XIX luku.
Erään salapoliisin taitavuuden kautta, joka lainatulla nimellä oli antanut itsensä viedä yhteen noista kuuluisista istunnoista, oli eilispäivänä onnistunut paljastaa varsinkin Pariisin hienomman yleisön keskuudessa tunnetun spiritistin „professori” Richardsonin kujeet sekä toistaiseksi saada tuon herrasmiehen luopumaan ammatistaan, joka jo oli monen pään ennättänyt saada arveluttavan pyörälle.
Myöhemmässä tutkimisessa, joka pantiin toimeen istuntosalissa sekä viereisissä huoneissa, löydettiin suuri joukko nerokkaasti keksittyjä ja salattuja koneita, joitten olemassaolo aivan luonnollisella tavalla selitti kaikki nuo „ylenluonnolliset” ilmiöt istunnoissa.
Yhtävähän puuttui fonograafeja ja erilajisia soittokelloja tuon „salaperäisen” musiikin aikaansaamiseksi, kuin laitoksia, joitten tarkoitus oli synnyttää jääkylmiä haudanhengähdyksiä, joita uskovaiset tuon tuostakin tunsivat, valonheittäjiä ja muita teaatterimaisia koneita, joitten avulla tuo taitava silmänkääntäjä osasi pettää kunnon ihmisiä.
Vaikka olikin olemassa todistuksia hänen „liikkeensä” erinomaisesta tuottavaisuudesta, luovuttiin kumminkin oikeusjutun nostamisesta häntä vastaan ja tyydyttiin siihen, että „professori” ynnä hänen „mediuminsa” — entinen varieté taiteilijatar — mitä pikemmin muuttaisivat toisille markkinoille.
Häpeänpuna kasvoillaan heitti Gabrielle de Versigny lattialle sanomalehden, jossa hän oli tuon uutisen lukenut.
Tässä oli siis selitys tuohon henkiääneen, jonka hirvittävästä kehotuksesta hän sitten tuon illan oli ollut hulluksi tulemaisillaan.
Hänen sydämeensä olisi ehkä vieläkin jäänyt jonkumoinen epäilyksen tunne, jollei kirje, jonka hän juuri sai isältään, olisi paljastanut kaikki halpamaiset vaikuttimet tuohon narripeliin.
Kreivi Bourmont oli edellisenä yönä kirjoittanut tuon kirjeen ja eräs hänelle niin turmiollinen syy oli antanut hänelle siihen aihetta.
Säikähtyneenä de Versignyn kiellosta, ettei hän enää koskaan saisi astua tämän kynnyksen yli, ja peläten että hänen viimeinenkin rahalähde tämän kautta voisi ehtyä, oli hän koettanut mitä kiihkeämmin saada tytärtään taipumaan ottamaan eroa miehestään.
Hän oli — mielikuvituksensa vangitsemana — tehnyt anteeksiantamattoman tyhmyyden ja huomauttanut tuosta sopimuksesta, joka ennen de Versignyn naimista oli tehty.
Kun nuori rouva sai tuon kirjeen, jonka kirjoitustapa ja tarkoitus herättivät inhoa hänessä, putosi kuin huntu hänen silmiltään.
Kohtalo, joka hänelle oli huomauttanut tuon merkitsevän sanomalehtiuutisen, antoi nyt isän käytöksen, samoin kuin kaikkien viimeaikaisten tapahtumien näkyä kaikkein alastomimmassa todellisuudessaan.
Tuskallinen, vilpitön katumuksen tunne täytti hänen sydämensä ja hän tunsi sisässään vastustamattoman vaatimuksen saada heittäytyä puolisonsa jalkain juureen ja rukoilla häneltä anteeksiantoa.
Pakottavalla voimalla oli hän tuntenut sinä hetkenä, kun hän näki puolisonsa niin ylpeänä, pelotonna ja miehekkäänä seisovan ruhtinaan edessä, että hän todellakaan ei vielä koskaan ollut lakannut rakastamasta miestään ja kaikki nuo kahden vuoden aikana kärsityt tuskat oli aikaan saanut taistelu rakkauden ja lapsellisen hellyyden välillä.
Takaisinpaluunsa jälkeen ei hän ollut vielä nähnyt Guyta eikä hänellä ollut rohkeutta mennä etsimään häntä tämän huoneesta.
Hän olisi niin mielellään sanonut hänelle, että hän oli tullut sairaaksi ja melkeimpä mielipuoleksi, kun tämä oli tahtonut jättää hänet — sekä ettei se ollut vika häntä vastaan, joka oli saanut hänet lähtemään kotoaan, vaan raateleva, kuolettava taistelu, jota rajaton rakkaus elävään ja luuloteltu velvollisuus kuollutta kohtaan kävivät keskenään.
