XII luku.
Marguerite ei kummallisella pakoretkellään ollut toiminut minkään edeltäpäin harkitun suunnitelman mukaan vaan hän oli antautunut hetkellisen päähänpiston valtaan, kuten miss Otkinsin sekä äänettömäksi että äänekkääksi suruksi valitettavasti kyllä niin monasti ennenkin oli tehnyt.
Täysin tuntien nuoret voimansa ja taitavuutensa oli hän rientänyt kaikista muista edelle, odottaakseen heitä jollain sopivalla paikalla.
Vasta sitten, kun hän sai selville, että hän olisi, pakoitettu Ladislaus Osinskin seurassa viettämään tätä odotusaikaa, oli hän muuttanut aikomuksensa.
Puolalaisen seura oli hänelle vastenmielistä ja heidän ensimäisestä kohtaamisestaan saakka oli hän tuntenut voittamatonta, melkein vaistomaista inhoa häntä vastaan.
Tyytymättömyyden tunne, joka voi kohota oikein tuskaksi, kuristi joka kerta hänen sydäntään kun hän näki puolalaisen lähestyvän häntä ja hänen täytyi asein panna liikkeelle kaikki voimansa hillitäkseen itseään osoittamasta liian selvästi, minkälaisia tunteita hän herätti hänessä.
Kuta useammin hän tapasi puolalaista äitinsä kotona, sitä epämieluisimmilta näyttivät hänen somat kasvonsa ja sitä inhoittavimmilta tuntuivat hänen puolisulkeutuneitten luomien alta katselevat himokkaat silmät.
Mutta kun hän ei voinut selittää mitään syytä tähän niin valtavaan vastenmielisyyteen, ei hän ollut puhunut mitään äitilleen eikä sisarelleen, vielä senkin vuoksi, kun hänen täytyi pelätä, että rouva Eugenie suuttuisi hänelle sellaisista huomautuksista niinkuin oli käynyt Blanchelle tämän mainitessa samallaisia huomautuksia ruhtinas Rasuminista.
Hän kohteli Osinskia siis niin vähän vastenmielisesti kuin mahdollista, ja arveli, että hän asiain näinollen ajanpitkään väsyisi häntä vaivaamasta.
Mutta tänään ei hän tahtonut millään ehdolla antaa turmella hyvää tuultaan sillä tähän hyvään tuuleen oli aivan erityinen syynsä, eikä se suinkaan ollut mikään sattuma kun hän oli seurueen matkan suunnaksi niin varmasti ottanut Marlyn ja St. Germainin.
Kapteeni Pierre de Sadran oli muutamia päiviä sitten kertonut hänelle, että hän vapaina aamupäivinä tapasi ratsastaa St. Germainiin palata sieltä takaisin Pariisiin Marlyn kautta.
Hän tiesi hyvin tarkoin, että hänellä oli tänään vapaa aamupäivä.
Mistään hinnasta ei hän tietenkään olisi tunnustanut itselleen, että se oli toivo saada „sattumalta” tavata kapteenia, joka sai aikaan tämän niin onnellisen mielialan, sillä Sabranhan oli hänen arvelunsa mukaan vaan hyvä ystävä ja iloinen toveri, jonka kanssa hän sata kertaa mieluummin lörpötteli kuin kenenkään muitten herra-tuttaviensa kanssa — rakastettava, kohtelias seuramies ja epäilemättä paras ihminen auringon alla.
Että hän sitäpaitse oli soman näköinen, ja jokainen satunnainen vertailu muihin kavaljeereihin lankesi hänen edukseen, oli hänelle enemmän sivuasia.
Sitä, että hän mahdollisesti voisi häneen rakastaa, ei hän vielä koskaan tullut ajatelleeksi.
Hän olisi suuttunut, jos joku olisi sanonut hänen puolustaneen ruhtinaan ehdotusta sen vuoksi, että hän toivoi „sattumalta tapaavansa” Pierre de Sabrania — että se vaan oli kärsimättömyys, antoi niin hyvän vauhdin hänen pyörälleen.
Mutta siitä huolimatta tarkasteli hän tyystin jokaista Marlysta päin mahdollisesti tulevaa ratsastajaa ja kaikki hänen ajatuksensa olivat Pierre de Sabranissa.
