XVIII luku.
Tutkintatuomari Attel, jonka luokse hänen pikaisesta vaatimuksestaan tuo kauhistuneen näköinen mies oli tuotu, oli tuskin kerennyt vielä selvetä suuresta hämmästyksestään. Tuo mieliä jännittävä jotta, joka jo kaksikymmentäneljä tuntia oli pitänyt Pariisin sotilaspiirit ja korkeimmat oikeusvirastot kuumeentapaisessa jännityksessä, tuli nyt yhdellä iskulla tämän miehen täydellisesti uskottavalta näyttävän itsetunnnstuksen kautta aivan toiseen valoon. Mutta yhä vielä syntyi tuossa mahtavassa herrassa uusia epäilyksiä, joihin hän koetti saada selityksiä edessään istuvalta mieheltä.
„Kapteeni Pierre de Sabranin vangitseminen on tähän saakka pidetty tarkoin salassa”, sanoi hän. „Mistä teillä on tieto siitä?”
Hiljaisella äänellä vastasi Igor Markiewicz tähän, niinkuin edellisiinkin kysymyksiin.
„Kirjeestä, jonka kenraalistaapin alivirkamies Besnard kirjoitti minulle ennen tänään varhain aamulla tekemäänsä itsemurhaa. Virka-asemassaan tiesi Besnard kaikki mitä oli tapahtunut ja kun hän itse oli toimittanut minulle tuon asiakirjan, jota sitten käytettiin väärin kapteenia vastaan, huomasi hän jo edeltäpäin, että asia ennemmin tai myöhemmin joutuisi päivänvaloon. Tämän keksimisen ja rangaistuksen pelko saivat hänet tekemään itsemurhan. Ja kirjeessä, jonka ensi hämmästyksessäni hävitin, kirjoittaa hän, että hän samalla kertaa lähettää kirjallisen tunnustuksen kenraalistaapin päällikölle”.
„Te selitätte siis jo pitemmän aikaa harjoittaneenne maankavallusta yhdessä tuon Besnardin kanssa?”
Markiewicz nyökäytti päätään.
„Hän oli vähemmän syyllinen kuin minä: sillä melkein loppuun saakka sain minä hänet petetyksi asiakirjoihin nähden, joita hän jätti minulle pieniä tilapäisiä rahalahjoja vastaan aina niin pitkäksi aikaa, kun minä tarvitsin niiden jäljentämiseen”.
„No, saammepahan tuonnempana nähdä kuinka paljon tässä selityksessä on perää. Tosi asia on nyt vaan se, että jo pitemmän aikaa on kenraalistaapissa epäilty jonku asioihin perehtyneen harjoittaneen petosta ja kun kaksi päivää sitten saapui sotaministeriöön allekirjoitukseton ilmianto jossa kapteeni Pierre de Sabranin syyteltiin harjoittavan maankavallusta yhdessä erään muka skandinaavialaisesta käyvän saksalaisen maalari Erik Anderssonin kanssa, tiedettiin sitä nopeammin ryhtyä toimenpiteisiin, kun ilmianto sisälti vielä tarkan yksityiskohtaisen selonteon. Siinä mainittiin, että Anderssonilta oli tapana säilyttää varastettuja asiakirjoja eräässä kirjoituspöytänsä laatikossa. Ja heti paikalla pantiin toimeen kotitarkastus, joka antoi kyllin tukea molempien epäiltyjen pikaiselle vangitsemiselle. Tunnetteko kaikki nämä asiat jo edeltäpäin?”
„Kyllä. Ainakin Besnard kirjoitti minulle, että herra Anderssonin pöytälaatikosta löytyy hänen antamansa asiapaperi ynnä eräs kapteeni de Sabranin käsialalla kirjoitettu kirje. Besnard parka voi tuskin selittää tuota mukana seuraavaa kirjettä, mutta minulle se ei ollut mikään selittämätön arvoitus, sillä itse olin sen kirjoittanut”.
„Te olette sen jo sanoneet. Te teitte sen siis tarkoin ja edeltäpäin aikoen kääntää epäluulon herra de Sabraniin?”
„Ei niin. Kun minä olin valmistanut kirjeen, joka oli oikeastaan pieni paperilappu, en minä vielä tiennyt, että kapteenia oli olemassakaan, enkä aavistanutkaan, mitä nimeä noitten kirjainten P. d. S. kirjeen lopussa tuli merkitä. Minä toimin vaan erään kolmannen määräyksien mukaan, ja se oli varma tilaus, jonka toimitin maksua vastaan”.
„Kuka tuo kolmas oli?”
„Kansalaiseni Ladislaus Osinski, jonka toivon teidän vangitsevan, ennenkuin hän pääsee livistämään tiehensä”.
„Meidän tulisi siis pitää häntä, eikä kapteenia, jota muutoin kaikki hänen toverinsa ja virkaveljensä pitävät syyttömänä, tuon Anderssonin rikostoverina?”
„Minä en tiedä mitään maalarista, mutta en suinkaan pidä sitä mahdottomana, että hän, kuten kapteenikin, on joutunut roistomaiuuden uhriksi”.
