XV luku.
Ainakin jo viidettäkymmenettä kertaa vakuutti rouva Eugenie Raguinot ympärillä parveileville ylisteleville herroille, että tämä oli ihanin päivä hänen elämässään. Ja voi nähdä, että tämä vakuutus oli vilpitöntä, ettei minkäänlaista suruntunnetta jo kadonneesta omasta nuoruudesta sekoittunut äidilliseen ylpeyteen, jolla hän katseli noita ihastuttavia kaksoisia, niin usein kun hän voi huomata heidät yhä lisääntyvien vierasten joukosta.
Suloisemmilta ja kauniimmilta eivät sisarukset todella koskaan ennen olleet näyttäneetkään, kun tänään syntymäpäivänään, joka samalla oli oleva heidän suureen maailmaan astumisensa juhlana. Kuten Pierre de Sabran oli edeltäpäin sanonut, oli Marguerite kokonaan parantunut hänelle viisi päivää sitten sattuneesta onnettomuudesta. Tosin pakotti vielä hiukan rannetta, kun hän taivutti sitä, ja ohimossa, kauniitten hiuskiharain alla piiloutui pieni, vielä täydellisesti parantumaton haava. Mutta hänen poskillaan loistivat terveyden ihanat värit ja loistavat, ruskeat silmät vilkuilivat niin vallattomasti, kuin eivät ne voisikaan nähdä mitään muuta kuin hauskuuksia. Hän näytti täysin siemauksin nauttivan tämän ensimäisen suuren päivänsä voitosta ja oli nähtävästi paljon onnellisemmissa tunnelmissa kuin Blanche, joka yleisen mielipiteen mukaan tosin näytti ihmeteltävän rakastettavalta, mutta jotenkin kalpealta ja totiselta.
Kaikista, jotka tänään olivat saapuvilla Raguinotin huvilassa, olisi vaan yksi ainoa voinut antaa oikean selityksen siihen, miksikä neiti Blanchen ulkonäössä viime aikoina oli tapahtunut muutos. Sitä eivät voineet käsittää hänen äitinsä eikä sisarensa, vaikka rouva Eugeniella oli alussa ollut hämäriä epäluuloja, joihin nähden hän kumminkin taas oli erehtynyt. Naisellisella tarkkanäköisyydellä oli hän tätä juhlaa valmisteltaessa huomannut, että Blanchen ja maalarin, joka jo muutamia kertoja ennenkin oli ollut vieraana huvilassa, välillä täytyi olla joku salaperäinen suhde, jonka olemassa olo epämieluisesti häiritsi tuota kunnianhimoista naista. Tosin ei hän ollut huomattavasti muuttanut käytöstään taiteilijaa kohtaan, sillä hän halusi, että nimi, joka jo luettiin kuuluisimpien joukkoon, ei puuttuisi hänen ystäviensä luettelosta. Mutta hän oli kuitenkin antanut hänen ymmärtää, että hän toivoi atelieeri-istuntojen loppuvan niin pian kun mahdollista, ja hän oli tehnyt kaikki voitavansa, estääkseen Blanchea ja maalaria jäämään kahdenkesken.
Mielihyvällä oli hän huomannut, että Erik Andersson ei ainoastaan ollut ymmärtänyt hänen viittauksiaan, vaan vielä mennyt hänen toiveittensa täyttämisessä kauemmaksi, kuin mitä hän oli uskaltanut toivoakaan. Hänen seurustelunsa Blanchen kanssa sitten viimeisen atelieeri-istunnon ei antanut aihetta mihinkään epäluuloon. Ja vaikka hänen vaaleaverinen tyttärensä kaikista selvistä huomautuksista huolimatta yhä vaan kohteli ruhtinas Rasuminia jotenkin kylmästi, niin ei tähän rouva Raguinotin huomioitten mukaan varmaankaan ollut syynä Erik Anderssonin salainen vaikutus.
Itse asiassa oli nuori maalari uskollinen lupaukselle, jonka hän tuossa maalausistunnossa oli tehnyt lyhyen keskustelun aikana rakastettavan tytön kanssa. Ja vaikka hän mielipahakseen huomasi, että tyttö kärsi hänen pidättymisensä vuoksi, taisteli hän kumminkin urhoollisesti houkutusta vastaan luopua siitä, niin kauan kun hän ei vielä ollut aivan varma siitä, asettiko Blanche todella hänen rakkautensa korkeammalle kaikkia noita ystäviä ja loistavia triumfeja, joista hänen yksinkertaisen maalarin puolisona hänen vakaumuksensa mukaan tulisi luopua.