Hän oli hyvin hyvästi huomannut Osinskin tapaturmn ja kuullut hänen huutonsa, mutta ei hän siitä mitään huolinut välittää; kun hän luuli tuntevansa tien, ajoi hän hyvää vauhtia eteenpäin, täynnä viatonta onnellisuuden tunnetta.
Alussa kohtasi hän vaan sillon tällön jonku kävelijän taikka ratsastajan — oikeaa ei kumminkaan vielä — jotka hyvänsuovilla silmäyksillä katselivat yksinäistä pyöräilijää. Mutta hetken kuluttua ei enää mikään ihmisaskel taikka kavion töminä häirinnyt heleään kevätvihreyteen pukeutuneen metsän hiljaisuutta.
Ainoastaan pienet lintuset visertelivät hänen yläpuolellaan nuorilehtisillä oksilla ja syvissä siemauksissa veti Marguerite leutoa, virkistävää kevätilmaa rintaansa ikäänkuin hän saisi hengittää vapauden suloisia henkäyksiä.
Kun nuori pyöräilijä saapui kaaressa kulkevalta leveältä, kauniilta päätieltä, erkanevalle ratsastustielle, ei hän epäillyt poikkeamista sille eivätkä puitten juurien ja muitten epätasaisuuksien aikaan saamat ilkeät jyskytykset saaneet häntä palaamaan takaisin.
Hän nauroi vaan kirkkaasti ja iloisesti, kun hän sillon tällon oli keiskahtamaisillaan alas satulasta, nuorekkaassa ylimieliyydessään asetti hän käsivarret ristiin rinnalle, niinkuin hän usein oli tehnyt polkupyöräradan sileällä, vaarattomalla asfalttitiellä.
Silloin sai, hänen koneensa äkkiä sysäyksen, joka oli kovempi kuin kaikki muut edelliset ja jota hän ei ollenkaan osannut varoa.
Huolimatta sukkeluudestaan ei hän kerinnvt hypätä pois pyörältä, vaan tuli heitetyksi pitkässä kaaressa alas maahan.
Putouksessa sokeutuneet kädet eivät voineet estää lyömästä ohuen lakin peittämää päätä terävään kantoon.
Hän ei päästänyt mitään kauhun taikka tuskan ääntä; mutta ei hän noussut ylöskään.
Pienet lintuset katselivat alas puitten oksilta nuorta, kaunista ihmisolentoa, joka niin hiljaa liikkumatonna makasi sammaleisella vuoteella.
Kymmenen minuuttia myöhemmin karkoitti laukkaavan hevosen kavioitten kapse siivekkäät laulajat oksiltaan ja hämmästyneenä siristi Pierre de Sabran silmiään nähdessään tuon odottamattoman näyn.
Hän oli siviilipuvussa, kuten aina tehdessään pitkiä ratsastusmatkojaan Pariisin ympäristössä; sotilaallista päättäväisyyttä ei hän kumminkaan ollut sotilastakin mukana poisheittänyt, ja nuolen nopeudella oli hän maassa auttamassa onnetonta pyöräilijää.
Varovasti nosti hän loukkautunutta päätä ylös ja äänekäs kauhun huuto pääsi hänen huuliltaan, sillä vasta sitten, kun hän oli katsonut kalpeisiin kasvoihin tunti hän tytön.
„Marguerite!” huuti hän. „Jumalan tähden, rakas Marguerite, mitä teille on tapahtunut?”
Suljetut silmäluomet liikahtivat, ja heti sen jälkeen katseli kapteenia kaksi, suurta ruskeaa hämmästynyttä silmää.
„Missä minä olen?” kysyi hän. „Mitä tämä kaikki merkitsee?”
Vaistomaisesti kosketti hän oikealla kädellään kipeää paikkaa ohimossaan; mutta kohta antoi hän käden vaipua alas, ja hänen suloisissa kasvoissaan kuvastui tuskallinen ilme.
„Oi, kuinka ranteeseeni koskee!" valitti hän. „Minä luulen se on murtunut”.