Palvelija tuli ilmottamaan hänelle, että herra Ladislaus Osinski tahtoi tavata rouvaa. Gabrielle vastasi, ettei hän voi ottaa ketään vastaan; mutta puolalainen seisoi jo samassa ovella.
„Teidän täytyy kuunnella minua, armollinen rouva”, sanoi hän, „sillä on kysymyksessä erään miehen henki, joka on hyvin lähellä sydäntänne. Tunnin sisään tulee ruhtinas Rasumin taistelemaan puolisonne kanssa ja kaksintaistelun ehdot ovat sellaiset, että ainoastaan toinen taistelijoista saa lähteä elävänä taistelutantereelta”.
Huudahtaen kauhusta hyppäsi Gabrielle ylös.
„Ei — ei — ei! Noin kamalaa ei saa tapahtua! Ja jollen minä voi sitä muuten estää, heittäydyn minä heidän väliinsä, niin että heidän miekkain taikka kuulain täytyy ensin lävistää minut”.
Osinski käsitti hänen puhuvan ruhtinaan puolesta; sillä hän oli vakuutettu siitä, että Gabrielle rakasti Rasuminia ja sentähden tahtoi hän tehdä tuon itselleen niin epämieluisen kaksintaistelun tyhjäksi.
Rasuminin henki oli hänelle vielä liian kallisarvoinen, se oli liian tärkeä tekijä hänen laskuissaan, jotta hän toimetonna olisi voinut katsella sen joutuvan riippuvaksi yhdestä naisjutusta.
„Puolisonne on vielä täällä kotona”, sanoi hän „minä kuulin sen palvelijalta. Mutta molemmat hänen sekundanttinsa ovat jo saapuneet ja vaunut odottavat ulkona. Jos tahdotte puhua hänen kanssaan, tulee sen tapahtua heti”.
Gabrielle oli jo miehensä huoneisiin vievällä ovella. Mutta hän ei kerennyt sitä vielä aukaista, kun puolisonsa jo astui häntä vastaan.
Hän heitti hämmästyneen katseen Osinskiin, sitten kysyi hän:
„Arvelen, että ruhtinaan ystävänä tulette tuomaan rouvalleni tuota hämmästyttävää uutista — —”
Hänen täytyi keskeyttää, sillä Gabrielle heittäytyi maahan hänen eteensä ja intohimoisesti kierti käsivartensa hänen ympäri.
„Sinä et saa taistella hänen kanssaan, Guy — sinä et saa! Jos hän vahingoittaa sinun henkeäsi — tapan minä itseni, minä vannon sen sinulle kaiken sen nimessä, mikä on minulle pyhää — sillä minä rakastan sinua — minä rakastan sinua —!”
Guy katsoi häntä ja hänen kalpeat kasvot kävivät tulipunaisiksi.
„Nouse ylös Gabrielle”, sanoi hän hiljaa. „Minä en taistele hänen kanssaan, sillä eihän kuolleitten kanssa tapella”.
Hurjistuneena lähestyi Ladislaus Osinski häntä.
„Mitä te sanotte? Oletteko te hullu? Ruhtinas Rasumin — kuollut, se ei ole totta! Tunti sitten tapasin hänet aivan täydessä terveydessä”.
„Toinen hänen sekundanteistaan on tavannut hänet hengetönnä huoneensa lattialta”.
Sanomatta enää sanaakaan syöksyi Osinski ulos huoneesta.
Mutta Guy de Versigny kumartui alas edessään polvillaan olevan vaimonsa puoleen ja nosti hänet hellästi ylös.
„Oliko se vaan unta, Gabrielle?” kysyi hän kuiskaten. „Sinä sanoit, että rakastat minua?”
„Rakastanko sinua?”
Hän etsi sanaa, joka olisi ilmaissut koko hänen sielunsa hehkun, koko hänen intohimoisen ikävöitsemisensä.
Mutta hän etsi sitä turhaan, ainoastaan hänen silmänsä voinut sen sanoa, hänen käsivartensa, jotka olivat kietoutuneet Guyn ympärille, ikäänkuin ne eivät taittoisi koskaan — koskaan irtautua ja hänen huulensa, jotka painautuivat miehensä huulia vasten.
Ja hänkään, tuo hehkuva runoilija — ei hänkään osannut tällä hetkellä, jolloin maa ja taivas katosivat autuaalliseen onnen huumaukseen, sanoa muuta kuin kolme pientä sanaa:
„Gabrielle — oma vaimoni!”
(Jatk.)
Louhi n:ot 23-24 24.-26.2.1903.
