XIII luku.
Valkotukkainen tohtori Brevillot, joka jo kaksi vuosikymmentä oli ollut Pariisin hienoston enin käytettyjä lääkäreitä, tutki miettiväisenä rouva Gabriellen valtimoa ja katsoi tarkasti häntä silmiin.
Sitten nojasi hän taaksepäin tuolissaan ja sanoi:
„Ilokseni huomaan, että te olette voittaneet pahoinvoinnin. De Versignyn talossa on siis vielä toinenkin potilas”.
Hämillään katseli nuori rouva lääkäriä.
„Mitä sanotte, herra tohtori? — Ja kuka on potilas?”
„Kukas muu, kuin teidän herra puolisonne! Arvelin teidän sen kyllä tietävän”.
Gabrielle ei huomannut moitetta hänen sanoissaan, niin hämillään hän oli.
„En minä tiedä mitään —en vähintäkään! Eilen päivällisellä ei hän maininnut sanallakaan pahoinvoinnistaan. Mikä hänellä on? Ja kuinka kauan hän on ollut sairas?”
„Jo enemmän aikaa kuin sitten eilisen, rakas, armollinen rouvani! Hänen toivomuksensa mukaan en minä saisi siitä kenellekään puhua”.
„Tämä kielto koskee kaikkia muita; mutta minua se ei koske. Enkö minä ole hänen rouvansa?”
„Todellakin te olette sitä! Ja hän olisi varmaankin tehnyt poikkeuksen teidän suhteenne, jos hän olisi osannut odottaa niin lämmintä osanottoa teidän puoleltanne”.
Tällä kertaa huomasi Gabrielle pistoksen ja hän loi silmänsä alas.
„Elkää kiduttako minua, herra tohtori”, sanoi hän hiljaa. „Sallikaa minun saada tietää, mitä tautia Guy sairastaa ja onko se vaarallista?”
„Hänen sydämensä ei ole täydellisessä kunnossa. Hän on aina salannut itsensä minulta ja sanonut itseään ihka terveeksi. Mutta vanhaa, kokenutta lääkäriä ei petetä niin helposti. Pidettyäni häntä silmällä parin viikon ajan sanoin sen hänelle suoraan ja melkein pakotin hänet suostumaan tutkittavakseni”.
„Ja sitten — ” kysyi Gabrielle hätääntyneellä jännityksellä — „sitten olette te löytäneet jotain arveluttavaa?”
„No, minä en nyt sano, että se vielä olisi juuri arveluttavaa. Suotuisissa olosuhteissa voipi sellainen tauti, jota puolisonne nyt potee, parantua vielä nykyisestä asteestaan”.
„Tuo ei kuulu lupaavalta, herra tohtori — kun sanotte sen noin vakavan näköisenä. Mitä tarkoitatte suotuisilla olosuhteilla?”
„Sitä, mikä sydäntautisille ensi sijassa on välttämätöntä: varovaisuus jokapäiväiseen työhön nähden ja ennen kaikkea kaikenmielen liikutuksen välttäminen”.
„Ja te luulette ettei mieheni elä tälläisissa olosuhteissa?”
„Mitä työhön tulee — ei! Sillä minä näen, että hän on kuumeentapaisesti työtteliäs. Ja minun esitykseeni on hän vastannut, ettei hän tule mitään muuttamaan. Ja tuo toinen — ?! Niin, hyvä rouva de Versigny — siihen voitte te vastata paljon paremmin kuin minä. Sillä olettehan te hänen puolisonsa”.
„Oi, herra tohtori, olkaa armollinen! Te tiedätte, ettei meillä ole kaikki niinkuin muissa perheissä. Guy ei ilmoita minulle mitään suruistaan ja huolistaan. Eikä minullakaan ole voimaa pitää niitä loitolla hänestä”.
„Se on todellakin kovin ikävää. Ja jos hänen sairautensa riippuu teistä, tulee teidän käyttäytyä niin, että siinä mahdollisimman pian tapahtnn käänne”.
„Kuinka minä sen alottaisin? Minähän tahdon mielelläni tehdä kaikki mitä voin, säästääkseni häntä liikutuksilta ja huolilta. Mutta enhän minä voi pakottamallakaan saada aikaan sitä, mikä luullakseni on mahdotonta”.
„Silloin, armollinen rouvani, ei minulla tietysti ole enempää sanottavaa. Lääkärinä olen tehnyt velvollisuuteni ja rippi-isän valta ei kuulu minulle”.
Hän nousi ylöa, ja Gabrielle kuuli hänen äänestään, että hän oli kovasti apealla mielellä.
Ikäänkuin neuvoton lapsi puristi hän kätensä yhteen, sillä hän ei todellakaan tietänyt, mitä muuta hänen tulisi tehdä puolisolleen.
