XVI luku.
Elävien kuvien esittäminen oli jatkunut, vaikka häiritsevästi huomasi niitten järjestäjän poissaolon.
Ei mikään niistä enää herättänyt niin myrskyisiä suosionosoituksia kuin ensimäinen ja siellä ja täällä voi huomata pieniä puutteellisuuksia, jotka vaikuttivat hyvin epäedullisesti niiden vaikutukseen.
Viimeisellä kuvaelmalla ainoastaan, joka esitti tunnettua prinsessa Ruususen satua, oli taas suurempi menestys.
Andersson oli juuri tähän kuvaelmaan pannut kaikista enimmän huolta, hänen maalaamansa orjantappurapensaikko, joka peitti lumouksista heräävän kuninkaantyttären kukoistavilla ruusuilla, muodosti oikein runollisen kauniin, luonnonmukaisen taustan.
Tosin oli sadun sisältöä jonku verran muuteltu, niin että Ruususen ei ollut tarvinnut viettää sataa vuotta lumottuna kehräävän vanhan akan tornikammiossa, vaan ruusupensasten ympäröimässä lehtimajassa.
Vapauttava prinssi, jota rouva Raguinotin erityisestä toivomuksesta esitti ruhtinas Nikifor Rasumin, polvistui marmoripenkin vieressä, jolla Blanche lepäsi Ruususena, ja yleisö näki nuo molemmat satuolennot juuri sinä hetkenä, kun kuninkaanpojan suutelo oli herättänyt lumotun prinsessan.
Kohoutuneena hiukan ylös makaavasta asennostaan ja nojaten oikeaan käsivarteensa piti Blanchen suurin, hämmästynein silmin katsella ihastunutta vapauttajaansa.
Harjoituksissa oli hän todellakin saanut erittäin sattuvan ilmeen kasvoihinsa.
Mutta tänään puuttui häneltä näyttelijättären taipumukset. Hänen marmorinkarvainen kalpeutensa olisi sopinut paremmin kuolleista ylösnousseelle Lumikille kuin rauhallisesta uinailusta heräävälle, iloisen näköiselle Ruususelle, ja hänen katseessaan, joka ei ollut suunnattuna prinssiin, vaan tyhjyyteen, kuvastui sellainen sanomaton surumielisyys, jota ei vannaankaan kultaan olisi osannut aavistaa tuossa onnen jumalattaren lahjoilla varustetussa syntymäpäivälapsessa.
Mutta tämän huomasivat ainoastaan kaikkein lähimpänä olevat.
Useimmat antoivat runollisen ihanuuden vaikuttaa itseensä.
He näkivät vaan Ruususen suloisen vartalon ja kullalle hohtavan vaalean tukan, sekä ruhtinaan ritarillisen olemuksen ja he puhkesivat sitä suurempiin suosionosotuksiin, kun he nyt näkivät edessään olevan morsiusparin, kuten seurueessa kulki suusta suuhun varma huhu.
Tämäkin kuvaelma piti esittää vielä kaksi kertaa.
Sitten olivat esitykset lopussa, ja yleisö lähti ihastuneena salista, joka tuolien poistettua oli valmistettava varsinkin nuorten naisten ikävällä odottamaa tanssia varten.
Edeltäpäin sovitun puheen mukaan tuli niiden, jotka olivat ottaneet osaa eläviin kuviin, esiintyä loppuiltana kuvaelmapuvuissaan. Blanche oli kumminkin päättänyt olla välittämättä tästä välipuheesta ja vaihtaa muhkean satumaisen kuninkaantyttären puvun jotenkin yksinkertaiseen valkoiseen pukuun, jota hän, samoin kuin sisarensakin, oli kantanut juhlan alussa.
Hän palasi pukuhuoneisiin, mutta jäi hetkiseksi seisomaan kynnykselle, kun hän ei nähnyt huoneessa muita kuin Margueriten ja Irene Salazatin.
Kaunis kuuhengetär ei ollut näyttänyt vieläkään oikein vironneen äskeisestä pahoinvoinnistaan, sillä hän makasi vielä leposohvalla ja vastasi hiljaisella äänellä Margueriten osaaottaviin kysymyksiin.
Ensimäinen tunne Blanchessa oli vastustamaton halu kääntyä takaisin, jottei hänen tarvitseisi joutua piinaavaan keskusteluun entisen pensiooniystävättärensä kanssa, mutta samalla muisti hän talon tyttären velvollisuuden apua tarvitsevaa vierasta kohtaan ja rohkealla itsensäkieltäymisellä astui hän kynnyksen yli.