„Minä toivon, ettei niin onnettomasti ole”, sanoi Pierre. „Mutta meidän täytyy heti tutkia sitä”.
Ja kysymättä sen enempää lupaa otti hän hänen kätensä, poisti päällysnutun ja puseron hihaa hiukan sekä koetteli varovaisesti nähtävästi pahoin loukkautunutta jäsentä.
„Ah!” huuti Marguerite. „Se koskee niin kovasti!”
Mutta hän ei vetänyt kättään takaisin, sillä hän luotti kuitenkin kapteeniin.
Hänen surulliset kasvonsa tulivat yhtäkkiä iloisiksi kun de Sabran sanoi:
„Ei, murtunut se ei ainakaan ole — ainoastaan niukan nyrjähtänyt muutaman päivän perästä ei siitä ole enää mitään jälellä. Toivokaamme, että haava päässännekään ei ole vaarallisempi!”
Hän kumartui alas pyyhkiäkseen pois yhä vieläkin heikosti vuotavaa verta. Hänen sormiensa täytyi koskea sekaviin, pehmeihin kiharoihin, saadakseen haavoittuneen paikan vapaaksi, ja Marguerite tuli tästä kosketuksesta tulipunaiseksi, ikäänkuin hän nyt huomaisi asemansa tavattomuuden tuskallisuuden.
„Oi, ei se ole mitään”, sanoi hän nopeasti. „Et varmaankaan se ole mitään. En tunne juuri mitään kipuakaan”.
Ja ennenkun kapteeni oli lopettanut tutkimuksensa, hyppäsi hän vapisten pystöön. Mutta liike oli liikarasittava hänen nykyisessä tilassaan. Sillä hänen silmissään rupesi vilisemään; hän horjui eikä varmaankaan olisi jaksanut pysyä pystyssä, jollei Pierre olisi kietonut käsivarttaan hänen ympärilleen.
„Minä kiitän teitä”, kuiskasi hän häpeissään. „Minua rupesi niin pyörryttämään. Mutta se menee yli. Kas niin — nyt tunnen itseni taas aivan varmaksi”.
Pierre päästi hänet heti vapaaksi, vaikka hän vielä katsoikin sydämellisesti hänen silmiinsä.
„Ja miten on teille tällä tavoin käynyt, neiti Marguerite? Missä on teidän seuranne? Sillä ette varmaankaan ole ypöyksin Pariisista lähteneet”.
„Ei, äiti ja Blanche tulevat kohta molempien herrojen kanssa. Minä ajoin vaan jonkun verran edelle, koska minä en ollenkaan välittänyt herra Osinskin seurasta”.
Pierre de Sabran näytti heti kylmemmän näköiseltä.
„Ah, vai on tuo herra myös mukana! Silloin on kenties parasta, että minä ratsastan seuruetta vastaan toimittaakseni heidät mahdollisimman pian avuksenne”.
Mutta neiti Marguerite ei näyttänyt ollenkaan ihastuvan tästä esityksestä.
„Te aijotte siis jättää minut tänne yksikseni, vaikka minä voisin vielä pyörtyäkin? Päässäni tuntuu nimittäin hiukan kummalliselta”.
„Silloin en tietysti jätä teitä”, sanoi Pierre sellaisella äänellä, ikäänkuin hän olisi pyytänyt anteeksi suurta rikosta. „Mutta oletteko varma, että seuralaisenne myös tulevat tänne. Me olemme nimittäin tiellä, jota polkupyöräilijät eivät käytä koskaan ja muutkin retkeilijät hyvin harvoin”.
„Kyllä — eikö tämä tie vie Marlyyn, herra kapteeni?”
„Eihän toki! Se viepi eräälle metsän rinnassa olevalle paikalle, jonne minä aina tapaan tehdä sivumatkan, koska sen runollinen yksinäisyys niin lähellä Pariisia joka kerta viehättää minua niin suuresti”.
„Silloin on todellakin asianj buonosti”, sanoi Marguerite alakuloisena, „sillä siinä tapaukaessa eivät he arvaa hakea minua täältä. Ja ei kai auttane muu, kuin minun täytyy palata takaisin Marlyn tielle”.