Tieto siitä, että ruhtinas oli hänen kilpailijansa, oli häntä tähän saakka vähän liikuttanut. Hän näki kyllä, että rouva Raguinot toivoi suuresti saavansa tuon ylhäisen venäläisen vävykseen; mutta hän näki myös, että Blanche otti hänen suosionosoituksensa vastaan hyvin kylmästi, ja tämä vapautti hänet kaikesta pelosta. Sitä ei hän kumminkaan luullut, että madame Eugenien täytyi oikein pakoittaa tytärtään. Ja sitä paitse luotti hän varmasti Blancheen, että tämä sellaisessa tapauksessa heidän sopimuksensa mukaan ensiksi kääntyisi neuvon- ja avunpyynnöllä hänen puoleensa.
Häneltä ei tosin ollut jäänyt huomaamatta, että noin kahdeksan tai kymmenen päivän aikana oli Blanchen käytös häntä kohtaan huomattavasti muuttunut.
He olivat näihin aikoihin elävien kuvien harjoituksien vuoksi tavanneet toisiaan useammin kuin ennen, mutta Blanche oli aina merkillisen uutterasti välttänyt hänen silmäyksiään ja puhutteluaan, hän oli vastannut hänen tilapäisiin kysymyksiin ainoastaan hyvin lyhyesti ja silmät maahantuotuina eikä antanut hänelle yhtään ainoaa pientä, ainoastaan hänen ymmärtämää rakkauden merkkiä, joilla hän ennen niin usein oli onnellistuttanut häntä.
Hän ei suuttunut sitä kumminkaan eikä ollut rauhatonkaan, sillä hän arveli tuon muutoksen johtuvan ymmärrettävästi omasta pidätyksestään joka helposti voi vaikuttaa nuoren tytön tunteisiin, eikä hän epäillyt, että hänen otollisena hetkenä oli helppo sopia hänen kanssaan.
Hän ei ajatellut sitä, että Blanche voisi olla mustasukkainen Irene Salazatille, sillä hyvällä omallatunnolla olisi hän voinut sanoa, ettei hän antanut siihen vähintäkään aihetta.
Hänestä oli ollut hyvin epämieluista, tavata jälleen tuon tunnetun keinottelijan kaunis tytär Raguinotin huvilassa, sillä hän ei ollut uudistanut käyntiään Salazatin talossa, niinpian kun hän luuli huomanneensa, että neiti Irenen sydämessä liikkui lämpimämpiäkin tunteita kuin ainoastaan taiteilijan ihailua.
Hänen luonteensa mukaista ei ollut kevytmielisesti leikitellä sellaisten tytönsielun tunteitten kanssa paljaasta turhamaisuudesta taikka vielä halpamaisemmista syistä.
Mutta hän piti tätä uutta jälleentapaamista pelkkänä kohtalon kuljetuksena, eikä hänellä missään tapauksessa ollut syytä kohdella Irene Salazatia vähemmällä kohteliaisuudella tai huomaavaisuudella kuin muitakaan nuoria naisia, joitten kanssa hän elävien kuvien järjestäjänä joutui tekemisiin.
Ei hän myöskään nyt huomannut hänen käytöksessään mitään sellaisia merkkejä, jotka silloin saivat hänet niin lyhyeen lopettamaan vierailunsa.
Kun hänellä näissä harjoituksissa sitä paitse oli paljo työtä, ei hän tullut niin paljon panneeksi merkillekään mitään sellaista.
Hän ei aavistanut ollenkaan sitä, että sillä aikaa kun hänen huomionsa oli kiintynyt joihinkin toisiin henkilöihin, Irenen kauniit silmät haaveellisina riippuivat kiinni hänessä. Ja muitten joukossa, jotka huomasivat tämän vallan hyvin, ei ollut tietysti ketään, joka olisi ilmaissut sitä hänelle.
Tuo huvituksista melkeinpä liiankin rikkaan juhlaillan ohjelma alkoi soitolla, jota esittämään Osinski rouva Raguinotin valtuuttamana oli palkannut Pariisissa sillä hetkellä saatavina olevat kaikkein etevimmät ja kalliimmat taiteilijat. Sitten seurasivat nuo jännityksellä odotetut elävät kuvat, joitten aiheet olivat otettu lapsisaduista.
