XIV luku.
Joskin epäilevät luonteet vielä aivan äskettäin olivat arvelevasti pudistaneet päätään tuolle taivasta tavottelevalle tuumalle, huolimatta noista markkinamaisista ja kuumista artikkeleista, joita jo viikkokausia oli kierrellyt enin luetuissa sanomalehdissä venäläisen ruhtinaan Nikifor Ivanovitsh Rasuminin suurenmoisesta näyttely-yrityksestä, niin täytyi muutamien päivien perästä kaikista epäuskoisimpienkin tulla vakuutetuksi siitä, että tässä ei ollut kysymyksessä ainoastaan kevyt päähänpisto, vaan mitä varmimmalla pohjalla lepäävä ja mitä älykkäimmällä rohkeudella alettu yritys.
Ja tuo vahvistettu tosiasia, että tunnetut henkilöt, kuten kuuluisa kirjailija Guy de Versigny, usein mainittu entinen edusmies kreivi Bourmont ja rouva Eugenie Raguinot, suurilla summilla — puhuttiin useista sadoista tuhansista — olivat ottaneet osaa yritykseen, oli omiaan poistamaan epäilyksen sen toteutumisesta. Ja eräs merkitsevä pieni uutinen, joka tänään oli luettavana huomattavalla paikalla „Figarossa”, sai pahansuopain ihmisten viimeisetkin epäilykset vaikenemaan.
Sillä tässä uutisessa ilmoitettiin yleisölle, että eilisenä päivänä oli eräs suuri alue lähellä tulevaa näyttelypaikkaa herra Ambroise Salazatin välityksellä joutunut eräälle yhtiölle, jonka etunenässä oli ruhtinas Nikifor Rasumin. Tällä tavoin oli ensi askel otettu tuon suuremmoisen tuuman toteuttamiseksi ja monen sekä suuremman että pienemmän kapitalistin sydämessä paloi halu päästä osakkaaksi tuohon niin kuuluisain nimien alkuunpanemaan yritykseen, joka innokasten sanomalehtikirjoitusten mukaan tuli jakamaan aivan satumaisia voittoja.
Mutta Salazat ja Osinski olivat suurella ihmistuntemuksellaan jo edeltäpäin odottaneet tästä ensi iskusta sellaista vaikutusta. Eihän tuo pieni palkkio, satatuhatta frangia, joka välityksestä lankesi rehelliselle herra Ambroiselle merkinnyt mitään sen jättiläissumman rinnalla, jonka yritys, onnistuipa se sitten tahi ei, tulevaisuudessa tuottaisi noille molemmille liittoutuneille.
Hämähäkinverkko, jota he taitavin sormin, hiljaisuudessa, mutta uupumattomasti olivat kutoneet, oli sitten eilisen valmis; Nikifor Ivanovitsh oli loistavana, kauas näkyvänä houkutteluhyönteisenä saanut paikkansa siinä, ja pian voitiin odottaa ympärille surisemaan kaikkia sekä pienempiä että suurempia hyönteisiä, jotka kullan viekoitteleva loisto oli houkutteleva noihin varmoihin, hienoihin, melkeinpä näkymättömiin verkon silmukoihin.
Avenue de Messinan varrella, aivan lähellä Boulevard Haussmannia oli Ladislaus Osinski vuokrannut joukon loistavasti sisustettuja huoneita, joissa sijaitsi „Historiallisen venäläisen näyttelyn v. 1900” toimisto. Sekä huoneitten upea sisustus että useitten sievien nuorten naisten hoitamien kirjoituskoneiden naputus antoi heti jokaiselle sisääntulijalle korkean käsityksen täällä aletun suuremmoisen työn merkityksestä.
Loistavimmin ia upeimmin kuin kaikki muut huoneet oli tietysti sisustettu herra „ylitirehtöörin” yksityishuone; tuo sointuva arvonimi oli jo jonkun aikaa komeillut Ladislaus Osinskin nimikortissa. Kuten näin korkeassa asemassa olevaan mieheen nähden sopiikin, ei asiamiehillä ollut helppo pääsy tähän kaikkein pyhimpään. Erään ovenvartijana toimivan, etuhuoneeseen sijoitetun sihteerin toimena oli tyystin tarkastaa jokaista tulijaa, ennenkuin hän ilmoitti tämän isännälleen. Ja se kai riippui aivan erityisistä ohjeista, että hän heti aukaisi oven eräälle yksinkertaisesti puetulle, omituisen aran ja raskautetun näköiselle miehelle, joka ei ollut edes sanonut nimeäänkään, vaan ainoastaan selitti, että herra ylitirehtööri odotti häntä.