„Elkää menkö vielä, herra tohtori!” pyyti hän itkuun purskahtamaisillaan. „Neuvokaa minua, minä olen niin onneton siitä, mitä te olette sanoneet Guyn terveydestä. Jolleivät olosuhteet muutu suotuisimmiksi, tulee hänen sairautensa arvelunne mukaan huonommaksi?”
„Valitettavasti on se totta. Sairaalla täytyy ennen kaikkea olla hyvää tahtoa tulla terveeksi. Ja tätä olen minä puolisossanne tähän saakka huomannut hyvin vähän. Hän on niin välinpitämätön itsestään, etten vielä koskaan hänen ikäisessään ja hänen oloissaan ole sellaista nähnyt. Sen vuoksi panen kaikki toivoni teihin, sillä rakastavan vaimon siunausta tuottava vaikutus on tuhatkertaa voimakkaampi kaikkea lääketaitoa ja lääke-aarteistomme ihmeaineita. Mutta jos te vastaatte minulle, että te seisotte tässä mahdottomuuden edessä, täytyy minun luopua kaikesta toivostani”.
Gabrielle oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja tohtori Brevillot näki, että hänen olkapäänsä vavahtelivat.
Hän odotti hetken aikaa hänen vastaustaan; mutta hän ei vastannut mitään, ja niin lähti tohtori huoneesta kohauttaen olkapäitään ja sangen vakavalla tervehdyksellä.
Gabrielle ei ollut vielä muuttanut asentoaan, kun hänen isänsä neljännestunti myöhemmin astui salonkiin.
Näky, joka kohtasi hänet täällä, harmitti nähtävästi häntä.
„Mitä tämä merkitsee, lapseni?” kysyi hän. „Etkö voi hyvin? Tai onko sinulla ollut kohtaus miehesi kanssa? Minä en suinkaan toivoisi, että herra de Versigny kaiken muun lisäksi alkaisi käyttäytyä raa’asti sinua kohtaan”.
„Ah ei, isä! Guy on aina käyttäytynyt minua kohtaan maltillisesti ja ritarillisesti”.
„Eräällä hyvin merkillisellä poikkeuksella, ajattelen. Tai oletko nyt muuttanut mielipiteesi hänen silloiseen esiintymiseensä nähden?”
„Elä kiusaa minua, puhumalla aina siitä. Eikö siinä ole kyllin, että minä öin ja päivin koetan päästä erilleen tuosta ajatuksesta?”
„No, mitä sinulle on siis tapahtunut, joka on saattanut sinut noin surulliseksi?”
„Tohtori Brevillot oli juuri täällä ja hän kertoi, että Guy on sairas — arveluttavasti sairas — hän kärsii sydäntautia, joka voi helposti pahentua”.
„Pah, tuo Brevillot näkee näkyjä ja on olevinaan. Ihmiset, jotka ovat todella sairaita, näyttävät toisellaiselta kuin herra de Versigny. Hänen perinnöllisyyteen kuuluu elää kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, sen saat uskoa”.
„Ei, isä. Jo viikkoja sitten on hänen muuttunut ulkomuotonsa pistänyt silmääni. Ja jollei se olisi jotain vaarallista, ei tohtori Brevillot olisi puhunut siitä minulle”.
„Hän ei tehnyt sitä ehkä ilman erityistä määräystä. Tahtoisin mielelläni tietää, mikä on aiheuttanut hänet siitä puhumaan sinulle”.
„Mikä hänet on voinut siihen aiheuttaa? Niin, eikö se ollut juuri hänen velvollisuutensa puhua Guyn sairaudesta kaikkein ensiksi minulle, hänen vaimollensa?”
„Kun voisi luulla, jollei tuo vanha kettu tietäisi, millainen teidän avioliittonne on. Vielä kerta, lapseni: tässä ei ole vähintäkään syytä mihinkään huoleen, herra de Versignyn luuloteltu sydäntauti paranee hyvin pian, siitä saat olla huoleti. Ja nyt kai olet niin hyvä ja joudut valmiiksi. Sinä kai tiedät, että professori Richardson odottaa meitä”.
Mutta Gabrielle pudisti päätään kieltävästi ja surullisesti.
„Minä en mene sinne”, sanoi hän. „Minä en ole nyt sellaisessa tilassa, että voisin olla ihmisten seurassa, enhän minä uskokaan sellaisia asioita”.
„Sinä et usko — se on todellakin yksinkertainen helppo syy päästä asiasta, kaikki, mitä olen kertonut sinulle kokemuksistani toispäiväisestä istunnosta ei ole voinut vähintäkään vaikuttaa sinun viisaaseen uskottomuuteesi?”
„Sinä olet joutunut erehdyksen taikka itsepetoksen uhriksi, isä, niinkuin monasti ennenkin”.