Kun kiinalaisen gon-gongin kauas kuuluva kumea ääni antoi merkin soiton alkamiseen, kokoontuivat huvilan eri huoneisiin hajaantuneet vieraat suureen juhlasaliin, jonne oli rakennettu väliaikainen näyttämö. Mutta kuvaelmiin osaaottavat herrat ja naiset hankkiutuivat lähtemään alakerrassa oleviin pukukammioiksi järjestettyihin huoneisiin, jotta he oikeaan aikaan joutuisivat valmiiksi puetuiksi.
Erik Andersson oli myös juuri sinne lähdössä, kun hän tunsi keveän viuhkan kosketuksen käsivarteensa ja käännyttyään ympäri näki hän neiti Margueriten hiukan punoittavat, kiihoittuneet kasvot.
„Herra de Sabran ei ole vielä täällä”, sanoi hän. „Ja hän lupasi minulle täsmälleen saapua. Toivottavasti ei hänelle liene mitään onnettomuutta tapahtunut?”
„Sitä ei tarvitse ollenkaan peljätä”, rauhoitti maalari. „Tänään aamupäivällä oli hän neljännestunnin luonani atelieerissani terveenä ja vilkkaana kuten aina. Kenties joku kiireellinen virkavelvollisuus on syynä tähän myöhästymiseen”.
„Mutta siinä tapauksessa olisi hänen pitänyt ilmoittaa siitä meille”, sanoi nuori tyttö. „Ei ole ollenkaan kaunista saattaa jotakin niin levottomaksi”.
Hän ei välittänet ollenkaan salata, kuinka hartaasti hän odotti kapteenin ilmestymistä, ja nauraen katseli Erik Andersson tuota nuorta olentoa, joka oli vielä niin kokematon tunteiden salaamistaidossa.
„Onnellinen Pierre!” ajatteli hän. Mutta ilman mitään kateutta ajatteli hän näin, sillä huolimatta heidän lyhyestä tuttavuudesta ja taukin unohtuneesta epäluottamuksesta, jolla kapteeni hänet ensin otti vastaan, oli kumminkin molempien miesten välillä heti syntynyt sydämellinen ystävyyden suhde, ja Andersson oli ainoa, jolle Pierre onnellisen seikkailunsa jälkeen St Cloudin metsässä oli tyhjentänyt sydämensä.
„Teidän ei pidä ollenkaan olla levotonta, lohdutti hän, „sillä juuri se, ettei hän ole lähettänyt mitään ilmoitusta, varmasti aivan todistaa, että hän tulee”.
Samalla lähestyi rouva Raguinot heitä, jotka nyt olivat aivan itsekseen huoneessa, Ladislaus Osinskin seuraamana, joka kumminkin jäi muutamia askelia loitommalle. Hänellä oli kädessä torvipostikortti ja valitettavalla äänellä kääntyi hän maalariin:
„Ikävä uutinen, herra Andersson1 Kapteeni de Sabran, jonka piti ottaa osaa yhteen kuvaelmistamme, saattaa meidät nyt pulaan”.
Kauhun huudahdus Margueriten huulilta oli tämän tiedonannon ensimäinen välitön vaikutus. Huolimatta ollenkaan ympäristöstä tarttui hän kirjekorttiin.
„Mitä hän kirjoittaa, äiti? — Ei kai hän vaan ole sairas?”
„Ei! Hän kirjoittaa, että hänen on mahdoton saapua erään aavistamattoman esteen takia”, vastasi madame Eugenie tyttäreensä suunnatulla moittivalla katseella. „Ja hän kirjoittaa sen merkillisen lyhyvillä sanoilla. Minun täytyy sanoa, että tuollainen anteeksipyyntö tuntuu hiukan omituiselta”.
„Este mahtaa todellakin olla kiireellistä laatua”, sanoi Andersson, „enkä epäile armollinen rouva, että huomenna saatte tyydyttävän selvityksen. Mutta Tuhkimokuvan esittämisestä meidän todellakin täytynee nyt luopua”.