Muutaman sekunnin perästä ilmestyi Ladislaus Osinski kynnykselle ja sanoi:
„Toistaiseksi en ole kenenkään tavattavissa. Eikä mitään poikkeuksia tule kysymykseen — kuulettteko, herra Delorme? — ei mitään!”
Sitten, väännettyään reikelisalvan kiinni kääntyi hän vieraaseensa. Ja jos ne olivat salaisia asioita, joita hänen oli puheltava tämän kanssa, ei hänen tuskin tarvinnut pelätä kuuntelijoita, sillä hän ei käyttänyt puheessaan ranskaa, vaan puolan kieltä, jota lukuunottamatta tämän maan poikia, ei jokainen niin helposti Pariisissa ymmärrä.
„Te tuotte siis minulle nyt kysymyksessä olevan, Markiewicz? Ja te olette tarkoin täyttänyt kaikki ehtoni?”
„Kaikki!” vastasi mies samalla kielellä, vaan hiljaisella äänellä. „Mutta se oli vaikeampaa käin luulinkaan”.
„Ohoo! Siitä palkasta, jonka maksan teille, voitte jo tehdä yhtä ja toista. Näyttäkäähän tänne!”
Markiewicziksi kutsuttu otti päällystakkinsa povitaskusta esille suuren kirjekuoren ja asetti sen Osinskin kirjoituspöydälle. Tämä veti kuoressa olevat paperit ulos, selaillakseen niitä päällisinpuolin.
„Te tiedätte, etten minä ymmärrä mitään näistä asioista”, sanoi hän vähän ajan kuluttua.
„Mutta ne selviävät kyllä pian, jollette yritä pettämään minua”.
„Se on hyvin salainen ja tärkeä asia, herra Osinski! Palvelemani hallitus maksaisi minulle siitä korkean hinnan”.
„Ja keneltä olette ne saaneet?”
„Antakaa anteeksi — mutta minä sanon teille jo edeltäpäin, että minun täytyy pitää se omana salaisuutenani. Minä olisin konna jos pettäisin miehen, joka minun tähteni antautuu niin suuren vaaran alaiseksi”.
Ladislaus Osinski nauroi ivallisesti ja hän suuntasi halveksivan katseen toisen puutteelliseen vartaloon.
„Vai niin! Minä ajattelin, että vähäpätöisyys enemmän tai vähemmän ei kuuluisi mihinkään”.
„Te voitte vetäytyä takaisin kaupasta; jota minä jo melkein kadun. Kumminkaan ei minusta ole ollenkaan mieluista, että te kiitokseksi työstäni loukkaatte minua”.
„Mutta enhän minä ajattelekaan sitä. Mistä tuo nyt johtuu, että te näyttelette tunteellista? Itse asiassa on minulle aivan samantekevää, mistä te olette ne saaneet — kunhan te vaan olette tarkoituksiin käytettävänäni. Mutta yhteen kysymykseen voinette te kumminkin vastata. Oletteko saaneet ne joltain upseerilta?”
„Kunniasanallani — en!”
„Hm — se on arveluttavaa. Kenraalistaapin todellisesti tärkeitä asioita käsittelevät ainoastaan ne herrat, joitten työksi niitten valmistaminen on uskottu”.
„Löytyy myöskin alempia virkamiehiä, joilla on pääsy näihin huoneisiin. Ja miksikä ei niittenkin joukossa löytyisi joku viisas ja taitava mies?”
„Se ei ole myöskään mahdotonta — vaikka suoraan sanoakseni minulle olisi mieluisempi saada ne vähän ylempää. Mutta katsokaamme, minkä arvoisia lähteenne ovat. Ja sitten toinen: missä on tuo kirje?”
Markiewicz veti taskustaan erään toisen pienemmän kirjekuoren. Mutta hän ei tahtonut heti jättää sitä kädestään.
„Minä olen kirjoittanut sen vaan pienen lapun muotoon, aivan niinkuin tahdoittekin. Ja minä olen käyttänyt siihen koko yön. Se oli kovin vaikeaa käsialaa”.