Mutta Pierre vastusti tätä jyrkästi. Ja hänellä oli siihen hyvä syykin, sillä Marguerite oli yhä pelottavan kalpea, ja varsinkin loukkautunut paikka kädessä näytti tuottavan hänelle kovia tuskia.
„Teidän täytyy päästä niin pian kuin suinkin lääkärin hoidettavaksi”, selitti hän, „sekä saada levätä. Omaistenne pikaisen saapumiseen ei ole luottamista. Sen vuoksi täytyy teidän joksikin aikaa uskoa itsenne minun suojaani ja sallia minun saattaa teidät läheiseen paikkaan, jossa saamme kaikkea, mitä tarvitsemme”.
Marguerite ei vastustanut ollenkaan, ja kun kapteeni oli jotenkin pahoin särkyneen pyörän kiinnittänyt satulaan, tarttui hän vasemmalla kädellä ohjaksiin ja ojenti oikeankäsivartensa Margueritelle.
„Kas niin! Ja nyt nojaatte te lujasti minuun — vielä lujemmin! Onneksi ei tie ole pitkä”.
Pitivätkö molemmat todellakin suurena onnena, että tie ei ollut pitkä — saadakseen varman vastauksen tähän kysymykseen olisi pitänyt saada lukea mitä heidän sydämissään liikkui. Jokatapauksessa nojasi neiti Marguerite todellakin lujasti seuralaisensa käsivarteen, ja tämä talutti häntä niin hellällä varovaisuudella, kuin isä kulettaa sairasta lastaan. He eivät puhuneet paljon; mutta matka mahtoi tuntua heistä siitä huolimatta sangen lyhyeltä, sillä kun he näkivät edessään metsän rinnassa sijaitsevan paikkakunnan pienen torin, sievän kirkon, muhkean pormestarin viraston ja runollisen kauniin ravintolan, sanoi Marguerite:
„Ah, nythän olemme jo perillä!”
Ja Pierre vastasi hämmästyneenä:
„Niin, nythän olemme jo perillä”.
Lapset katselivat kummissaan nuorta paria ja hevosta, joka kantoi polkupyörää selässään. Mutta ystävällinen ravintoloitsija, joka seisoi ravintolansa ovella ja heti käsitti kummallisen matkueen syyn, rienti heti portaita alas, ottaakseen vastaan ratsun.
„Teidän tulee lähettää heti hakemaan lääkäriä, hyvä ystävä”, sanoi Pierre. „Toivottavasti täällä löytyy sellainen”.
„Lääkäriä ei täällä tosin ole, herrani — mutta eräs kylvettäjä, joka on yhtä taitava, kuin moni lukenut kirurgi”.
„Hyvä, lähettäkää siis noutamaan häntä, ja pyytäkää tuomaan mukanaan sideaineita. Sairas kai voinee saada talossanne huoneen sekä jonkuverran nais-apua?”
„Tietysti, herrani! Minä sanon heti vaimolleni ja tyttärelleni. Rouvanne saapi kaikkea, mitä hän tarvitsee”.
Margueriten käsi vavahti, ikäänkuin hän olisi tahtonut vetää sen pois seuralaisensa käsivarrelta; mutta kapteeni piti siitä lujasti kiinni. Oikasematta kohteliaan isännän erehdystä vei hän suojattinsa alas aina maakerroksessa olevan huoneen ovelle saakka, jonka edeltäpäin kiiruhtanut emäntä oli jo kerennyt avata.
„Minun täytyy heittää teidät nyt toistaiseksi talon naisten sekä toivottavasti isännän kutsua noudattavan kylän lääkärin hoitoon”, sanoi hän heittäen hänen käsivartensa.
„Minä odotan teitä tuolla ylhäällä ravintolahuoneessa”.
Ruskeista silmistä suuntansi arka, kiitollinen katse; sitten Marguerite astui huoneeseen, joka oikein kiitti puhtauttaan ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Kun hän puoli tuntia myöhemmin astui toisella puolella olevaan vierashuoneeseen oli hänellä valkoinen kääre otsallaan ja oikeaa kättään kantoi hän siteessä.
Hänestä tuntui hauskalle, kun hän huomasi, ettei huoneessa ollut muita kuin Pierre; kumminkin siitä huolimatta tunsi hän jonkumoista ujoutta olennossaan.
