XVII luku.
Oli seuraava ilta tämän juhlan jälkeen.
Kreivi Bourmont ei ollut päivällisen jälkeen, jonka hän tänään oli syönyt hyvin vaatimattomassa ravintolassa, mennyt klubiin, vaan palannut takaisin asuntoonsa. Hänen rahakukkarossaan vallitsi taas täydellinen tyhjyys, ja hän ei kyennyt maksamaan kaksikymmentäneljä tuntia sitten klubissa tekemiään pelivelkoja. Gabrielle, johon hän oli pannut toivonsa, ei ollut jälkeen päivällisen ottanut häntä vastaan, koska hänen kamarineitsyen ilmoituksen mukaan oli täytynyt päänkivistyksen tähden mennä maate, ja de Versigny ei liene saanut hänen lähettämäänsä torvipostikorttia, koska sieltä ei tullut toivottua pankkiosoitusta eikä ollenkaan mitään vastaustakaan. Asiain näin ollen ei kreiviparalla ollut muuta neuvoa kuin polttelemalla ja lukemalla niin hyvin kun hän taisi, kuluttaa pitkiä tunteja ennen maatepanoa.
Hän oli juuri heittänyt tuhkakuppiin kolmannen, tuskin puoleksi poltetun sikaarin, joka erinomaisesta tuoksustaan huolimatta ei tahtonut maistua hänelle, kun hän kuuli soittoa ja samassa palvelijansa äänen keskustelussa jonkun toisen kanssa.
„Piru vieköön!” ajatteli hän. „Eikö enää näin myöhäänkään saa rauhaa karhojilta?”
Mutta hän oli erehtynyt luulossaan, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä aukaistiin ovi ja ruhtinas Nikifor Rasuminin kookas vartalo ilmestyi huoneeseen kaikessa muhkeudessaan. Ensi silmäyksellä huomasi Bourmont, että ruhtinas oli enemmän juovuksissa, kuin mitä hän tavallisesti tähän aikaan oli.
„Hyvää iltaa, rakas kreivi! Suokaa anteeksi, että minä tunkeudun asuntoonne näin ilman muodollisuuksia. Minua haluttaa nyt hetkinen rupatella kanssanne. Ja kun minä tästä sivu ajaessani huomasin valoa ikkunoissanne, lähetin ajurin hiiteen ja tulin sisälle”.
„Te teitte oikein, ruhtinaani, sillä kukapa tietää, jollei minua huomen aamuna olisi löydetty hengetönnä tuolissani kuolettavan ikävän surmaamana. Istukaa, olkaa hyvä! Sikaarit ovat edessänne. Ja saanko tarjota teille lasin hyvää, vanhaa burgunderia?”
„Burgunderia? Minun tähteni! Sen vuoksi kai, että teillä ei ole väkevämpää”.
Kreivi Bourmont soitti ja käski palvelijan tuoda paitse burgunderia myöskin pullon konjakkia. Hän tiesi nimittäin, että se oli juuri sitä, jota Rasumin nimitti väkevämmäksi. Nikifor Ivanovitsh halveksikin viiniä kokonaan. Mutta hän täytti viinilasin äyriään myöten tuolla toisella, väkevästi tuoksuvalla juomalla, ja tyhjenti sen yhdellä siemauksella.
„Kuten sanottu rakas Bourmont — minulla oli sisällinen pakko saada rupatella kanssanne. Minä en tahdo imarrella teitä, mutta lopuksikin olette te kuitenkin kunniallisin mies koko tuosta roistojoukosta, jonka kanssa olen jonku aikaa täällä huijannut”.
„Minä olen teille sangen kiitollinen tästä ystävällisestä huomaavaisuudesta”, vastasi kreivi nauraen. „Mutta se on toki hyvä, ettei ystävänne Osinski sitä kuule”.
„Pah!” sanoi Rasumin. „Tämä ihminen on yhtä vähän ystäväni kuin teidän palvelijanne on ystäväni. Minä inhoan häntä”.