„Ei kuitenkaan vaikeampaa kuin minun”, sanoi Osinski purevalla ivalla. „Taikka pitikö teidän silloin uhrata koko yö, vetääksenne nuo pari kynän piirtoa?”
Markiewicz vaikeni, mutta hänen laiskoille poskilleen nousi kaksi tulipunaista pilkkua. Tyyneesti aukasi Osinski kuoren sisustan — kirjearkin, joka näytti olevan useita vuosia vanha, sekä pienen paperilipun. Suurella tarkkaavaisuudella näytti hän vertaavan niitä toisiinsa.
„No, mikäli voin arvostella, on se onnistunut teille välttävästi. Ainoastaan nuo kolme kirjainta P. d. S., jotka edustavat allekirjoitusta, ovat hieman epäilvttävän näköisiä”.
„Se kai on erehdys; sillä minä olen ne mitä suurimmalla huolella tehnyt”.
„Sitten on se kai musteen erilaisuus, joka vaikuttaa, etteivät ne minusta näytä aivan samankaltaisilta. Antakaamme sen siis olla! Ja nyt tahdotte luonnollisesti saada rahanne, mikäli tunnen teidät?”
„Minä olen sikäli kuin se minuun tulee, täyttänyt sopimukseni, herra Osinski!”
„Minä toivon. Sillä, kuten sanottu, en itse pysty arvostelemaan asiakirjain tärkeyttä, jonka olette hankkineet minulle. Kuinka olikaan sopimuksemme? 2,000 frangia — eikö niin?”
„Ei — te lupasitte minulle 3,000”.
„Sama se minun puolestani. Ja minä teen teille heti toisen vielä kauemmas menevän tarjouksen, Markiewicz! Tuo käsityö, jota harjoitatte, on meidän kesken puhuen, ei ainoastaan peräti häpeällistä, vaan, kuten luulen, myöskin jotenkin vaarallista. Eikö teillä koskaan ole ollut halua vaihtaa sitä johonkin rauhallisempaan toimeen?”
„Onko minulla koskaan ollut halua siihen? Oi, te ette tee oikein pilkatessanne minua!”
„Jumalani, kuinka hermostunut te olette, ihminen! Minkä vuoksi pilkkaisin teitä? Päinvastoin tarkoitan teidän hyväänne. Sen olen kyllä osoittanut teille, kun jälleen tavatessamme toisemme pidin niin vähän melua kuin mahdollista muutamista vanhoista jutuista, jotka, kuten tiedätte, rikoslain mukaan eivät vieläkään ole vanhettuneet. Siis — täydellä todella: minä ehdotan teille, että jätätte Ranskan, ja alotatte uuden elämän jossain toisessa kauniissa maanpaikassa”.
Mutta alakuloisena pudisti Markiewicz päätään.
„Minä en voi lähteä takaisin kotimaahani, senhän te tiedätte vallan hyvin. Ja mihinkäpä muualle menisin?”
„No — esimerkiksi Englantiin, taikka Italiaan. Pitää vaan kunnollisesti tarkastella ympärilleen. Joku pakoretkiä löytyy kumminkin aina. Jos te suostutte jättämään Pariisin ja Ranskan jo huomispäivänä, annan teille paitse tuota sovittua palkkiota vielä kolmetuhatta frangia lisää matkalle”.
„Ja mikä syy on teillä näin suureen auliuteen? Minkä vuoksi tahdotte kaikin mokomin toimittaa minut pois? Pelkäättekö ehkä, että minä voisin ilmaista jotain tästä asiasta?”
Osinski naurahti ivallisesti.
„Taitaisi käydä huonosti teille, ystäväni, jos sitä koettaisitte”.
„Jos siis olette varma, että minä vaikenen, miksikä ette tahdo sanoa minulle, mitä aijotte tuolla asiakirjalla ja kirjeellä? Te olette rikas mies, ja niin lujasti kietoutunut muihin, suuremmoisiin yrityksiin, ettette varmaankaan aijo ryhtyä — kuten sanoittekaan äsken — tuohon minun käsityöhöni. Täytyy siis olla joku muu tarkoitus, jota seuraatte. Ja minä en kiellä, että pelkään, mitä siitä voisi seurata. Minä en haluaisi tarjota kättäni sellaiseen työhön, että syytön joutuu epäluulon alaiseksi ja ehkä syntyy samallainen juttu, josta vuosikausia vielä koko maailma pitää
melua”.