Muutamia minuutteja myöhemmin astui Ladislaus Osinski yhteen ylemmistä huoneista prinssin pukuun puetun ruhtinaan kanssa.
„Yksi sana vaan”, sanoi hän. „Teidän hetkenne on tullut, ruhtinaani. Olkaa valmis tekemään rakkaudentunnustus neiti Blanche Raguinotille”.
„En”, vastasi Rasumin päättävästi, „minä en ole sillä tuulella. Antakaa minun edes tänään olla rauhassa tuosta asiasta!”
„Pyydän anteeksi, mutta nyt on mahdotonta enää kauemmin odottaa. Jollette nyt käytä tätä arvaamattoman kallista hetkeä hyväksenne, voi käydä ettemme pääse koskaan päämaaliimme”.
„Ja miksi juuri tämä hetki on niin paljon sopivampi kuin joku muu myöhäisempi?”
„Hetket ovat nyt kalliita, niin etten voi sitä kertoa kaikessa laajuudessaan teille, ruhtinaani! Sen verran vaan: neiti Irene Salazat on kuten herra de Vaurouge minulle juuri kertoi näyttämöltä, mestarillisesti täyttänyt hänelle annetun tehtävän. Ja ainoa kilpailijanne, jota teidän tarvitsee pelätä, on tällä kertaa eräästä syystä aivan vaaraton. Neiti Blanche ei ole koskaan niin taipuvainen teitä kuulemaan kuin juuri nyt ja sen tähden vaadin minä teitä paikalla kosimaan”.
„Te vaaditte minua? Mistä saakka te olette ruvenneet käskemään minua? Ja jos minä nyt kieltäydyn ensinkään menemästä naimisiin tämän tytön kanssa?”
„Niin olette te kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua hävinnyt mies”, sanoi Osinski, kylmästi „Ambroise Salazat ei tunne mitään sääliä niitä kohtaan, jotka asettuvat hänen tuumiansa vastaan”.
Nikifor Ivanovitsh puri alahuultaan. Hän tiesi kyllin hyvin, että hän oli auttamattomasti menetetty sinä päivänä, jolloin Salazat ja Osinski tahtoivat hänen joutua perikatoon, ja samalla ajatteli hän sitä, kuinka halveksivasti Gabrielle de Versigny sitten viimeisen istunnon professori Richardson’in salongissa oli häntä kohdellut. Kolme kertaa oli hän sitten tuon illan antanut ilmoittaa itsensä kirjailijan talossa ja kolme kertaa oli häntä kieltäydytty vastaanottamasta erittäin kohteliailla tekosyillä. Se merkitsi sitä, että uudistettu vierailuyritys oli melkein mahdoton, sitäkin enemmän, kun kreivi Bourmontkin oli ainoastaan hämillään voinut vastata hänen kysymyksiinsä. Ja ajatus siitä, että hän pettyisi rikoksellisissa toiveissaan, vaikutti enemmän hänen päätökseensä kuin Ladislaus Osinskin röyhkeät uhkaukset.
„No hyvä!” sanoi hän. „Minä olen antanut sanani teille ja pidän sen myös. Mutta miten alotan puheen tytön kanssa? En kai voi ilman muuta astua hänen luo pyytämään hänen kättänsä satojen ihmisten läsnäollessa”.
„Jättäkää minun huoleksi tilaisuuden hankkiminen. Pistäytykää sattumalta pieneen punaseen musiikkihuoneeseen, jonne arvattavasti vähään aikaan ei kukaan eksy, ja odottakaa siellä. Minä tuon neiti Blanchen teidän luoksenne ja jätän teidät kahden kesken. Mutta tietysti ainoastaan muutamiksi minuuteiksi. Te ette saa antautua pitkiin selityksiin, vaan teidän täytyy käydä asiaan rohkeasti käsiksi, jos mielitte päästä voitolle. Mutta teillähän on itsellänne kyllin kokemusta näissä asioissa, niin ettette tarvitse minun neuvojani”.
Irene Salazatin pahoinvointi oli paljon parantunut, sittenkun Blanche oli ystävällisellä, vaikkakin jonkun verran väkinäiseltä tuntuvalla äänellä tiedustanut hänen vointiaan.