„Onko kapteeni siis aivan välttämätön siihen?” sanoi rouva Raguinot, jonka äidin ylpeys ei olisi sallinut minkään voitoistaan raukeavan turhaksi. „Hänen osansa ei kai liene niin vaikeaa, ettei joko toinen voisi ottaa sitä suorittaakseen?”
„Hänen piti esittää kuninkaanpoikaa, jonka jalkaan Tuhkimo koettaa kultaista tohvelia. Toimi ei todellakaan ole kovin vaikea. Ja jos löytyy joku kapteenin kokoinen herra, jolle hänen pukunsa sopii — —”
„Ehkä sallitte minun tulla herra de Sabranin sijaan”, sanoi Osinski, joka nyt astui tuon pienen ryhmän luokse. „Luulen, että minä — —”
Mutta Marguerite, joka tähän asti oli suurin silmin ja vapisevin huulin tuijottanut kirjeeseen, esti häntä päättämästä puhettaan.
„Ei”, selitti hän jäykästi. „Kuvaelma täytyy jäädä sikseen. Minä en esiinny siinä kenenkään muun kanssa”.
„Marguerite!” sanoi rouva Raguinot ankarasti. „Pois nyt lapselliset oikkusi, minä pyydän! Herra Osinskin tarjous on sangen ystävällinen ja me otamme sen tietysti kiitollisuudella vastaan”.
Mutta tuo vakava varoituskaan ei voinut muuttaa nuoren tytön mieltä.
„Hankkikaa sitten toinen, joka esittää Tuhkimoakin. Onhan siellä paljon nuoria tyttöjä, joille minun pukuni sopii ja jotka tekevät sen hyvin mielellään. Mutta minulla ei ole enää kalua siihen”.
Madame Eugenie kiivastui. Ivallinen hymyily Osinskin huulilla kiihotti hänen vihaansa. Mutta tuskin hän oli sanonut ensimäisen moittivan kun Marguerite heittäytyi myrskyisestä hänen kaulaansa ja äänekäästi nyyhkien pyyti;
„Elä kiusaa minua, rakas äiti! Muuten turmeltuu minulta koko syntymäpäivän ilo”.
„Jumalan tähden, tahdotko nyt vielä kaiken lisäksi esiintyä itkeneillä silmillä vierastemme edessä1 Ja tämä ainoastaan siitä syystä, että herra de Sabran on kieltäytynyt! Kahdeksantoista vuotiaan tytön pitäisi toki paremmin voida hillitä itseään”.
„Joka tapauksessa pyydän, armollinen rouva, suostumaan neidin toivomukseen”, sanoi Osinski, joka hyvillä näyttelijän lahjoilla peitti pahaa tuultansa, „Minä en tietystikään millään muotoa halua tunkeutua”.
„Emme missään tapauksessa voi enää kauempaa viipyä poissa vierasten luota. Pyydän käsivarttanne, herra Osinski! Ja minä toivon, ettette pahastu tälle lapselle, joka vihoissaan ei tiedä, mitä hän puhuu”.
Hän heitti vielä tuiman katseen tyttäreensä ja kiiruhti pois puolalaisen käsikoukussa. Mutta Erik Andersson kääntyi hyvin sydämellisesti Margueriten puoleen:
„Minä olisin paremmin voinut hyljätä herra Osinskin ystävällisen tarjouksen. Ja olen pahoillani, että jätin sen tekemättä. Saanko ehkä viedä teidät sisarenne luokse, joka tulee iloitsemaan, jos te autatte häntä pukemisessa. Mitä taas tulee tuohon herra de Sabranin kieltämiseen, niin ei teidän todellakaan pidä huolehtia sitä, hyvä neiti! Mikä hyvänsä häntä lieneekin estänyt saapumasta — — minä takaan, ettei teillä ole mitään syytä suuttua häneen”.
Hänen puheensa lämpö ja vakuuttava suoruus vaikuttivat todellakin rauhoittavasti Margueriteen. Hän palkitsi maalarin kiitollisella katseella ja laski kätensä hänen käsivarrelleen, jotta tämä ohjaisi hänet alas pukuhuoneisiin — —
Äänekkäitten suosionosoituksien kaikuessa oli erinomainen konsertti loppunut, ja Erik Andersson nousi pienelle näyttämölle, lopettamaan viimeisiä valmistuksia eläviä kuvia varten, jotka nyt olivat esitettävät.