Kapteenin ystävällisestä kehoituksesta istui hän vastapäätä häntä pienen pöydän ääreen ja vastasi hiljaisella, tukahdetulla äänellä tämän osaaottaviin kysymyksiin.
Hän oli täynnä kiitollisuutta kelpo talonväkeä kohtaan, joitten huomaan hän oli heitetty ja haavurin taitavuudesta sanoi hän surumielisesti hymyillen, että nyrjähtänyttä rannetta ei läheskään pakoittanut niin kovasti ennen kuin sen jälkeen kun kylvettäjä oli sitonut taidokkaan siteensä.
„Silloin on hän varmaankin huonosti tehnyt tehtävänsä”, sanoi Pierre, „ja teidän täytyy antaa minun katsoa sitä. Afrikassa oppii kaikellaista sellaista, josta rintamapalveluksessa ei ole aavistustakaan”.
Hän oli jo tarttunut tytön käteen ja alkoi aukasta sidettä.
Käsi oli todellakin taitamattomasti käärityn siteen johdosta jo huomattavasti ajettunut ja Pierren mielestä oli välttämätöntä hieromisen kautta saada oikea verenkierto aikaan tuossa poloisessa ranteessa.
Sairaalle oli se tietysti hyvin tuskallista, mutta siitä huolimatta pysyi hän hiljaa, ja kun kapteeni kysyi, jaksaako hän kestää sitä, koetti hän vastata siihen pienellä, urhoollisella hymyilyllä.
Sitten asetti hän siteen jälleen paikoilleen ja todellakin niin taitavasti, kuin kuuluisi samariittityö hänen kaikkein jokapäiväisimpiin tehtäviin. Kun hän oli valmis, tunsi Marguerite todellakin hyvin vointia eikä hän viivytellyt sanoa sitä hoitajalleen.
„Oli todellakin suuri onni, että te tulitte juuri tätä tietä”, sanoi hän. „Kuka tietää, kuinka kauan olisin saanut maata siinä ilman teidän apuanne, ja miten minun lopuksi olisi käynyt. Minä kiitän teitä vilpittömästi täydestä sydämestäni”.
Pierre oli juuri kiinnittänyt neulalla siteen pään. Ja koska tuo kaitainen, pieni käsi näytti hänestä niin kovin houkuttelevalta, ei hän voinut seisoa kiusausta vastaan vaan vastasi hänen kiitokseensa kaksi kertaa tulisesti suutelemalla hänen soreita sormiaan ja kun tyttö tahtoi äkkiä vetää kätensä pois, pyysi hän sydämellinen väre äänessään:
„Marguente! Rakas — rakas Margueriteni!”
Silloin hän enempää vastustelematta antoi kätensä jäädä hänelle ja autuaallisesti punastuen sulki silmänsä, ikäänkuin olisi hän odottanut vielä kolmatta ja neljättä suuteloa.
Mutta oikullinen kohtalo arveli, että tällä kertaa oli jo tarpeeksi. Ja se johdatti sisälle juuri sopimattomimmalla hetkellä ystävällisen isännän, joka tahtoi ilmoittaa kapteenille tilattujen vaunujen olevan valmiina.
„Mitkä vaunut ne ovat?” kysyi Marguerite, joka nopeasti oli pistänyt käden kannattimeen. „Ja mitä te olette oikeastaan minun suhteen päättäneet?”
„Minä arvelen olevan viisainta saattaa teidät St Cloudin asemalle ja sieltä junalla Pariisiin. Koska meidän on mahdotonta arvata, missä omaisenne juuri nyt ovat ettekä tekään tiedä, minne äitinne on käskenyt vaununne odottamaan, näyttää tämä ainoalta mahdollisuudelta”.
Marguerite oli taipuvainen tähän esitykseen.
Pierre antoi ravintolan isännälle tarpeellisia määräyksiä hevosestaan, joka hänen täytyi jättää isännän huostaan, ja kääntyi sitten taas Margueriten puoleen kysymyksellä, oliko hän valmis lähtemään.
„Kyllä”, sanoi hän viivytellen, „mutta — —”
„Toivotteko ehkä vielä jotakin? Minä pyydän teitä puhumaan”.