„No, sinulla ei näy olevan erittäin suuret käsitykset minun ymmärrykseni terävyydestä. Eikä sekään vaikuttane sinuun mitään, jos sanon sinulle, että vuosisadan ajan kaikki Bourmontit ovat ajatelleet yhteydestä henkimaailman kanssa samalla tavalla kuin minä — että melkein kaikki sekä iloisen että surullisen luontoiset suuret tapahtumat, jotka tässä talossa ovat sattuneet, ovat edeltäpäin ilmoitetut tuosta toisesta yliluonnollisesta maailmasta. Etkä sinä huomaa siinäkään mitään merkillistä, että äitisi kaksi päivää sitten mediumin kautta, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt minua, sanoi minulle joukon asioita, joista ei kellään muulla koko maailmassa, ollut aavistustakaan?”
„En tiedä, mitä minun tulee vastata. Enhän minä tahdokaan sinun vakaumustasi järkyttää. Mutta sinun pitäisi jättää minut rauhaan eikä pakoittaa ottamaan askelta, joka näyttää minusta sekä hullulta että syntiseltä”.
„Ruhtinas Rasuminkin on siis silmissäsi pilkkaaja ja hullu? Minä olen luullut, että sinulla on ollut parempi ajatus hänestä”.
„Ruhtinas? Uskooko siis hänkin vainajien henkien olemassaoloon?”
„Hän se oli, joka sai minut seurassaan lähtemään professori Richardsonin luokse. Ja hän on yhtä vakaantunut spiritisti kuin minä. Tunti sitten pyyti hän minua mitä hartaimmin saamaan sinua mukaan. Ja hän tulee kovin hämmästymään sinua vastauksestasi”.
Samalla hetkellä kun kreivi lausui ruhtinas Rasuminin nimen rupesi Gabriellen päätös horjumaan.
Hänen isänsä oli kyllin hyvä huomioiden tekijä nähdäkseen tämän.
Hän koetti saada tytärtään suostumaan ja hän tiesi jo saavuttamaansa voittoa käyttää niin taitavasti hyväkseen, että Gabrielle viisi minuuttia myöhemmin vaikkakin viivytellen ja nähtävästi raskaalla sydämellä sanoi myöntyvänsä lähtemään.
Puettuna tiheään huiviin ja yksinkertaiseen iltaviittaan lähti Gabrielle isänsä seuraamana.
He nousivat vuokra-ajurin vaunuihin, jotka Bourmont oli tilannut odottamaan läheisimpään kadun kulmaan ja kreivi mainitsi hänelle erään numeron Rue Savarinin varrella matkan päämääräksi.
Kun mies pysähdytti hevosensa jyrkän kadun kivityksellä, jonka talot näyttivät kaikkea muuta kuin hienoilta, värisi Gabrielle, joka matkalla ei ollut puhunut yhtään ainoaa sanaa, kuin vilussa, huolimatta lämpöisestä kesä-ilmasta, ja hän jäi vielä istumaan pariksi minuutiksi istuimelleen, ikäänkuin häneltä vielä puuttuisi rohkeutta käymään käsiksi alettuun toimeen.
Mutta kreivi Bourmont tarttui kohta hänen käteensä ja auttoi häntä alas vaunuista.
„Tuolla on ruhtinaan vaunut”, sanoi hän. „Hän on siis jo täällä. Nyt kai uskonet että olen puhunut totta hänestä”.
Hän suoritti vuokra-ajurin ja tarjosi käsivartensa tyttärelleen.
Portinvartijan kunnioittavasti tervehtien heitä kulkivat he tämän kopperon ohi toiseen kerrokseen, jossa eräällä ovella kirkkaalla messinkikilvellä seisoi Richardsonin nimi selvillä kirjaimilla.
Tuskin oli kreivi Bourmont painanut sähkösoittimen nappia, kun vakavakatseinen palvelija sileäksi ajellulla näyttelijänaamalla aukaisi heille oven ja katsahdettuaan kreivin valkopartaisiin kasvoihin äänettömällä kumarruksella tervehti heitä.
„Minä en riisu pois”, sanoi Gabrielle, kun palvelija yritti auttamaan viittaa hänen hartioiltaan, ja äänetönnä, kuten hän oli ottanut heidät vastaankin aukasi mies yhden käytävään johtavista ovista, joka kuulumatta kääntyi saranoillaan.
He astuivat jotenkin suureen saliin, joka oli täynnä mattoja, verhoja ja täytetyitä huonekaluja ja joka oli keinotekoisesti valaistu, sillä uutimet oli laskettu alas vaikka hämärä ei vielä ollut tullutkaan.
Paitsi kuusiliekkistä kruunua paloi vastakkaisissa nurkissa kaksi lamppua, joitten valoa kuitenkin oli tukahdutettu sinertävillä varjostimilla.
Huoneessa ei ollut ketään muita saapuvilla paitse Rasumin, joka heti tuli Gabriellen luokse ja tervehti häntä puoliääneen.