Nuori säveltäjä, joka oli ottanut kuvaelmiin kuuluvan säestyksen hoitaakseen, oli jo mennyt kasvien taakse piilotetun flyygelin ääreen, ja molemmat teaatterityömiehet laskivat alas tumman tähdillä siroitetun verhon, jonka tuli olla taustana ensi kuvaelmassa.
„Neiti Salazat, saanko pyytää?”
Maalari huusi tämän kirjavaan joukkoon, joka kuiskien ja kisaillen parveili kulissien takana, ja totellen astui huudettu näyttämölle.
Pääharjoituksissa oli hänellä ollut tavallinen kävelypuku, siitä syystä, että hänen pukunsa ei, kuten muitten, ollut vielä ehtinyt valmistaa; senpä vuoksi ei ollutkaan kumma, että Erik Anderssonin maalarinsilmä ihastui ja lumoutui hetkeksi tuosta satumaiselta kauneudesta.
Valkoinen, läpinäkyvä, lukemattomilla kimaltelevilla tähdillä sirotetta puku ympäröi keveästi ja ilmavasti hänen suloista vartaloaan, kuten haihtuva aamu-usva nousevaa aurinkoa.
Aukaistu, musta tukka valui alas kuin silkkinen, välkkyvä viitta.
Kultainen diadeemi, jossa kimalteli kallisarvoisia jalokiviä, kaunisti hänen otsaansa, ja leveät, kultaiset renkaat loistivat hänen paljailla, ikäänkuin lumivalkoisesta marmorista veistetyillä käsivarsillaan.
„Tässä minä olen”, sanoi hän suloisella madonnamaisella hymyilyllään, katsellen maalaria tummilla silmillään. „Joko alamme?”
Hänen täytyi hetkisen odottaa maalarin vastausta, sillä niin kokonaan oli hän kiintynyt katselemaan tuota ihanaa näkyä.
Mutta se oli vaan taiteilija hänessä, joka oli ihastunut tuosta kauniista kuvasta ja joka ensimäisessä lämpimässä huumauksessaan huudahti:
„Kuinka kauniilta te näytätte! Minä olisin mieluummin tahtonut näyttää teidät viimeiseksi kuin ensimäiseksi”.
Suloisena tyttömäisesti häveten painoi Irene ihananpäänsä, alas vastaamatta mitään.
Kun hän seisoi maalarin edessä hurmaavassa kauneudessaan niin arkana ja nöyränä, näytti varmaankin toisista, että hän yksinomaa hänen tähtensä oli itsensä näin ihanaksi kaunistanut.
Mutta nyt ei ollut enää aikaa pitempään kahdenkeskeiseen keskusteluun.
Puolivälissä näyttämön korkeutta riippui, kuten näytti aivan vapaana puolikuu, jota itse asiassa kaksi varmaa rautalankaa kannatti. Tämän alle lykkäsivät työmiehet pienen useampiaskelisen korokkeen ja Irene rupesi nousemaan tälle korkealle istuimelle.
Kun hän oli asettanut jalkansa neljännelle ja viimeiselle askeleelle, tarttui hän nähtävästi pakosta Erik Anderssonin olkapäähän, niinkuin hänen olisi ollut välttämätöntä saada tukea siitä.
„Antakaa anteeksi”, sanoi hän hiljaa, „mutta minun päätäni huimaa niin kummallisesti. Minua hävettää sanoa, mutta minä todella pelkään minuutin ajan häilyä täällä ylhäällä ilmassa, ilman muuta tukea kuin tämä kaitainen teline. Tehän jäätte kuitenkin tähän läheisyyteen — eikö niin?”
Andersson lupasi ja auttoi häntä pääsemään todellakin epävarmalle istuimelleen puolikuun sisäkaarelle. Sitten kun hän luonnollisella suloudellaan, jota ei ollenkaan tarvinnut teeskennellä, oli ottanut taiteilijan määräämän asennon, järjesti Erik hänen harsoisen pukunsa poimut kuun kaaren päälle ja ojenti hänelle käteen tulipunaisen unikukan, jota hän, unen suojelijattarena oli juuri ojennetulla kädellään maan päälle heittämässä.
Hänen kasvonsa näkyivät yleisölle aivan sivultapäin, mutta kun maalari katsoi häntä vielä kerran, huomasi hän, että vankka sitomaton, alasriippuva tukka peitti liiaksi hänen kasvojaan.