„Ah, minulla on niin kauhean nälkä. Ja täällä tuoksuaa niin suloisesti paistetuille kananpojille. — Mutta se on varmaankin hyvin tyhmää, että sanoin tämän”.
Tätä sanoessaan hymyili hän puoleksi hämillään, puoleksi taas niin veitikkamaisesti, että Pierre de Sabran olisi varmaankin tehnyt jonku tyhmyyden, jollei ravintoloitsija olisi ollut saapuvilla ja katsonut niin viekkaasti ja tarkoittavasti, että kapteeni piti velvollisuutenaan hillitä itseään.
Tilattaaan aterian, istui hän siis jälleen pienen pöydän ääreen ja he keskustelivat neljännestunnin ajan kaikista mahdollisimman jokapäiväisistä asioista samalla kun heidän silmänsä puhuivat aivan toista, mutta kumminkin yhtä vilkasta kieltä, ilman että kuunteleva isäntä sitä vähintäkään aavisti.
Mutta kun sitten vati paistettuine kananpoikineen kannettiin pövdälle, ilmeni jo kovia koetetulle Marguerite-paralle taas uusi, tähän saakka odottamaton vaikeus.
Hän ei nimittäin voinut ollenkaan käyttää oikeaa kättään, neuvotonna katseli hän lautaselleen parhailleen ruskettunutta lintua, kumminkin piti välttämättä palotella, voidakseen täyttää tämän maallisen tarkotuksensa.
Pierre, joka näki hänen avuttomuutensa, nousi tietysti heti ylös paikoiltaan, pienentääkseen paistin muutamilla taitavilla leikkauksilla tarpeelliseen kokoon.
Tätä tehdessään täytyi hänen taittamatta kumartua hiukan Margueriten puoleen, ja kohtalo, joka taas tällä kertaa kääntyi suosiollisemmaksi, johdatti isännän ulos vierashuoneesta.
„Minä kiitän teitä”, sanoi Marguerite, katsoen vilpittömästi suojelijaansa.
Mutta nuo hymyilevät, ruskeat silmät valloittivat hänet taas kerrassaan, niin että hän kohteliaan vastauksen sijaan painoi päänsä yhä alemma noita somia, veitikkamaisia silmiä kohti ja todellakin suuteli häntä kerran toisensa perästä.
Margueriten suuri hämmästys kai oli syynä siihen, että hän antoi tämän tapahtua pahastuneena hyppäämättä ylös taikka huudahtamatta.
Kuka tietää, kuinka ankaroihin rankaiseviin sanoihin hänen suuttumuksensa olisi pukeutunut, jollei asema seuravassa silmänräpäyksessä olisi kokonaan muuttunut.
Sillä melkein samalla hetkellä, kun tuo uskomaton tapaus sattui, aukeni vierashuoneen ovi, ja kynnykselle ilmestyi Ladislaus Osinski, samalla kun ulkoa kuului rouva Raguinotin heleä ääni.
„Totisesti, armollinen rouva, neiti on täällä!” sanoi puolalainen, ja hänen sanansa olivat terävät kuin veitsen terä. „Me emme ole tulleet liian myöhään vaan kuten näyttää oikeaan aikaan”.
Nyt tunkeutuivat toisetkin meluten sisälle.
Rouva Eugenie, joka oli kovin punanen levottomuudesta — Blanche, joka huomatessaan siteet huudahti kauhistuksesta ja syleili sisartaan myrskyisellä sydämellisyydellä — ja ruhtinas Nikifor Ivanovitsh, jolle kapteenin läsnäolo näytti olevan yhtä vastenmielistä kuin hänen puolalaiselle ystävälleenkin.
Kysymyksiä, moitteita, hellyyden huudahduksia ja valituksia lenteli edestakaisin, kunnes Marguerite vihdoin puoleksi uhkailevilla vastauksilla ja kapteeni rauhallisella kertomuksellaan loivat tarpeellista valoa tapahtumaan.
Nyt täytyi rouva Eugenien todellakin kohteliailla sanoilla kiittää herra de Sabrania hänen ritarillisesta avustaan ja hyvästä huolenpidostaan, jota hän oli osoittanut.