„Minä tiesin, että te tulette”, kuiskasi hän. „Mutta tunnetteko itsenne myös kyllin lujaksi kestämään lähestyvän kiihotuksen?”
„Minä ajattelen, etten ole mikään uskovainen spiritisti, ruhtinas Rasumin!”
Nikifor Ivanovitsh katsoi häntä tuolla omituisella salaperäisellä katseella ja pudisti päätään. Mutta hän ei sanonut sen enempää, vaan vei Gabriellen eräälle istuimelle ja jäi jäykkänä seisomaan hänen rinnalleen niinkuin hänen tapansa aina oli.
„Pitääkö meidän kanan odottaa?” kysyi Gabrielle. „Ja missä on talon herra?”
Rasumin osoitti erään sivuhuoneen oveen.
„Professori Richardson on siellä. Hän ei näyttäydy koskaan ennenkuin juuri istunnon alkaessa”.
„Te olette tunteneet tuon professorin jo enemmän aikaa?”
„Ei! Viikko sitten olin minä ensi kerran hänen luonaan. Ja minä olin hyvin epäileväinen, sillä vaikka minä olenkin vakuutettu yhteydestä henkimaailman kanssa, tiedän kumminkin varsin hyvin, kuinka helposti tällä alalla voi joutaa petoksen ja taitavien taikatemppujen uhriksi. Mutta ensi istunnossa sain jo varmuuden siitä, että täällä ei ole mistään sellaisesta kysymys. Richardson puhui erään hengen sanoja, jonka kauan sitten päättyneestä elämästä hän ei voinut vähintäkään tietää. Ja vastaukset, jotka minä sain hyvin harkituihin kysymyksiini hävittivät viimeisenkin epäilyksen”.
„Se on harvinaista”, sanoi Gabrielle miettiväisesti. „Ja kuitenkin kaikki tämä mahdottomalta näyttävä tapahtuu luonnollisten keinojen avulla”.
„Saamme nähdä, kuinka katsotte asiaa myöhemmin; kumminkaan ei suinkaan ole varmaa, että tämänpäiväinen istunto tulee tekemään vakuuttavan vaikutuksen. Henget eivät tule aina kun niitä manataan, ja jos tulevatkin, eivät ole aina sillä tuulella, että antaisivat vastauksen jokaiseen niille tehtyyn kysymykseen”.
„Ja millä tavalla tekevät ne itsensä ymmärrettäväksi?”
„Ilmaisukeinojen luku, joita henget käyttävät, on suuri. Koputus näkymättömien käsien liikuttamaan pöytään, kirjoitus, jonka aikaansaapi ylilaonnollisten sormien pitelemä kynä, ilmaisevat meille heidän ajatuksensa yhtä hyvin kuin syvään horrostilaan vaipuneen mediumin huulilta lähtevät sanat. Minä en tiedä, millä tavoin lie tänään ilmaisevat itsensä; mutta minä en epäile — — kas, tuolla on jo professori Richardson ja hänen mediuminsa”.
Sivuhuoneen ovi oli auennut. Nuori, melkein eetterimäinen tyttö ja laiha, tummapartainen mies, ehkä noin neljäkymmentä vuotias, astuivat saliin. Tyttö, joka oli kokonaan puettu valkoisiin, ei näkynyt välittävän mitään läsnäolijoista, vaan sanaa puhumatta istui tuolille, jonka hänen seuralaisensa tarjosi hänelle. Professori Richardsonkaan ei muuta kuin tervehti äänettömällä kumarruksella vieraitaan; eikä hän näyttänyt ollenkaan haluavan tietää oudon naisen nimeä, jonka kasvoja hän tuskin voi eroittaa paksun harson takaa.
Gabrielle, jossa mediumin tulo oli herättänyt naisellista uteliaisuutta, tutki tarkoin tuota valkoista, sylfiidimäistä, olentoa, joka kädet suorana riippuen sivuilla ja pää hiukan taaksepäin taipuneena istui kruunun kirkkaassa valossa. Niin näki, että tytöllä oli tyyneet, vielä lapsekkaan puhtaat kasvot, pieni kärsimysviiva suupielissä sekä erinomaisen suuret, heleänsiniset silmät, jotka liikkumattomana olivat suuntauneina kruunun liekkeihin, ja jotka omituisessa, kosteassa loistossaan todellakin näyttivät jonkuverran yliluonnollisilta.
„Saanko pyytää teitä istumaan?” kääntyi Richardson ruhtinaan puoleen. Ja samalla sammuivat kaasuliekit, jotka olivat valaisseet huoneen melkein yhtäkirkkaaksi kuin päivän valo. Ainoastaan molemmat lamput paloivat vielä nurkissaan, mutta niitten himmeä, sinertävä valo jaksoi tuskin tunkeutua hämärän salia keskiosaan saakka. Tuo liikkumaton valkoinen mediumi näytti nyt väkiselläkin tässä valaistuksessa aaveentapaiselta, ja vaikka Gabrielle seurasi asiain kehitystä täydellisesti kylmällä järjellä, ei hän kuitenkaan voinut välttää väkäistä väristystä ruumissaan.