Nopeasti nousi maalari sen vuoksi jalustalle, veti sanaa puhumatta paksun, pehmeän tukan hiukan syrjään ja asetti sen valkoiselle olkapäälle, joka värähteli hänen keveästä tarkoituksettomasta kosketuksesta.
Hän oli tehnyt kaikki samalla tavoin kun hän teki modellille, taikka elottomalle jäsen-nukelle, jota hän käytti maalaustaan varten tarvitessaan järjestellä vaatepoimuja — ajattelematta hetkeäkään sitä, että tämä voi näyttää sekä Irene Salazatista että niistä, jotka näkivät heidät, jonkalaiselta ystävyydeltä.
Kun hän jälleen astui kulissien taakse, sittenkun hänen viittauksestaan pienet portaat oli siirretty pois, kohtasi hänen katseensa sattumalta Blanche Raguinotin, joka suloisessa Ruususen puvussa, seisoi ainoastaan muutaman askeleen päässä hänestä ja oli nähnyt kaikki.
Täällä vallitsevan puolihämärän takia voi hän tuskin huomata kuinka kalpea Blanche oli, mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, kuinka nopeasti hän kääntyi pois, kun hän tunsi maalarin katseen olevan kiintyneenä itseensä, ja ensi kerran tunsi hän tuota katkeraa tunnetta, että jotain erottavaa oli tullut heidän väliinsä — jotain, jota hän ennen oli hämärästi aavistanut, mutta jonka laatua hän ei voinut ymmärtää.
Hän antoi pianon ääressä olevalle soittotaiteilijalle sovitun merkin; äänten surina salissa lakkasi, ja lyhyen alkusoiton pehmeät soinnut kajahtivat.
Sitten — toisen merkin jälkeen — vetäytyivät verhot syrjään, ja hiljainen kumina, johon sekoittui yksinäisiä puoliäänekkäitä ihmettelyn ja ihastuksen huudahduksia, kävi täpötäyden salin läpi.
Vaikutus, jonka Irene salakat teki yleisöön, oli valtava, sillä kun verhot puolen minuutin perästä taas vedettiin kiinni, kajahti voimakas mieltymyksen osoitus niinkuin kuohuvain aaltojen pauku.
Toinen ja kolmas kerta täytyi kuvaelma vielä näyttää, eikä yleisöväsynyt taputtamasta käsiään ja huutamasta dacapo-huutoja.
Mutta heidän vaatimustaan ei voita enää täyttää, ja sangen painavasta syystä.
Juuri sinä hetkenä, kun verkot kolmas kerta vedettiin eteen, oli Irene huudahtanut ja hänen päänsä oli painunut alas niinkuin kuoleutuvan kukkasen terä.
Hän oli pyörtynyt taikka oli pyörtymäisillään ja Erik Andersson, joka muistaen lupauksensa seisoi lähellä oli kolmella nopealla askeleella näyttämön keskellä.
Puoliääneen huuti hän portaita, mutta työmiehet sukkeluudestaan huolimatta eivät joutuneet kyllin pian täyttämään hänen käskyään.
Ennenkun portaat vielä olivat paikalla, luisui valkoinen olento alas kaitaiselta istumeltaan, ja hän olisi pudonnut kovasti lattialle, jollei Erik Andersson olisi ottanut häntä vastaan levitettyyn syliinsä ja torjunut tuolle nähtävästi tiedottomassa tilassa olevalle varman tuen rinnallaan.
Sillä aikaa kun esiripun toisella puolen huudot ja käsien taputukset yhä jatkuivat, kantoi maalari kauniin, äänettömän taakkansa hämmästyneitten kuvaelmiin osaaottavien seuraamana kulissien taakse, laskeakseen hänet siellä löytyvälle ainoalle tuolille, joka kiireessä oli sinne noudettu.
Mutta Irene oli pudotessaan kietonut lujasti kätensä maalarin kaulan ympäri ja kun hän koetti ojentaa sitä suoraksi ei se onnistunut.
Kiusallisessa asemassaan koetti hän hellällä ponnistuksella vapautua pehmoisesta loukustaan, mutta siitä ei ollut muuta seurausta, kun että, tyttö kosketuksesta herättyään joko luonnollisesta tai teeskennellystä pyörtymyksestään, aukaisi suuret tummat silmänsä ja sen sijaan, että hän olisi antanut kätensä vaipua alas veti hän maalarin pään lähelle itseään suudellakseen sitä.