Mutta tämä ei tapahtunut ilman viittauksia erään nuoren naisen kevytmieliseen ajattelemattomuuteen ja rangaistuksen ansainneeseen epäsäädyllisyyteen, naisen, jota vielä oli kohdeltava ja pidettävä silmällä kuin lasta.
Varmaankin oli Ladislaus Osinski kuvannut hänen käytöksensä mitä mustimmilla väreillä ja jos puolalainen ennen tuntui Margueretista vastenmieliseltä, niin vihasi hän häntä nyt ravintolaan ilmestyttyään.
Kotimatkasta kahdenkesken ei tietysti nyt enää ollut puhettakaan, ja tuolla itsetietoisella toimeliaisuudella, joka madame Raguinotilla oli vielä perintönä niiltä ajoilta, jolloin hän oli „Magasin L'hivren” yksinkertaisen portinvartijan sievänä tyttärenä, ryhtyi hän tarpeellisiin puuhiin kotimatkaa varten.
Ravintoloitsijan vaunut otti hän kapteenille osoitetulla kiittävällä päännyökäyksellä suosiollisesti vastaan.
Multa niissä oli tilaa vaan neljälle hengelle, ja hän esitti että Rasumin olisi heille kumppanina vaunuissa ja Osinski ajaisi rinnalla ruhtinaan polkupyörällä.
„Teistä, hyvä herra kapteeni, täytyy meidän valitettavasti jo täällä erota, sillä meidän vaunumme ovat St. Germainissa, emmekä mitenkään saata kehoittaa teitä seuraamaan meitä sinne”.
Se oli melkein kuin käsky, eikä Pierre aikonutkaan asettua vastarintaan.
Hänen sydämensä oli vielä niin täynnä äsken nauttimaansa onnea, että hän ei olisi voinut kärsiäkään Osinskin ja ruhtinaan seuraa.
Hän suuteli siis rouva Eugenietä kädelle pyytäen samalla lupaa saada seuraavana päivänä käydä Raguinotin huvilassa tiedustelemassa neiti Margueriten vointia ja kumarti kohteliaasti molemmille nuorille naisille. Osinski kiiruhti lähtöä, jotta, kuten hän sanoi, mahdollisimman pian saataisiin lääkärin apua, ja hän seisoi kynnyksen edessä pitäen kiinni ovesta, jottei tällä eronhetkellä kadottaisi Margueritea ja kapteenia hetkeksikään silmistään.
Hän oli tyytyväinen, kun he eivät enää puhuneet sanaakaan keskenään.
Mutta hän ei voinut estää sitä, että Marguerite, joka jo oli ovella, äkkiä kääntyi takaisin ja meni tuon pienen pöydän luokse, jonka ääressä hän äsken Pierren kanssa istui. Hän pisti kahveliin murean kananpojan rintapalasen, jonka kapteeni äsken oli leikannut, ja kun hän antoi sen kadota vaikeitten hampaittensa taakse, heitti hän Pierreen silmäyksen, josta tämä voi lukea syvintä anteeksipyyntöä osoittamastaan uhkarohkeudesta ja ehkä vielä jotain enemmänkin kuin tätä.
Sitten seurasi hän äitinsä jotenkin kimeä äänistä kutsua, ja ikkunasta katseli kapteeni pienen seurueen lähtöä, joka muodostui täydellisesti rouva Raguinotin määräysten mukaiseksi.
Vielä sinä hetkenä, kun hän hyppäsi ruhtinas Rasuminin pyörälle, heitti Ladislaus Osinski silmäyksen avonaiseen ikkunaan. Pierre de Sabran, jonka Margueriten selvä, mutta hiukan tavaton rakkaudenosoitus oli saattanut sovinnolliselle mielelle sanoi nauraen itsekseen:
„Poika parka! Se mahtaa koskea sinuun kovasti — sen kyllä uskon. Mutta silmillä ei ketään tapeta. Ja sen mitä tunnen sinua, puuttuu sinulta rohkeutta käyttää vaarallisempia aseita”.
(Jatk.)
Louhi n:ot 151-3 27.12.1902-8.1.1903.
