee tuhat kertaa paremman kohtalon kuin sen minkä minä voisin hänelle tarjota. Jos minä tekisin sen, olisi se aivan yhtä suuri kuin rikos”.
„Kuinka kaunopuhelias teistä nyt tulikaan niin yhtäkkiä, ruhtinaani!” keskeytti Osinski hänet huomattavalla pisteliäisyydellä. Ja kuinka runollinen! Mistä saakka olette te olleet noin omantunnontarkka, mitä kauniiseen sukupuoleen tulee?”
„Blanche Raguinot ei ole sellainen kuin muut, te ajattelette. Mutta minä käsitän vallan hyvin, että te ette ymmärrä ollenkaan lapsellisen viattomuuden pyhyyttä ja puhdasta saastuttamatonta tytön sielua”.
„Hyvin vähän, minä myönnän sen. Ja jos Blanche Raguinot ei vielä ole sellainen kuin nuo muut, niin muutamien kuukausien perästä taikka ainakin vuoden kuluttua on hän sitä. Yksi ainoa pariisilainen sesonki on enemmän kuin tarpeeksi karistamaan hienon kukkaispölyn hennoilta perhossiiviltä. Ja lopuksi on aivan yhdentekevää pettyyköhän saadessaan teidät taikka jonku muun, jonka rouva Eugenie on hänelle puolisoksi määrännyt. Mutta minä tahdon sanoa teille sanasen kaikessa tuttavallisuudessa, ruhtinaani! Itse asiassa eivät ne ole nuo ylen hienot omantunnon tutkistelemukset, jotka teidät nyt ovat saattaneet näin ajattelevaiseksi, vaan rouva de Versignyn kauniit, alakuloiset silmät. Ja juuri sen vuoksi, kun minä tiedän tämän aivan hyvin, vaadin minä, että te vitkastelematta täytätte lupauksenne”.
Ruhtinaan kulmakarvat vetäytyivät kokoon ja hän suuntasi synkän katseen puolalaiseen, jota hän oli melkein puolta päätä pitempi.
„Minä en salli teidän tuolla tavoin puhua tästä naisesta, samoin kuin en tule sallimaan, että käydään kenenkään kunnian kimppuun, olipa hän kuka tahansa”.
Ladislaus Osinski ei antanut säikäyttää itseään niin helposti.
Nikifor Ivanovitsh oli kenties viimeinen, joka voi sitä tehdä.
„Ah, kukapa sitä ajatteleekaan!” sanoi hän hiljaa, kun taas tuo ivallinen hymyily leikki hänen suupielissään. „Rouva Gabrielle on tietysti mitä kunniallisin nainen. Ja minä puolestani en suinkaan huomaa mitään arveluttavaa seurustelussanne herra de Versignyn puolison kanssa. Mutta valitettavasti eivät kaikki ole yhtä hyväntahtoisia kuin minä ja sen vuoksi on joka tapauksessa hyvä, että te kihlaamalla neiti Blanchen estätte jokaisen mahdollisen kulkupuheen. Myöhemminhän voitte suosia tuota kaunista rouvaa mielenne mukaan, ja minä lupaan teille varmimmin etten koskaan tule sitä murehtimaan”.
Taaksepäin pyörivän laivan potkurin jyrinä esti kuulemasta ruhtinaan vastausta.
Muutamia minuuttia myöhemmin laski höyryvene St. Cloudin laituriin. Molemmat herrat nousivat maihin, ja melkein samalla hetkellä vierivät Pariisista päin rouva Raguinutin upeat landoo-vaunut Place' Armesia pitkin, josta molemmat puistoon ja linnaan johtavat kadut erkanivat.
Rouva Eugenie, joka istui Blanchen vieressä vaunujen perässä, viittasi tervehtien molemmille herroille, ja kun ajopelit pysähtyivät Cafe du Chateaun edustalle, joutuivat Rasumin ja Osinski parhaaksi auttamaan naisia alas vaunuista.
Tummansinisissä polkupyöräpuvuissa, jotka ulottuivat siroihin nilkkoihin saakka, näyttivät nuo suloiset kaksoiset melkeinpä vielä ihanimmilta, kuin valkoisissa vaatteissa Erik Anderssonin taulussa.
Eikä rouva Eugenienkaan täyteläinen vartalo tiukassa, ruumiinmukaisessa urheilupuvussa näyttänyt hullummalta.
„Meidän oli vähällä täytyä luopua välipuheestamme”, puhui hän nojaten ruhtinaan käsivarteen heidän kulkiessaan sille paikalle, jossa edeltäpäin lähetetty palvelija odotti viiden polkupyörän kanssa. „Blanche, joka muutoin on terve kuin kala vedessä, sai eilisten eläväin kuvain harjoitusten jälkeen oikean päänkivistyskohtauksen, josta hän ei oikein vielä tänäänkään ole selvinnyt. Mutta onneksi saapui tohtori Bourillot oikeaan aikaan paikalle, joka rauhoitti meitä taudin laatuun nähden ja suositteli raitista ilmaa parhaimpana parannuskeinona. Blanchen vastaväitteet eivät tietysti silloin auttaneet enää mitään, ja minä olen aivan varma, että tämä pieni retki parantaa hänet kokonaan jälleen”. Rasumin tarkasti Osinkin rinnalla kulkevan nuoren tytön kasvoja, ja hän näki, että huolimatta virkeästä kevättuulahduksista hänen poskilla silmien alla kuvastui hieno varjo.