Yhden ainoan sanan sanoi hän tässä, hiljaisen, melkein kuulumattoman kuiskauksen. Mutta ne, jotka seisoivat lähinnä ja
osaaottavasti olivat kumartuneet hänen puoleensa, ymmärsivät kumminkin, että se oli hellä rakkauden sana.
Seuraavassa silmänräpäyksessä irtautuivat hänen kätensä, mustaripsiset silmät sulkeutuivat jälleen, ja rinnan kohotessa ja laskiessa syvässä hengityksessä vaipui kaunis pää, jonka kasvoilla kuvastui onnellinen hymyily, tuolin selkänojaa vasten.
Hämmästyneenä, ja hetken aikaa oltuaan pois suunniltaan, Erik Andersson jälleen ojentautui suoraksi.
Kaikissa ivallisesti tai merkitsevästi hymyilevissä kasvoissa, jotka ympäröivät häntä, voi kyllin selvästi lukea, että tämä juuri tapahtunut oli vahvistuksena jo kauan olemassa olleille arveluille.
Mutta Blanche paran, joka surullisin kasvoin seisoi joukossa, tuskissaan painaen vasemmalla kädellään rintaansa vasten, tämä sydäntäsärkevä näky täytti intohimoisella vihalla tuota taitavaa näyttelijätärtä kohtaan, jonka tavatonta kauneutta hän vielä vähän aikaa sitten oli ihaillut.
Erik Andersson kääntyi Blancheen, muutamalla sanalla tehdäkseen itsensä syyttömäksi tähän peliin, huolimatta siitä ilmaisiko hän tällä tavoin salaisuutensa muille tai ei.
Mutta samalla hetkellä kun tyttö käsitti hänen tarkoituksensa, kääntyi hän äkkiä ympäri ja ainoastaan soimaava, ei, halveksiva katse hänen kyynelöivistä silmistään sanoi hänelle, millaiset tunteet hänessä liikkuivat.
Silloin heräsi maalarissakin miehen uhmaileva ylpeys, joka ennen kaikkea vaatii rakastetulta olennolta täyttä luottamusta, ja hän muisti samalla, mitä velvollisuuksia hänellä oli täällä täytettävänä.
„Jotkut herroista, joilla ei ole tehtävää kaikkein ensimäisissä kuvaelmissa, ovat kai hyvät ja saattavat neiti Salazatin huoneeseen, jossa hän saapi tarpeellista hoitoa”, sanoi hän rauhallisella äänellä. „Meidän täytyy joutua esittämään toista kuvaelmaa”.
Hän kääntyi ympäri, pitämään silmällä teaatterityömiehiä, jotka muuttivat näyttämöä toista kuvaelmaa varten, silloin hän hämmästyksekseen näki erään palvelijan Raguinotien kirjavassa livréessä.
„Pyydän anteeksi”, sanoi lakeija hämillään, ,mutta eräs herra haluaa puhutella herra Anderssonia eräässä sangen tärkeässä asiassa. Hän sanoi asiansa olevan sangen kiireellisen, eikä sietävän vähintäkään viivytystä”.
Ihmetellen otti Andersson kortin palvelijalta ja luki: „Ronsard, poliisikomisaario”, ja sen alla lyijykynällä kirjoitetut sanat: „pyytää heti saada puhutella”.
„Tämä on kummallista”, sanoi hän — „ja te olette varma, ettei tässä ole tapahtunut mitään erehdystä — että se ei ole jotain toista, jota tuo herra haluaa puhutella?”
„Hän mainitsi herra Anderssonin nimen — Erik Andersson, kuten hän nimenomaan sanoi”.
„Sittenkai ei auta muu, kuin minun täytyy noudattaa hänen vaatimustaan. Missä herra on?”
„Ensimäisessä etuhuoneessa. Hän toivoo, ettei kukaan läsnäolevista näkisi häntä”.
„Ilmoittakaa siis hänelle, että minä tulen heti. — Oletteko hyvä, herra de Vaurouge, ja pidätte minun puolestani huolta ensi kuvaelman järjestämisestä ja oikeasta valaistuksesta? Minä luulen olevani muuten jonku minuutin perästä takaisin”.