„Kertokaa tarkemmin suhteenne Osinskiin”.
„Minä tunnen Ladislaus Osinskin jo monta vuotta sitten. Kun suhteemme syntyi, omisti hän vielä suuren omaisuuden ja minäkin olin vielä hyvinvoipa mies. Mutta eräänä päivänä olin minä mennyt mies, ja kun velkojeni joukossa oli epäilyttävän laatuisiakin, käännyin minä avunpyynnöllä hänen puoleen. Hän ei kieltänytkään sitä, ja otti minut muutamia kuukausia myöhemmin kirjurikseen. Mutta puutteeni eivät olleet vielä loppuneet ja löytyi painavia asianhaaroja, joita en voinut erityisistä syistä ilmaista hänelle. Hädässäni turvauduin silloin epätoivoiseen pelastuskeinoon. Minä panin Osinskin nimen muutamiin vekseleihin pyytämättä lupaa siihen, ja kun huomasin, ettei väärennystä huomattu, pakenin sillätavoin saaduilla rahoilla”.
„Näyttää siltä, kuin teillä olisi aika sievä syntirekisteri, hyvä Markiewiczini! Jatkakaa!”
„Ladislaus Osinski oli jalomielisempi kuin olin osannut aavistaakaan. Hän maksoi väärennetyt vekselit eikä antanut ajaa minua takaa. Kohtalo ajeli minua ympäri kaikkia maita ja kun tulin Pariisiin, arvelin koko jutun jo unehtuneen aikoja sitten. Osinskista en ollut kuullut mitään, kunnes eräänä päivänä muutamia viikkoja sitten näin sanomattomaksi kauhukseni hänet edessäni kadulla. Minä olin niin hämmästynyt ja sekaisin, että niin sinä hetkenä olisi voinut tehdä minulle mitä hyvänsä. Ja kun hän näytteli anteeksiantavaa, luulin minä saavani totuudenmukaisesti vastata kaikkiin hänen osaaottaviin kysymyksiin. Hän sai siis tietää, että minä olin erään ulkomaalaisen asiamiehen palkkaama, ja että elätin henkeäni valtiollisen nuuskijan häpeällisellä ammatilla. Hyväntahtoisesti neuvoi hän minua heti heittämään pois tuon vaarallisen toimen, ja kysyi osoitteeni. Kohta sen jälkeen kutsui hän minut luokseen. Suureksi hämmästyksekseni esitti hän minulle asian, josta olen teille puhunut. Minun tuli hankkia kenraalistaapin toimistosta muutamia tärkeitä ja salaisia asiapapereita ja samalla tulisi minun käyttää taitavuuttani vierasten käsialojen jäljentämisessä käyttämällä siihen erästä vanhempaa, aivan viatonta kirjettä, jonka hän antoi minulle, ja jonka mukaan minun tuli valmistaa kirje, panemalla erittäin suurta huomiota alkusanojen „Rakas A.” valmistamiseen. Kun epäilin ryhtyä työhön, tarjosi hän minulle kolmetuhatta frangia korvaukseksi ja — kun silläkään ei ollut toivottua vaikutusta — muistutti hän samalla kyllin selvästi tekemääni rikosta, joka ei vielä ollut vanhentunut. Minä suostuin hänen ehdotukseensa ja tein mitä hän vaati. Minusta tuli onnettoman Besnardin murhaaja, kun lupaamalla hänelle viisisataa frangia, viettelin hänet tekemään rikoksen. Hän toimitti minulle mitä tarvitsin ja kuumeentapaisella työllä laadin minä tuon turmiollisen lapun”.
„Roistomaisempaa konnantyötä ei totisesti löydy! Ja Osinski! — Hän maksoi teille todellakin tuon luvatun palkkion?”
„Kyllä. Vieläpä olisi hän tahtonut tehdä enemmänkin. Sillä hän tarjosi minulle vielä toiset kolmetuhatta frangia, jos suostuisin heti lähtemään Ranskasta. Mutta minulla oli painuvat syyt hyljätä tuo ehdotus. Ja hyvä on, että tein niin, sillä muussa tapauksessa
Louhi no 22 21.2.1903.
olisin tuskin voinut todistaa, että epäilty henkilö on syytön.
Vasta tuntia myöhemmin vietiin Igor Markiewicz tutkintotuomarin virkahuoneesta vankilaan.
Häntä vartioitiin hyvin tarkasti ja saattajansa huomauttivat erikoisesti vanginvartijoille, että he pitäisivät tarkoin silmällä mahdollisia itsemurhayrityksiä.
Mutta kävi selville, että puolalainen ei ollenkaan yrittänytkään päästä maallisen tuomarin tuomiosta vapaaksi.
Tylsänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin häntä odottavat tapahtumat olisivat kadottaneet kaikki niissä olevan tuskallisuuden ja kauhun, kyyrötti hän tuntikausia liikkumattomana kokoonkumartuneena jakkarallaan.
(Jatk.)
Louhi n:ot 21-23 19.-24.2.1903.