Professori Richardson oli vetäytynyt aina sivuhuoneen ovelle saakka, niin että mediumi, joka nyt istui selin häneen, oli noin puolen huoneen matkan päässä hänestä. Nähtävästi tahtoi hän tällä poistaa kaiken epäluulon siitä, että joku salainen yhteys olisi olemassa hänen ja tytön välillä.
Ja nyt, muutamien sekuntien syvän, painostavan äänettömyyden jälkeen, helahti raskastunnelmainen, pehmeä soitanto hiljaisissa, värähtelevissä soinnuissa. Oli yhtä vaikeaa arvata, minkälaisesta soittokoneesta äänet lähtivät, kuin mistä ne tulivat. Toisinaan tuntuivat ne kaukaisilta harpunhelkähyksiltä, toisinaan hiveleviltä viulun ja huilun ääniltä, Ja nyt yhtyi siihen vakavan kirkollisen tavan mukaan lasten äänien hopeanhelisevä laulu.
Mutta ne olivat katoavia, todellakin henkimaailman ääniä, jotka milloin tuntuivat tulevan katosta kuuntelijain korviin, milloin taas syvältä maan alta, mutta aina kaukaa, kaukaa, niinkuin toisinaan näkymättömän kyläkirkon kellon ääni kantaupi sunnuntaihiljaisuudessa yksinäisen vaeltajan korvaan.
Gabrielle jännitti kaikki aistinsa, saadaksensa selkoa, mistä tuo salaperäinen soitto tuli. Mutta se oli turha vaiva, — ja kuinka jäykästi hän koettikin — vähitellen laskeutui jonkunlainen omituinen, unentapainen huumaus hänen aivoilleen; kaikki huoneessa olevat esineet näyttivät sumun tavoin hajoavan ja mediumin valkoisen vartalon ympärillä häilyi ikäänkuin liikkuva, heikosti kimmeltävä hohde.
„Se on hairahdusta ja mielikuvitusta”, ajatteli nuori rouva, vakaasti päättäen, ettei hän anna mielikuvituksensa vallattoman leikin vangita itseään. Silloin kuului mediumia tuolilta syvä, tuskallinen huokaus ja jäinen sivellys kuin haudan henkäys taikka niinkuin kylmänkosteaan ihmiskäden kosketus pyyhkäisi Gabriellen otsaa. Melkein vastoin tahtoaan ojenti hän kätensä tarttuakseen isän käteen, jonka luuli olevan vieressään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä huomasi hän, että se ei ollutkaan kreivi Bourmont, vaan ruhtinas Rasumin, joka piti hänen sormiaan. Sillä hän kuoli ruhtinaan kuiskaavan äänen:
„Oletteko tunteneet? Henki on meidän keskellämme. — Mutta olkaa rohkea — teille ei tapahdu mitään”.
Sanomattoman suloisena, lumoavana värähteli soitto. Ja nyt kuului oveltapäin syvä miesääni:
„Kuka lienetkin — rauha olkoon sinulle!”
Nämä sanat tulivat professori Richardsonin suusta. Hän puhui ranskaa kuuluvalla englantilaisella korolla; mutta äänen juhlallisuus poisti kaiken naurettavan siinä.
Taas pitempi, Gabriellesta aavemaisen kamalalta tuntuva äänettömyys, ja jälleen tuo huokaava hengitys mediumin rinnasta. Valo, jonka alkuperä oli yhtä salaperäinen kuin tuon henkimusiikin lähtökohtakin, valaisi hetkeksi tytön taaksepäin taipunutta päätä, ja voi nähdä, että hänen kasvonsa olivat huomattavasti muuttuneet. Hiukan auki oleva suu oli tuskallisesti vääristynyt ja kaitaisten kasvojen jokaisessa piirteessä näkyi tuskallinen jännitys. Nuo melkein luonnottoman suuret silmät olivat aivan selällään, kuten ennenkin; mutta niissä asui kauhistuttava ilme. Silmäterät ja iris olivat kadonneet kokonaan yläluomen alle ja silmäontelon täytti kostean kiiltoinen valkuainen.
Gabrielle oli huutamaisillaan kauhusta, mutta ruhtinas Rasumin puristi hänen kättään yhä kovemmin, ikäänkuin hän sillätavoin olisi tahtonut valaa häneen rohkeutta, ja hetken kuluttua oli valoilmiö tuon horroksissa olevan kasvoilta sammunut.
„Kuka sinä olet?” kuului jälleen professori Richardsonin syvä ääni. „Tahdotko ilmaista meille nimen, jota kannoit täällä maanpäällä?”