Osinski, kädet ristissä rinnallaan nojasi kirjoituspöytäänsä vasten, ei yrittänytkään keskeyttää häntä.
„Joko olette valmis?” kysyi hän kylmästi. „Vai onko teillä vielä jotain muuta sydämellänne?”
„Minä pyydän teitä hartaimmin päästämään minut tästä epävarmuudesta, herra Osinski! Tehkää vaan pieni viittaus, joka rauhoittaa minua — sanokaa vaan yksi ainoa sana!”
„Hyvä, kun siis tarvitaan yksi ainoa sana: te olette narri! Mikä ihme antaisi minulle aihetta ilmaista tuumieni tarkoituksia? Ne ovat asioita, jotka eivät kuulu teille ollenkaan. Ja jos minä annan teille neuvon, on se se, ettette vaivaa ollenkaan päätänne tällä asialla!”
Hän aukaisi erään kirjoituspöydässä olevan laatikon, ja erään pienen lippaan siinä, sekä otti esille kolme tuhannen frangin seteliä. Huolimattomalla liikkeellä asetti hän ne maanmiehensä eteen.
„Tuossa on palkkionne! Te ette tule kovin usein niin helpolla ansaitsemaan kolmea tuhatta frangia. Ja mitä ehdotukseeni tulee, niin teette hyvin ja mietitte sitä tarkoin. Huomiseen puoleenpäivään annan teille aikaa; mutta ei tuntiakaan enemmän. Jos hylkäätte tuon hyvää tarkoittavan ehdotuksen, ja vielä vastakin saatte kokea ikävyyksiä täällä Pariisissa, niin toivottavasti muistatte, että minä hyvästä sydämestä tahdoin antaa teille tilaisuutta pelastua niistä”.
Markiewicz pisti setelit nopeasti povitaskuunsa ja pannessaan kiinni päällystakkiaan murisi hän:
„Minä kiitän teitä ystävällisestä tarkotuksestanne, mietin asiaa”.
Kun Ladislaus Osinski oli jälleen yksin, pisti hän kirjeen, jonka allekirjoitusta hän äsken oli moittinut, kirjekuoreen ja pani sen taskuansa ia sitten katseli hän kelloaan.
„Neljännestä yli kaksi! Minulla on siis vielä aikaa syödä einettä. Sillä kenraaliharjoitus Raguinotin luona alkaa vasta kello neljä”.
Hän antoi muutamia määräyksiä sihteerilleen, nyökäytti alentavaisella ystävällisyydellä päitään kirjoituskoneiden ääressä työskenteleville nuorille naisille ja kiiruhti Rue St. Honore'lle, hävitäkseen erinomaisista viineistään kuuluisaan Voisins ravintolaan.
Kello oli jo muutamia minuuttia vailla puoli viisi, kun hän astui jälleen kadulle ja viittasi luokseen juuri ohi ajavan pika-ajurin.
„Avenue de Villiersille!” käski hän. „Minä ilmoitan teille talon, jonka edessä teidän tulee pysäyttää.” — —
Erik Anderssonin taloudenhoitajatar se oli, joka aukaisi hänen soitettuaan, ja valittaen selitti hänen kysymykseensä, että maalari oli jo lähes tunti sitten mennyt ulos.
„Ah, sepä ikävää”, sanoi Osinski. „Minä toivoin tapaavani herra Anderssonia, sillä minulla oli erittäin tärkeää asiaa hänelle”.
„Saanko minä ehkä sanoa hänelle?” kysyi rouva, mutta Osinski hetkisen mietittyään pudisti päätään.
„Minun ilmoitukseni on liian pitkä siihen. Mutta ehkä sallitte minun pariksi minuutiksi mennä hänen atelieeriinsa, kirjoittaakseni, mitä asiaa minulla on herra Anderssonille?”
Koska taloudenhoitajatar tunsi tuon hienon puolalaisen jo ennestäänkin ja — kuten hän vähintään luuli — piti häntä isäntänsä uskottuna ystävänä, ei hän epäillyt hetkeäkään täyttämästä hänen toivomustaan. Hän aukaisi hänelle oven suljettuun atelieeriin ja vetäytyi takaisin. Osinskin mennessä ikkunan vieressä nurkassa olevan kirjoituspöydän luo.