Hetkisen perästä voi hän jo nousta ylös ja liikkuu varmasti huoneessa. Muttu kun sisarukset kehoittivat häntä lähtemään mukanaan muitten seuraan, ravisti hän päätään teeskennellen hämmästynyttä. Ja vetäen Blanchen hiukan syrjään, sanoi hän hetken epäiltyään ja silmät häpeissään maahan luotuina:
„Minulla on vaan hämärä muisto siitä, mitä näyttämöllä tapahtui. Mutta minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain kauheaa, enkä sen vuoksi voisi enää näyttäytyä kenenkään ihmisen edessä. Olkaa niin hyvä ja sanokaa minulle aivan suoraan, rakas Blanche, mitä on tapahtunut?”
„Jos vaaditte, että minä sanon teille totuuden — te olette kaikkein ihmisten nähden suudelleet herra Erik Anderssonia”.
„Oi Jumalani! Ja hän — mitä hän silloin teki ja sanoi?”
„Ei mitään, mikä kuuluisi tähän tapahtumaan. Muutamia minuuttia myöhemmin kutsuttiin häntä jo muuanne, ja minäkään en ole sen jälkeen häntä nähnyt”.
„Mitä vieraanne nyt ajattelevatkaan minusta? Minusta tehdään pilaa ja minua pidetään epänaisellisempana olentona auringon alla”.
„Tämä riippunee kumminkin ensi sijassa herra Anderssonin käytöksestä, ja siitä suhteesta, jossa hän on teihin. Hän yksin kykenee poistamaan epäsuosiolliset arvostelut teidän käytökseenne nähden”.
„Minä luulen ymmärtäväni teitä”, sanoi Irene, jonka pää oli vaipunut vielä alemmas rinnalle, „ja minä toivon — minä toivon, että hän tekee sen”.
Blanchesta tuntui kuin täytyisi hänen puristaa sydäntään molemmin käsin, jottei se pakahtuisi. Mutta hän oli paljon voimakkaampi ja urhoollisempi kuin hän koskaan itse oli luullutkaan. Ja hänen äänensä soi vaan hiukan tuskalliselta kun hän kysyi:
„Se merkitsee: te olette varma, että hän rakastaa teitä ja että hän tahtoo estää kaikki ikävyydet, juuri kun hän aikoo mennä kihloihin kanssanne?”
Katsomatta kysyjään nyökäytti Irene myöntävästi päätään.
„Minä tiedän, että hän on hyvä minulle — miksikä en sanoisi sitä teille? Hän on minulle sen selvästi osoittanut silloin, kun hän vielä seurusteli isäni kanssa. Ja näinä viime päivinä olen myös saanut monta todistusta siitä. Mutta hän pitää minua hyvin rikkaana, ja hän kai pelkää, että varaton taiteilija ei ole tervetullut vävypoika isälleni. Mutta nyt, kun tuossa puolinaisessa horrostilassani olen ilmaissut hänelle, millaiset tunteet minussa häneen nähden liikkuvat — —”
„Nyt ei hän enää tule miettimään, kosiiko hän teitä. Tällaisissa oloissa on se hänen velvollisuutensa”.
Irene Salazat tuli vakuutetuksi tästä lohdutuksesta, sillä kun hän nyt katsoi ylös, oli hänen kasvoillaan onnellinen ja luottavainen hymyily, eikä hän enää vastustellut Blanchen pyyntöä lähteä vierasten joukkoon. Mutta juuri kun kaikki kolme olivat lähdössä, tuli Osinski ja pysähdytti heidät.
„Minä tulin tiedustelemaan vointianne, neiti Salazat”, sanoi hän.
„Minä voin taas aivan hyvin, herra Osinski”.
„Ja te, neiti Blanche? Rouva äitinne oli huolissaan teidän tähdenne”.
„Minä voin kohta rauhoittaa häntä, sillä siihen ei hänellä ole vähintäkään syytä!”
„Samaa olen minä juuri hänelle sanonut. Hiukan vaan ramppikuumetta, siinä kaikki! Ja siihen ei ole sen parempaa parannuskeinoa kuin menestys, jota te juuri olette niin runsaasti saavuttaneet. Mikä vahinko, että herra Andersson ei itse voi olla vastaanottamassa osaansa tästä voitosta”.
„Mitä se merkitse?” kysyi Irene. „Onko hän poissa?”
„Ah, ettekö vielä tiedäkään mitään? Aivan niin, eräs herra kävi häntä hakemassa. Ja hän meni sitten tuon herran kanssa jättämättä muutu, kuin lyhyen anteeksipyynnön rouva Raguinotille”.
„Ja te luulette, ettei hän enää palaa takaisin juhlaan?”
„Hänen lähdöstään päättäen näyttää se hyvin luultavalta”.