„Tahdon. — Minua nimitettiin Isabellaksi, kreivitär de Bourmontiksi”.
Se voi olla vaan mediumi, joka oli puhunut nämä sanat, mutta ne tulin kumminkin kuin hyvin kaukaa, eikä niissä ollut ollenkaan tuota lämmintä, elävää ihmisäänen sointua. Gabriellen koko ruumis vapisi. Hän uskoi vieläkin, että tässä oli joku petos; mutta hänen hermonsa eivät totelleet häntä enää. Kauhistus oli vallannut hänet.
„Onko täällä joku, joka tahtoo kysyä jotain kreivitär Bourmontilta?”
Syvä äänettömyys seurasi tätä Richardsonin kysymystä. Gabrielle kuuli takanaan isänsä rykäyksen. Mutta ei millään muotoa olisi hän nyt sanonut sanaakaan.
„Haluatko sinä, kuolematon sielu, ilmaista jollekin läsnäolevista jotain?”
Muutamien sekuntien äänettömyys, sitten huokaus, tuskin kuultava „kyllä”. Ja sitten, rivi soinnuttomia, vastahakoisesti syntyneitä sanoja, joita pitkät väliajat usein katkasivat, ikäänkuin se koneisto, joka liikutti mediumin kieltä, olisi ollut epäkunnossa.
„Kuule minua tyttäreni! — Usein olen minä tullut luoksesi unissasi; mutta sinun sielusi ei ole vastaanottanut minua. —Sillä sinua sielusi on tullut uskottomaksi ja elävälle mieliksi olet sinä pettänyt kuolleen”.
Ikäänkuin kouristuksen käsissä, hyppäsi Gabrielle ylös. Kaikki hänen epäilyksensä olivat kadonneet. Ei hän enää ajatellut oliko se ihme, taikka hävitöntä taikatemppujen tekemistä — hänen rinnastaan tunkeusi tuskallinen huudahdus:
„Ei — ei, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, en ole sitä tehnyt!”
„Rauhoittukaa, — Jumalan tähden rauhoittukaa! Henkiä vastaan ei saa väittää”, sanoi hänelle Rasumin. „Kuulkaa mitä äidillänne on teille sanottavaa”.
Ruhtinas oli vetänyt hänet jälleen tuolille, ja mediumi, joka ei ollut muuttanut asentoaan, puhui keskeytyksestä häiriytymättä edelleen samalla äänellä:
„Sinä olet ollut uskoton — sillä sinä olet vielä vaimona tuolla kurjalla, joka murhasi minut. Sinä olet unhoittanut lapsen velvollisuutesi, ja kuolinhetkeni taakat eivät liikuttaneet sinua. Minä olen pettynyt sinun suhteesi, tyttäreni, ja kuolematon sieluni on täynnä surua sinun tähtesi”.
Rajulla liikkeellä tempasi Gabrielle kätensä ruhtinaan kädestä ja astui askeleen mediumia kohti:
„Jos se on äitini, joka puhuu minulle”, sanoi hän, niin voinee kai hän antaa minulle vakauttavan merkin, josta tunnen hänet”.
Taas oli pitkä hiljaisuus, ennenkuin seurasi vastaus:
„Muistatko vielä noita viimeisiä sanojasi, jotka sanoit minulle maanpäällä? Elä kiroa häntä, äiti — elä kiroa häntä! Hänkin taistelee elämästään niinkuin me”.
Kovalla parahduksella hoiperteli Gabrielle taaksepäin. Niin, hän muisti nuo sanat aivan hyvästi, ja hän tiesi aivan varmaan, että pelastumisensa jälkeen ei hän ollut kenellekään elävälle olennolle maailmassa ilmaissut niitä. Ei kukaan muu, kuin tuo hyväntekeväisyysbasaarin savuavien kekäleitten alle hautautunut voinut tietää niitä — sillä sitä, että hän hurjassa kuumehoureessa oli lukemattomia kertoja noita sanoja toistanut, ei Gabrielle aavistanut ollenkaan.
„Oi, äitini, jos sinä olet se, joka näkymättömänä puhut minulle, sano minulle: mitä pitää minun tehdä?”
„Turvaudu pelastajaan! — Pakene murhaajaa! — Särje rohkealla päätöksellä viimeinenkin kahle, joka sinut sitoo häneen”.
Ruhtinas Rasumin hyppäsi ylös tukeakseen horjuvaa. Mutta hän joutui liian myöhään, sillä Gabrielle oli jo kaatunut lattialle heikosti huudahtaen.
„Valoa!” huusi ruhtinas. „Taivaan nimessä — valoa!”