„Sepä oli hämmästyttävä tunnustus! Minkä vuoksi, jos te kerran halveksitte häntä, olette tehneet hänet uskotuksenne ja suuremmoisen näyttely-yrityksenne toimeenpanevaksi johtajaksi?”
„Minä — hänet? Ah, se on mainiota! Te olette siis niin naiivi, että luulette minulla todellakin olevan jotain tekemistä tuon kirotun jääpalatsin kanssa?”
„Todellakin, ruhtinaani, niin olen luullut. Teidän yhteiskunnallinen asemanne ja suuremmoiset olosuhteenne Venäjällä — ”
Nikifor Ivanovitsh irvisteli.
„Elkää tehkö itseänne naurettavaksi, vanha ystävä! Minun suuremmoiset olosuhteeni eivät voisi toimittaa yhtä ainoaa köyhää kasakkaa Pariisiin. Ladislaus Osinski ja Ambroise Salazat ovat keksineet yrityksen. He pitänevät huolta sen toimeenpanostakin”.
Kreivi Bourmont joutui hämilleen, tämä oli hänestä epämieluista kuulla; mutta samalla tuntui hänestä ikävältä kuulla humaltuneen henkilön selittelevän muitten liikesalaisuuksia. Sen vuoksi koetti hän saada käännetyksi puhetta muille aloille.
„Anatole Descaves, jonka tapasin tänään päivällisen aikana, kertoi kaikellaisia hauskoja asioita suuremmoisesta juhlasta, jota eilen vietettiin rouva Raguinotin huvilassa. Te, ruhtinaani, kuulutte olleen illan leijona”.
„Sangen kurja leijona — Jumala paratkoon! Leijona, jolle annettiin selkään, koska hän sen ansaitsikin, sillä sitä, että neiti Blanche Raguinot antoi minulle eilen häpeälliset rukkaset, ei kai herra Anatole Descaves tietysti voinut kertoa teille”.
Kreivi Bourmont koetti lohduttaa vierastaan ja otti asian leikilliseltä kannalta.
„Mitä tyhjää”, arveli hän, „teidän laatuisenne miehen ei tarvitse muuta kun ojentaa kätenne, pyydystääksenne jonkun toisen kultakalan”.
Rasumin, joka kohta oli juonut konjakkipullon puolilleen, hyppäsi äkkiä ylös kuin vihan vimmassa.
„Vieköön piru teidän kultakalanne, kreivi Bourmont! Olenko minä niin suuri heittiö, että koko maailma luulee minun varmasti jonain päivänä myyvän ruhtinaskruununi ja sydämeni pelkästä rahasta? Vakuutan kunniasanallani, että jos tuo Osinskin kurja ehdotus eilen olisi onnistunut, minä jo tänään olisin purkanut kihlauksen. Elkää näyttäkö niin ivalliselta! Minä en kärsi nyt sellaista, kun puhun näistä asioista. Sillä ne ovat helvetin vakavia asioita; ja jos mielenne tekee saada tietää sen naisen nimen, jota hulluuteen saakka rakastan, niin — — ”
Hänen täytyi keskeyttää intohimoinen puheensa, sillä samalla hetkellä aukeni ovi ja palvelija ilmoitti:
„Madame de Versigny”.
Jos hän olisi tämän asemasta huutanut „tulipalo!”, taikka „varkaita!”, niin tuskinpa nuo molemmat herrat olisivat rajummin hypänneet ylös istuimiltaan kuin kuullessaan tämän nimen.
Rasuminin jättiläisvartalo vapisi, kreivi Bourmont taas, jonka sydän heti täyttyi onnellisilla toiveilla, kiiruhti nopein askelin ovelle.
„Lapseni — rakas, kallis lapseni! Taivaan tähden, mikä sinulla on?”
Gabrielle seisoi kynnyksellä kalman kalpeana, silmän ympäryksiä tummensi mustat varjot ja huulet olivat värittömät.