„Kenties retken kauemmaksi ulotuttaminen on rasittavaa armolliselle neidille”, sanoi hän. „Ja me rajoitamme matkamme vaan kävelyretkeen puistossa ja levähdämme hetkisen ravintolassa”.
Mutta tähän Marguerite pani innokkaan vastalauseensa.
„Ei, ei, me olemme tulleet pyöräilemään — kauas — niin kauas kuin mahdollista. Se on paljon hauskempaa kuin ikävystyttävä käveleminen. Eikö niin, rakas, oma Blancheni?”
Sisar nyökäytti hiukan väsyneellä hymyilyllä päätään suostumisen merkiksi ja pieni seurue hankkiutui matkalle paikalle kokoontuneitten katupoikain töllistellessä heitä.
„Me ajamme Marlyyn ja St. Germainiin päin”, selitti Marguerite sellaisella varmuudella ettei mikään vastaväite tullut kysymykseenkään ja ollenkaan odottamatta toisten mielipiteitten ilmaisua asettautui hän seurueen johtajaksi.
Hän harjoitti tuota virkistävää, hermoja vahvistavaa urheilua vaan omaksi huvikseen ja keskusteluun matkan kuluessa ei hän ollut ensinkään halukas, sillä kaikki Osinskin yritykset pysyä hänen läheisyydessään ja saada aikaan keskustelu teki hän joko sanansutkauksilla taikka itsepintaisella vaitiololla tyhjäksi.
Vieläpä, kun hän pyytäen huti häntä hiljentämään vauhtia, koska toiset olivat jääneet koko joukon jälkeen hänestä, ei hän saanut mitään vastausta, ja näyttipä melkein siltä, että hänen jalkansa rupesivat työskentelemään yhä sukkelammin.
Silloin puristi puolalainen syttyvässä vihassa huulensa yhteen ja hänen silmissään, jotka lepäsivät tuolla notkealla, suloisella tytön vartalolla, paloi kuuma himoitseva tuli niinkuin hyökkäykseen valmiin kissan katseessa.
Kumartaen syvään ohjaustangon yli lisäsi hän ponnistuksiaan saavuttaakseen tuon ihastuttavan pakolaisen.
Mutta tyttö silmäsi hiukan taaksepäin ikäänkuin mitatakseen välimatkan heidän välillään, ja sitten kiiti hän nuolen nopeudella eteenpäin hiljaisen, ivallisen naurun selvästi kuuluessa seuraajan korviin.
Osinski oli käynyt kalpeaksi vihasta. Kuuliko hän tänään ensikerran tuon kirkkaan ylimielisen naurun.
Jo muutamia päiviä sitten oli hänen täytynyt kuulla sitä Raguinotin huvilassa, kun hän tahtoi käyttää hyväkseen lyhyttä
kahdenkeskenoloa Margueriten kanssa ryhtyäkseen totisen kosijan tähän asti epäonnistuneeseen hienoon keskusteluun.
Marguerite oli ensin ikäänkuin hyvinkin hämillään katsellut häntä avoimilla ruskeilla silmillään ia sittenkun hänen sanansa ja katseensa olivat käyneet yhä rohkeammiksi oli hän nauranut kirkkaasti niinkuin nytkin palatakseen seuraavassa silmänräpäyksessä toisten luo viereiseen huoneeseen, josta hän taitavalla menettelytavalla oli hänet juuri saanut pois toimitetuksi.
Mutta Ladislaus Osinski ei ollut sellainen mies, joka heitti tuumiensa menestymisen lapsen oikuista riippuvaksi.
Yhtä vakavasti oli hän päättänyt voittaa tuon suloisen olennon omakseen kuin saada aikaan yhdistys hänen sisaren ja ruhtinaan välillä, ja hänellä oli erinomainen kyky valloittaa naisten sydämiä, liian usein koeteltu jotta hän nyt tämän vähemmän lupaavan yrityksen olisi antanut säikäyttää itseään.
Juuri tänään tahtoi hän korvata tuon äskeisen tappionsa, ja säälimättömyys millä neiti Marguerite toisen kerran kohteli häntä, kannusti häntä huolimatta tytön vastustuksesta yhä tulisemmin pakoittamaaan häntä pauloihinsa.
Hän huomasi, että hän tässä mielentilassaan oli joutunut kauas muitten näköpiiristä. Hän oli kylliksi tottunut pyöräilijä tietääkseen, että hän huolimatta tvtön ponnistuksista voisi hänet lopuksi saavuttaa.
Tyydytyksekseen huomasi hän myöskin, että välimatka todellakin oli lyhentynyt heidän välillään.
Hän luuli jo voivansa arvioida hetken, jolloin hän pääsisi Margueriten rinnalle kun yhtäkkiä tuntui ankara tärähdys ja hän ainoastaan nopealla, taitavalla hyppäyksellä pelastui syöksymästä maahan.
Silmäys pyörään ilmaisi, että ketju oli mennyt poikki ja ettei hän hetipaikalla voinut ajatellakaan matkan jatkamista.
Hän huuti neiti Raguinotia nimeltään, jotta tämä pysähtyisi, mutta hän ei kuullut taikka ei ollut kuulevinaan häntä.
Minuutin ajan näki hän vielä hänen hulmuavan hameensa puiden lomitse, sitten oli hän kadonnut hänen silmistään.
(Jatk.)
Louhi n:ot 149-151 20.-27.12.1902.
