Kolmiapilas.
Syrjäseudun pikku asema ei sinäkään päivänä näyttänyt erikoisemmalta. Eikä se, totta puhuen, siltä näytä tänäänkään. Se on, nähkääs, pikku asema ja semmoisena melkein kuin uusi nappi vanhassa takissa, runollista vertaustapaa käyttäen. Siinä on hitunen uutta ja raikkaampaa tuulahdusta, mutta siinä on enemmän kuin kourallinen vanhaa, ummehtunutta ja unettavaa. Uutta on suora, silmää väsyttävä rata, joka karkaa metsästä esiin jälleen hukkuakseen metsään, vanhaa on rauha ja hiljaisuus, jota ei häiritse muut kuin luonnonäänet sekä pari junan vihellystä aamuin ja illoin.
Matkustajia, jotka junaa odottelivat, oli sinäkin päivänä noin puoli tusinaa. Useimmiten niitä oli juuri saman verran. Puoli tusinaa näytti olevan pyhä luku, joka asemalla vallitsi kaikessa. Juna saapui asemalle aamuin ja illoin täsmälleen kello kuusi, huolimatta matkustettiinko kesä- tai talviaikataulun mukaan, asemapäälliköllä oli velkoja kuusituhatta, jotka kasvoivat korkoja kuuden mukaan, hänen kyökkipiikansa albumissa oli kuusi valokuvaa j. n. e. aivan loppumattomiin. Rehellinen lukija ei luulottele minun laskettelevan valheita, joten voin lopettaa enemmän todistelun ja käydä käsiksi kertomuksen lankoihin. Tavatakseni asianomaiset henkilöt puolen tusinan suuruisesta matkustajajoukosta ja asettaakseni heidät kunkin oikealle paikalleen, on minun alottaminen hänestä, joka ensin saapui asemalle. Hän olikin silmän huomattavin: lihava, näppynaamainen mies ja lisäksi tuntematon. Paitsi häntä itseä tiesi korkeintaan hyvä Jumala, mistä hän oli tulossa ja minne menossa. Ja tuskinpa hänestä kukaan välittikään. Hänellä oli semmoinen ivallinen alihuuli, joka ajoi ihmiset tuonnemmaksi. Se oli vähimmittäin aina roikuksissa ja pienessä liikkeen vireessä. Se nauroi, puhui, ylvästeli, halveksi, se kykeni esiintuomaan sielun kaikki tunnevivahdukset, hienommat yhtä hyvin kuin karkeammatkin.
Konttoorista ilmoitettiin junan myöhästyvän. Asemamies, kuuden jalan mittainen, viiksetön nuorukainen, jota kaikki seudun vähempivaraiset talontyttäret silmäilivät, mainitsi jotain kinoksista, joita yöllä raivonnut tuisku oli kasvattanut kiskoille.
— Mutta tunti sinne tai tänne, mitä se haittaa?
Näppynaamaisen huuli teki pari lauhaa liikettä, jotka merkitsivät hänen täydellistä yksimielisyyttään viimeisen puhujan kanssa. Hänen rinnallaan istuva arvokkaan näköinen emäntä, joka tuon tuostakin pyyhki vuotavia silmiään, nojasihe koriaan vastaan, ja aikoi lausua jotakin asemamiehen itsevarmaan leikkiin, mutta nuori, turkkeihin puettu herrasmiehen näköinen syöksyi samassa huoneeseen.
— No hijvatti, virkkoi tulija iloisesti. On vielä puoli tuntia aikaa.
— On koko tunti, huomautti asemamies. Juna myöhästyy.
— Mitä? Myöhästyykö? Miksi?
— On tuiskuttanut yöllä nietoksia radalle.
— Soikoon tulimmainen.
Hän rupesi ensin tuskittelemaan ja edistyi siitä tuokion kuluttua raivostumaan. Itsepuhelun avulla koki hän tyynnytellä ja asetella raivoaan, joka siitä huolimatta tuon tuostakin pääsi voitolle. Käyden kiivaasti edestakaisin ähähteli hän kuin kuuma rauta, johon pisara putoo.
Tämä kaikki tapahtui sen vuoksi, kun hän oli rakastunut. Junan myöhästyminen koski hänen rakkauteensa, kuin sylki kuumaan rautaan. Hän oli kirjoittanut kullalleen ja pyytänyt tätä pistäymään asemalle, jossa juna puhallutti kaksikymmentä minuuttia. Mutta tapaaminen meneekin suun sivu, kun juna ei saavu ajoissa. Äitinsä haudalta täytyy hänen matkustaa suin päin takaisin ikävään sähkölennätinkonttooriin, jossa ei ole työtä eikä vapautta. Ja sydän palavana odottaa häntä tyttö, rakentelee jo etukäteen pikku taivaat tälle tapaamiselle. Mutta junaa ei kuulukaan. Minuutti toisen jälestä menee menojaan, kunnes hänen täytyy kiirehtiä tunnilleen kouluun. Sillä lailla pyry pitelee rakastavaisia. Eikö ole pirullista?
Hän ähähtelee, purasee viiksiään ja luo kalsean katseen tuntemattomaan, jonka alihuuli on ivan poimussa ja joka ei ollut mitään näkevinään eikä huomaavinaaan. — Pirun vietävät.
Hän ei itsekään käsitä, ketä sanat tarkoittivat. Ehkä kaikkia, ehkä ei ketään. Hänen täytyi vain saada purkaa ilmaa sisuksistaan ulos.
Muutaman minuutin kuluttua saapui entisten lisäksi lyhyt, pienisilmäinen, rikas talonpoika, joka oli käräjöinyt itsensä eroon vaimostaan. Hänen jälessään tuli kuudentoista vanha, harmaasilmäinen, sievänpuoleinen tyttö. Herrasmiehen näköinen katsoi halveksivasti rikasta, laihaluista talonpoikaa, joka tervehti häntä huomattavan äitelästi.
— Kihloissako? Toivotan onnea.
Kiitos, vastasi herrasmiehen näköinen, paiskautuen aikansa kuluksi kansanomaiseksi ja ruveten kertomaan nietoksista, junan myöhästymisestä ja sydänharmista, jota hän sen johdosta sai kokea.
Kuudentoistavuotias, jolla ei vielä ollut ihailijaa, mutta joka siitä jo alituiseen uneksi, ahmi jokaisen sanan, jonka herrasmiehen näköinen puhui kullastaan, rakkaudestaan ja sydänharmistaan.
Vihdoin saapui juna.
Tuntematon, alihuuli roikuksissa, asteli viimeisenä vaunuun. Herrasmiehen tapainen ja kuusitoistavuotias olivat asettunet rinnakkain, heitä vastapäätä istui pienisilmäinen, vaimostaan eronnut talonpoika. Silmiään pyyhkivä emäntä oli asettunut hengellistä kirjallisuutta kauppaavan miehen vierustoveriksi.
Mutta tuntematon kyyhistyi vaunun nurkkaan yksin istumaan, ja sieltä hän, alihuuli ivan poimuissa, silmäili noita kolmea, joista yhdellä oli ollut, toisella jo oli, mutta kolmas oli vielä ilman. —
Se oli tavallinen kolmiapilas.
Emil Lassinen.
Sarastus I Joulu 1908.