Hän ei ollut vielä huomannut ruhtinaan läsnäoloa, ja vaivaloisesti, katkonaisesti tunkeutuivat sanat hänen rinnastaan:
„Minä olen, kuten näet, lähtenyt puolisoni kotoa, paetakseni luoksesi. Ei mitään erityistä ole tapahtunut, mutta minä pelkäsin tulevani hulluksi hänen kattonsa alla”.
„Sinä olet tehnyt oikein, paetessasi luokseni, Gabrielle parkani! Sinun olisi pitänyt tehdä se jo aikoja sitten — jo silloin, kun hänen rikoksensa särki kaikki siteet välillänne. — Mutta kuinka surkealle sinä näytät! Ja sinähän olet aivan läpimärkä. Hyvä Jumala, et kai liene tuota pitkää matkaa kulkenut jalan sateessa ja tuulessa?”
„En tullut ajatelleeksi ottaa vaunuja. Ja aluksi ei aikomukseni ollut ollenkaan tulla luoksesi. En tiennyt itsekään mihin menisin. Ainoastaan pois tahdoin — pois!”
„Niin kauas on siis tuo kelvoton mennyt! Hän on heittänet lapseni kadulle! Mutta minä teen lopun — kunniani kautta teenkin sen. Jo huomenna täytyy sinun tehdä erohakemus hänelle”.
Gabrielle värisi kuin kuumeessa, ja Bourmont, joka luuli märkien vaatteitten olevan siihen syynä, älysi nyt, että jotain täytyi tehdä, suojellakseen häntä vaaralliselta vilustumiselta.
„Gustav saa heti mennä kutsumaan portinvartijan vaimoa, jotta hän riisuu sinut ja laittaa vuoteeseen, lapsi parkani”, sanoi hän sydämellisyydellä, joka tänään oli hellempää kuin koskaan ennen. „Ole nyt kärsivällinen vielä hetkinen, jotta saan antaa tarpeelliset määräykset tuolle paksupäiselle pojalle”.
Kiihkossaan oli hän kokonaan unhottanut ruhtinaan läsnäolon; sillä muutoin eihän olisi jättänyt tytärtään kahden kesken Nikifor Ivanovitshin kanssa, hänen ollessa sellaisessa tilassa.
Kun Gabrielle huomasi Rasuminin, oli hän liian hämmennyksissä, jotta hän olisi tullut heti kantaneeksi kreiviä takaisin.
Ruhtinas tuli hänen luokseen ja sanoi humaltuneen sopertavalla puhetavalla:
„Elkää pelätkö enää mitään puolisoltanne! Tästä hetkestä saakka olette te minun suojelukseni alainen”.
Kokemattomana tällaisissa asioissa ei Gabrielle vielä käsittänyt ruhtinaan tilaa, mutta hänen omituinen puhetapansa ja kasvojensa ilme tekivät häneen aivan toisellaisen vaikutuksen kuin se mikä hänellä ennen oli ollut hänestä.
„Minä olen isäni suojeluksen alaisena mousieugneur”, vastasi hän, ja minä en tarvitse muuta apua”.
„Ah, isänne — ! Mitä hän voi tehdä hyväksenne? Hänhän rakastaa teitä ainoastaan niinkuin isä voi rakastaa. Mutta minä, Gabrielle, — minä rakastan teitä hulluuteen saakka, tulisesti — minä rakastan teitä enemmän kuin minkään maailman kielen sanat voivat lausua. Teidän pitää olla tästä lähin minun hallitsijattareni ja minun puolisoni — minun pelastajani ja minun hyvä enkelini”.
Pelosta äänetönnä seisoi Gabrielle hänen edessään. Mutta nyt, kun Rasumin juopuneen tunteellisuudella heittäytyi polvilleen hänen eteensä, väistyi hän kauhuissaan taaksepäin.
„Nouskaa ylös, ruhtinas Rasumin”, sanoi hän vapisten. „Te olette pois järjiltänne”.
Mutta Rasumin hullussa raivossaan tiesi tuskin mitä hän teki.