Hän repäsi lehden taskukirjastaan ja alkoi kirjoittaa. Mutta jo minuutin kuluttua pysähtyi hän kuunnellen. Hänen ei tarvinnut epäillä, että hän oli yksin ja huomaamatta; sillä sisäänkäytävää ei ainoastaan sulkenut ovi, vaan alasriippuva raskas verho myöskin peitti hänet kaikilta kutsumattomilta katseilta. Nyt lykkäsi puolalainen tuoliaan hiukan taaksepäin ja rupesi tutkimaan itsekutakin kirjoituspöydän laatikkoa ja kaappia, olivatko ne suljettuja. Melkein kaikki olivat lukossa ja Osinskin kulmakarvat alkoivat jo kärsimättöminä vetäytyä kokoon, kun vihdon, yksi laatikko totteli hänen kätensä painoa ja aukesi ilmaisten huolellisesti järjestetyn paperi-sisältönsä.
Hän sai selville nopean tutkimisen kautta, että kimputetut kuitit ja kirjeet sisältivät liikeasioita ja heitettyään vielä merkillisen tutkivan silmäyksen atelieerin etäisimpään nurkkaan, veti Osinski mukaanottamansa kirjekuoren taskustaan ja pisti sen noitten huolellisesti järjestettyjen paperien alle, niin että sitä ei heti ensisilmäyksellä huomannut, vaan vasta laatikon pitemmän ja perinpohjaisemman tutkimisen jälkeen.
Nopeasti lykkäsi hän sitten laatikon kiinni ja kirjoitti loppuun alkamansa lapun, jossa hän ilmoitti Erik Anderssonille muutamia juhlan toimeen panemiseen kuuluvia asioita.
Ystävällisesti hyvästeli hän sitten taloudenhoitajatarta pyytäen tätä vielä tervehtimään maa1aria.
Hänen kasvojensa piirteet olivat rauhalliset ja iloiset, kun hän sikaari huulien välissä mukavasti astui Place Malesherbes'in yli kääntyäkseen saarelle bulevaardille. Hän oli nähtävästi erittäin tyytyväinen tuon pienen yksityisasiansa tähänastiseen kulkuun ja vastasi mitä mukavimmissa oloissa elävän miehen ystävällisellä hymyilyllä tuttavien tervehdyksiin, joita hänellä jo oli koko suuri joukko Pariisissa. Kun hän vielä oli kuluttanut hetkisen aikaa lukemalla tuoreinta sanomalehteä erään kahvilan edustalla, palasi hän takaisin Avenue de Messinalle, jossa noissa muhkeissa toimitushuoneissa ei tähän aikaan ollut ketään muita kuin hänen palvelijansa, kuten hän hyvin tiesi.
Tämänkin hän lähetti jollekin asialle, joka piti häntä poissa tarpeellisen kauan, ja istuutui sitten lukittujen ovien takana erään kirjoituskoneen ääreen, jonka koskettimet alkoivat hypellä hauskasti ylös ja alas hänen sormiensa alla. Hän ei ollut oikein tottunut käyttämään tuota nerokasta konetta, ja hän olisi kynällä kirjoittamalla saanut kirjeen paljon pikemmin valmiiksi. Mutta hänellä kai oli muita syitä kuin ajan kuluttaminen, kun hän epämukavuudesta huolimatta käytti tuota konetta. Sillä kun hän vihdoinkin oli viimeisen sanan kirjoittanut ja vetänyt ulos paperin koneesta, hengitti hän tyytyväisenä ja sanoi itsekseen ääneen:
„Mitä siitä nyt tulleneekin, kahden viikon kuluttua ovat molemmat joka tapauksessa vaarattomia. Ja se on minun tarkoitukseni enemmän kuin tarpeellista”.
„Hän pisti kirjeen, jossa ei ollut muuta allekirjoitusta kuin nuo kauniit sanat: „Eräs isänmaan ystävä”, kirjekuoreen ja lähti taas ulos, kulkien nopeammin kuin viime kerralla Boulevard St. Germainia kohti, jonka varrella sotaministeriö sijaitsee.
(Jatk.)
Louhi n:ot 9-12 22.-29.1.1903.