Ja jo melkein seuraavassa silmänräpäyksessä loistivat jälleen kruunun liekit. Professori Richardson seisoi pyörtyneen vieressä ja ruiskutti muutamia pisaroita eräästä pallosta hänen kasvoilleen. Kun Gabrielle muutamien sekuntien perästä aukasi silmänsä, oli mediumi kadonnut ja professori Richardson meni sanatonna ovelle, josta hän oli tullut. Gabrielle oli taas yksinään isänsä ja ruhtinaan kansaa. Kreivi Bourmont auttoi häntä ylös, ja Rasumin lykkäsi hänelle tuolin. Mutta päätään pudistaen kieltäytyi Gabrielle istumasta.
„Minä tahdon pois täältä”, sai hän sanotuksi, „pois tästä kauheasta talosta!”
„Tietysti, lapseni”, rauhoitti häntä kreivi, joka katseli huolestuneena ympärilleen.
„Ei kukaan tahdo sinua vastoin tahtoasi jäämään tänne mutta sinä olet liian heikko, voidaksesi heti lähteä. Sinun täytyy ensin hiukan virkistvttää itseäsi”.
„Minä en tarvitse enää mitään virkistystä, isä! Ja minä tahdon itsekseni mennä kotia. Ei kenenkään tarvitse saattaa minua”.
Hän vältti katsomasta ruhtinaaseen ja likistyi kuin hätääntynyt lapsi isänsä käsivarteen. Puhumatta sanaakaan kulkivat kaikki kolme portaita alas ja syvästi sisäänsä hengittäen pysähtyi Gabrielle seisomaan, kun viileä iltapäivän ilma lehahti hänen kasvoilleen.
„Sallitteksi tarjota vaununi teille käytettäväksenne”, sanoi Nikifor Ivanvitsh, joka oli jo aukaissut vaunujen oven. „Frederic — Rue Marbeufille!”
„En tiedä, saanko ottaa ne vastaan, ruhtinas Rasumin — sillä siten pakoitan teidät käymään jalan kotia”.
„Minä kävelen kreivin kanssa, siinä tapauksessa nimittäin, että te ette tahdo ottaa isäänne kumppaniksenne.”
„Ei, minä tahdon olla yksin. Hyvästi siis — ehkä huomiseen saakka!”
Hän oli noussut hienoihin ajoneuvoihin, ja jäykkänä kuin kuvapatsas, istui hän patjojen välissä, kunnes vaunut pysähtyivät hänen puolisonsa talon edustalle. Hänen liikkeissään oli vielä jotain jäykkää ja koneellista, kun hän astui ylös pieneen salonkiin jätettyään etuhuoneessa kamarineitsyelle hattunsa ja viittansa. Mutta hänen huuliltaan pääsi hiljainen hämmästyksen huudahtus, ja ikäänkuin suuressa tuskassa painoi hän kätensä rintaansa vasten odottamatta huomatessaan puolisonsa vastapäätä itseään.
„Sinä olet unhoittanut tänään päivällistunnin, Gabrielle”, sanoi hän. „Saanko kysyä, missä olet ollut?”
Gabrielle ei voinut vastata hänelle totuutta, mutta hän ei tahtonut valehdellakaan.
„Minä olin isäni kanssa” vastasi hän. „Ja pyydän anteeksi jos olet saanut odottaa minua”.
„Oi, ei kannata pyytää anteeksi. Mutta eivätkö ne olleet ruhtinaan vaunut, joilla juuri tulit kotia?”
„Kyllä. Hän oli meidän kanssamme ja tarjosi ne käytettäväkseni, kun ajuria ei ollut heti saatavissa”.
Guy näytti vastoin tavallisuuttaan omituisen tutkivalta, niin että Gabrielle ei voinut kestää hänen katsettaan. Hän loi silmänsä alas ja hänen polvensa vapisivat, kun hän tunsi, että puolisonsa astui lähemmäs häntä.
„Sinä näytät pelottavan kalpealta ja väsyneeltä, Gabrielle”, sanoi hän. „Onko sinulle tapahtunut jotain ikävää?”
„Ei”, sai hän vaivalla sanotuksi, „ei ainakaan mitään, josta voisin puhua”.
„Löytyy siis asioita, joita sinun täytyy pitää salassa minulta, vaikka minä pyydänkin sinua ilmaisemaan niitä minulle?”
„Minä en ole ennen salannut sinulta mitään, Guy! Mutta tällä et saa vaivata minua”.
Hän sanoi tämän pyytämällä. Mutta Guy rypisti synkkänä kulmakarvojaan ja kääntyi mennäkseen. Vasta sitten kun hän oli jo melkein ovella saakka, oli Gabrielle kerännyt itselleen siksi voimia, että voi pidättää häntä.
„Kuule minua vielä yksi silmänräpäys, Guy! Tohtori Brevillot on tänään puhunut kanssani. Hän sanoi, ettei sinun terveytesi ole ollenkaan tyydyttävä”.