„Jos sitä olen, niin olet sinä yksin tehnyt minut järjettömäksi kauneudellasi ja suloisilla, surullisilla silmilläsi!”
Hän seurasi polvillaan melkein kuoliaaksi säikähtynyttä Gabriellea huoneen seinään saakka, joka esti häntä enää kauemmaksi väistymästä.
Ruhtinas ojensi kätensä syleilläkseen häntä ja inholla tunsi Gabrielle alkoholin hajun löyhkäävän ympärillään.
Silloin kokosi hän kaikki voimansa ja koettaessaan epätoivoisilla ponnistuksilla vapautua humaltuneesta, huuti hän kaksi kertaa kovalla äänellä apua.
Kreivi Bourmont kuuli huudon, mutta hän ei kumminkaan ollut ensimäinen, joka kiiruhti avuksi.
Hänen vävypoikansa Guy de Versigny, jonka soittoon palvelija juuri tällä hetkellä avasi, joutui ennen häntä.
Hän tunsi rouvansa äänen, ja sekuntia myöhemmin oli hän tämän vierellä.
Kauhea nyrkinisku, joka sattui keskelle ruhtinaan kasvoja, pakoitti tämän löysäämään kätensä.
Kun kreivi Bourmont ilmestyi kynnykselle, näki hän, ettei tyttärensä tarvinnut enää mitään apua.
Suorana ja mahtavan miehekkäänä seisoi Guy de Versigny säihkyvin silmin ruhtinaan edessä, joka lattialta noustuaan puristi molemmin käsin erään tuolin selustaa, ikäänkuin hän seuraavassa silmänräpäyksessä aikoisi käyttää sitä aseena vastustajaansa vastaan.
Oliko se sitten Gabriellen läsnäolo, taikka de Versignyn peloton, tulinen katse, joka lamauttavasti vaikutti häneen — jokatapauksessa antoi ruhtinas Nikifor Ivanovitsh jo kohoutaneen aseensa jälleen laskeutua ja hänen huulensa mutisivat:
„Huomenna teemme tilin toisemme kanssa — huomenna!”
Guy ei viitsinet vastata sanaakaan. Äänellä, joka nyt täytti ilkeällä epäilyksen tunteella muutoin tuon niin ylpeän aristokraatin, kääntyi hän kreivin puoleen:
„Tvttärenne jättämä kirje sai minut luulemaan, että löydän hänet teidän luonanne. Mutta mitä vasta saattanee tapahtuakaan — niinkauan kuin Gabrielle nimellisesti on minun puolisoni, ei hän saa neljännestuntia viipyä miehen luona, joka ei voi suojella häntä roiston häväistyksiltä. Hän tulee palaamaan takaisin talooni. Ja minä kiellän teitä, kreivi Bourmont, jalallanne astumasta koskaan enää tämän talon kynnyksen yli”.
Epäonnistuen täydellisesti yrityksessään koettaa esittää loukattua isää, tahtoi kreivi Bourmont tehdä vastaväitteitä. Mutta hänen jo ensi sanoja lausuessa puuttui Gabrielle puheeseen:
„Herra de Versigny on oikeassa. Minä en saa lähteä hänen talostaan millään ehdolla hänen suostumuksettaan. Ja minä olen valmis ilman vastaväitteitä mukautumaan tähän”.
Nopein askelin lähti Gabrielle asunnosta kulkien puolisonsa edellä, ja katsomatta ylös nousi hän vaunuihin, joitten oven de Versigny kohteliaasti aukaisi hänelle. Gabrielle odotti, että puolisonsa nousisi hänen viereensä. Mutta hän kuuli vaan, kuinka tämä antoi ajurille tarpeelliset määräykset, ja sitten, kun ajopelit olivat lähteneet liikkeelle, näki hän vielä hetkisen miehensä kalpeat, surulliset kasvot katulyhdyn valossa.
(Jatk.)
Louhi n:ot 19-21 14.-19.2.1903.