„Silloin menen minäkin kotia”, selitti Irene Salazat varmasti.
Blanche ei yrittänytkään pidättää häntä, ja sisarukset aikoivat kohteliaasti saattaa hänet lukuisin pukuhuoneeseen, sekä siellä auttaa häntä pukujen vaihtamisessa. Mutta Ladislaus Osinski suvaitsi vastustaa tätä aikomusta.
„Eikö neiti Marguerite voisi itsekseen auttaa neiti Salazatia?” sanoi hän. „Minä luulen, että rouva Raguinot odottaa neiti Blanchea, ja sen vuoksi pyytäisin saattaa hänet äitinne luokse”.
Irenekin kehoitti, Blanchea suostumaan tähän ehdotukseen, ja sanottuaan lyhyet jäähyväiset kilpailijalleen, tarttui hän Osinskin käsivarteen.
„Kun erosin äidistänne, oli hän punaisessa musiikkihuoneessa”, sanoi puolalainen.
Minuuttia myöhemmin veti hän kysymyksessä olevan huoneen oviverhot syrjään ja talutti nopeasti kynnyksen yli Blanchen, joka matkalla sinne tuskin oli nostanut silmiään maasta. Vasta sitten, kun Osinski laski irti hänen käsivartensa, huomasi hän, ettei hän ollutkaan äitinsä, vaan ruhtinaan seurassa.
Mutta Osinski sanoi nyt äkkiä: „Minä haen rouva Raguinotin ja tuon hänet tänne. Te kai olette hyvä ja odotatte täällä”.
Hän meni ulos; hetkiseksi pysähtyi hän vielä kuuntelemaan oviverhon taakse, ja vasta sitten, kun hän oli varma siitä, että ruhtinas aikoi toimia hänen määräystensä mukaisesti, jatkoi hän matkaansa kuulumattomin askelin, kasvoillaan tyytyväinen hymyily tähän asti saavutetusta voitosta.
Hänen ei ollut vaikea löytää talon rouvaa, mutta vieraat ympäröivät tätä niin, että hänen oli sangen vaikea saada muitten huomaamatta kuiskatuksi hänelle muutamia hiljaisia sanoja, jotka hän ymmärtäisi.
Mutta tuskin oli rouva Eugenie ymmärtänyt häntä, kun hän jo tarttui hänen käsivarteensa ja antoi Osinskin taluttaa itsensä pois.
„Punasessa huoneessa sanotte te? Ja te luulette todellakin, että hän kosii Blanchea?”
„Viittauksia, joita hän teki siihen suuntaan, ei voi väärin käsittää!”
He olivat saapuneet musiikkihuoneen ovelle, ja viivyttelemättä hetkeäkään, veti Ladislaus Osinski oviverhon syrjään. Hän oli laskenut tapaavansa Blanchen sellaisessa asemassa, että rouva Raguinotin oli mahdollista pitemmittä selityksittä heti antaa siunauksensa. Mutta suuresti pettyneenä jäi hän seisomaan kynnykselle.
Nikifor Rasumin seisoi nuoren tytön edessä synkästi katsellen ja otsa syvissä rypyissä, ja Blanche, joka juuri näytti sanoneen ratkaisevan sanansa, oli paljon enemmän onnettoman kuin suloisesti kainostelevan morsiamen näköinen. Nähdessään äitinsä heittäysi hän tämän kaulaan ja nyyhkien kätki kasvonsa hänen olkapäähän.
„Taivaan tähden!” sanoi rouva Raguinot, „mitä tämä merkitsee?”
„Se merkitsee sitä, armollinen rouva”, vastasi ruhtinas, „että neiti Blanche on juuri antanut minulle rukkaset. Ja ne sellaisilla perusteilla, jotka kerta kaikkiaan riistävät minulta toivon voittaa vielä kerran takaisin armollisen neidin suosio”.
Hän lausui tämän vakavalla, rauhallisella äänellä. Ja kun rouva Eugenie, joka hämmästyksissään ei osannut tehdä mitään, oli vetäytynyt pois itkevän tyttärensä kanssa, kääntyi hän jääkylmällä äänellä puolalaisen puoleen:
„Te olette huono laskutaiteilija, herra Osinski — kaikessa viisaudessannekin! Ja jos te todellakin haluatte kokeilla nuorten tyttöjen sydämillä, niin rajoittukaa vasta ainoastaan neiti Salazatin laatuisiin naisiin”.
(Jatk.)
Louhi n:ot 17-19 10.-14.2.1903.