„Todellakin? Sanoiko hän niin? — No, minä arvelen, että siinä, on kylliksi, kun minä itse olen tyytyväinen”.
„Ei. Sitä juuri hän valittaa. Hän sanoo, että sinä olet välinpitämätön itseäsi kohtaan, ettet sinä välitä hänen neuvoistaan ja teet liiaksi työtä”.
„Hän on siis antanut sinulle toimeksi kehoittaa minua ajattelemaan asiaa? Ja sinä olet todellakin suostunut koettamaan? Minä kiitän sinua siitä, sillä minä tiedän, kuinka suuri uhraus tämä on sinulle”.
„Oi, ei suinkaan se ole mikään uhraus, Guy! Sillä ei minulle ole yhdentekevää oletko sinä sairas taikka ei. — Mutta hän ei puhunut yksistään liiallisesta työstä. Hän sanoi minulle myös, että kaikki mielenliikutus vahingoittaa terveyttäsi ja että velvollisuuteni on varoa sinua sellaisesta”.
„Tuo tohtorin naivisuus hämmästyttää minua. Todellakin, minä olen pitänyt häntä terävänäköisempänä”.
„Oi, minä luulen, että hän on kyllin terävänäköinen. Ja minä seuraisin niin mielellään hänen kehotustaan”.
Guy de Versigny oli yhä seisonut ovella, mutta nyt palasi hän nopein askelin takaisin, ja hänen kasvonsa olivat kirkastuneet siitä toivosta, jonka nuo sanat herättivät hänessä.
„Ymmärränkö sinua oikein, Gabrielle? Sinä tahtoisit — —”
Gabnelle kauhistui, huomatessaan Guyn ilosta värähtelevästä äänestä, kuinka täydellisesti tämä oli erehtynyt.
„Kuule minua rauhallisesti”, pyyti hän. „Tohtori Brevillot luulee epäilemättä, että mielenliikutuksiisi ja siis samalla tautiisi on syynä meidän perheelliset olosuhteet. Jos hän on oikeassa, niin ei saa enää jatkua samalla tavalla kuin tähän asti. Ja minä — minä tiedän vaan yhden ainoan keinon muuttamaan sitä”.
Onnellinen toivo miehen rinnassa oli jälleen sammunut. Nyt tiesi hän, mitä vaimonsa tarkoitti, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
„Parannuskeino, jota kenties olet miettinyt jo ennen tohtori Brevillotin puhetta. Anna kuulua!”
Gabrielle päristi ristityt kätensä rintaansa vasten ja kyynelsilmin katsoen miestään pyyti hän:
„Lopettakaamme tämä luonnoton suhde, Guy. — Vapaudu itse ja anna minullekin takaisin vapauteni!”
Guy hengitti raskaasti, ja useita sekunteja katseli hän eteensä maahan puhumatta mitään. Mutta sitten hän sanoi ja hänen äänessään oli omituinen kumea sointu:
„Ei! Kuukausi sitten olisin ehkä suostunut, jos silloin olisit seisonut edessäni niinkuin nyt. Mutta tänään en sitä enää tee”.
„Ja miksikä et, Guy? Mitä on kuukauden kuluessa tapahtunut?”
„Kysy sitä omaltatunnoltasi tahi sydämeltäsi — elä minulta!”
„Minä en ymmärrä sinua. Minä en myöskään voi uskoa, että tämä on sinun viimeinen sanasi. Mitä hyötyä sinulle on kytkeä minut itseesi, kun minä en kumminkaan ole sinulle muuta kuin taakaksi. Miksi — minä pyydän sinua sanomaan minulle — miksi sinä et suostu vapauttamaan itseäsi ja minua tästä hirveästä vankeudesta?”
„Koska vapaus olisi sinun turmiosi, Gabrielle — ja koska en halua laskea menemään varmaan turmioon sitä, jota rakastaa!”
Vaivalla ja katkonaisesti oli hän saanut sanotuksi nämä sanat, ikäänkuin puhe yhtäkkiä olisi käynyt raskaaksi hänelle, ja vaistomaisesti painaen kädellään sydäntään vasten meni hän vastausta odottamatta ovelle.
„Guy!” huuti Gnbrielle hätääntyneestä. Mutta hän ei kuullut sitä enää, ja hän oli nyt yksin. Hän otti muutamia nopeita askelia, ikäänkuin olisi tahtonut seurata häntä; mutta kauhea kuva, joka äkkiä esiintyi hänen silmäinsä eteen, asettautui hänen ja oven väliin — tuon kauhean soinnuttoman henkiäänen muisto vapisutti koko hänen olemustaan — ja paikalla, jossa hän seisoi, vaipui hän polvilleen ja kätki kasvonsa epätoivoisesti nyyhkien erään tuolin patjoihin.
(Jatk.)
Louhi n:ot 3-8 8.-20.1.1903.