Hän lähti salista näyttämön takana olevan oven kautta ja kulki loistavasti valaistujen, mutta tällä kertaa aivan tyhjien huoneitten läpi etuhuoneeseen, jossa hän tapasi mustapukuisen, sangen virallisen ja ulkomuodoltaan sotilaallisen näköisen herran.
„Herra Ronsard?” kysyi Andersson ja komisariuksen hiukan kumarrettua myöntymiseksi, lisäsi kiireellisellä äänellä: „Olkaa hyvä, herrani, ja sanokaa mahdollisimman lyhyesti, mitä toivotte minulta, sillä juuri tällä hetkellä tarvitaan minua välttämättä tuolla sisällä”.
„Virkani puolesta täytyy minun vaatia teitä heti seuraamaan minua”.
„Seuraamaan teitä? Mihin?”
„Tutkintotuomarin luokse, joka tulee kuulustelemaan teitä”.
„Missä asiassa?”
„Asiassa teitä ja kapteeni de Sabrania vastaan”.
„Mikä jnttu se on? — Elkää pahastuko, mutta tämä on sulaa hullutusta. — Mihin rikokseen me molemmat olemme sitten syyllisiä?”
„Minun tehtäväni ei ole antaa tietoja siitä teille”.
„No, sitten herra tutkintotuomari lienee kärsivällinen ja odottanee siksi kunnes minun sopii noudattaa hänen kutsumustaan. Nyt ei ole mikään kuulusteluaika, ja kuten näette, tarvitaan minua nyt muualla”.
„Te olette käsittäneet minua väärin herra Andersson! Teidän halunne seurata minua tai ei, ei tule nyt kysymykseen, vaan jos kieltäydytte, täytyy minun pakoittaa teidät siihen”.
„Ah, siis vangitseminen”.
„Niin”.
„Ja ilman, että minä tiedän syytä siihen? Nautinko minä mielivaltaisuuden maan vieraanvaraisuutta”.
„Tekisitte ehkä paremmin, herrani, jos ette mainitseisi vierasvaraisuudesta, jota niin huonosti olette palkinneet”.
„Uusi arvoitus! Taivaan tähden, herra komisario — jos te tiedätte, niin sanokaa viimeinkin, mitä minun olisi pitänet tehdä!”
„Te ette voine olla tietämätön vangitsemisenne syystä. Ja minulta ette voi saada mitään muita tietoja, sitten kun olen sanonut teille, että juuri äsken talossanne toimitetun kotitarkastuksen jälkeen on saatu selville epäämättömiä todistuksia yhdessä kapteeni de Sabranin kanssa harjoittamastanne maanpetoksesta”.
Erik Andersson tarttui otsaansa.
„Minä olen joko tullut hulluksi tahi te tahdotte laskea huonoa pilaa kanssani, herrani! Maanpetturi — minä? Ja Pierre de Sabran, tuo oikeutta rakastavin mies ja hehkurin isänmaan ystävä? Kuka on tarkastanut asuntoni? Ja kenen määräyksestä se on tapahtunut? Ettekö tiedä, herra komissario, että lain mukaan ei sellaista saisi tapahtua minun poissa ollessani?”
„Erityiset tapaukset vaativat välistä ryhtymään erityisiin toimenpiteisiinkin. Joka tapauksessa on teillä vapaus valittaa tästä asianomaisessa paikassa, mutta tehdä sitä minulle on aivan turhaa. Ja nyt kai saan pyytää teitä seuraamaan minua. Olen varannut pika-ajurin odottamaan talon edustalle, jotten herättäisi mitään huomiota”.
Erik Andersson huomasi, että vastustus oli turhaa, vaikka hän varmasti päätti vaatia ankaraa tilintekoa niiltä, joitten kevytmielisyys ja mielivalta olivat syynä tähän tavattomaan erehdykseen.
Hän käski erään palvelijan noutaa hattunsa ja päällystakkinsa. Ja sillä aikaa kun hän odotti lakeijan palaamista kirjoitti hän rouva Raguinotille osoitetulle nimikortille pyytäen anteeksi pikaista lähtöään.
„Ja tulkaa nyt, herra komissario”, sanoi hän pukeuduttuaan. „Minullakin on kiire, saadakseni selvyyttä niin pian kuin mahdollista tähän hulluun arvoitukseen”.
(Jatk.)
Louhi n:ot 12-16 29.1.-7.2.1903.
