Kauhu.
Kirj. Guy de Maupassant.
(Suomennos)
Iltapäivällä menimme ylös kannelle. Edessämme oli Välimeri eikä pienintäkään värettä näkynyt sen sinisellä pinnalla, johon kuu kuvastihe. Meitä oli kuusi, seitsemän henkilöä, olimme matkalla Afrikaa kohden ja katselimme hiljaa ja ihastellen ihanata luonnonnäytelmää.
Kapteeni, joka poltteli sikaria, kesteytti vihdoin vaitiolon ja alotti saman keskustelun, mitä meillä oli ollut päivällispöydässä.
— Niin, sillä kertaa minä pelkäsin. Kokonaisen kuusi tuntia oli laivani ollut rutistettuna kalliota vastaan, aaltojen pieksäessä sitä. Onneksi meidät myöhemmin illalla päästi pälkähästä eräs englantilainen hiililaiva, joka oli huomannut meidän tilamme.
Muuan pitkä ja roteva herra puuttui nyt ensi kertaa puheeseen. Hän oli päivettynyt ja vakavan näköinen. Hän oli niitä miehiä, joista näkee, että he ovat laajalti matkustelleet maita mantereita ja nähneet monenlaisia vaaroja, ja joiden tyynen katseen pohjalla näyttää kuvastuvan jotakin siitä ihmeellisestä, mitä se on nähnyt — eräs niitä miehiä, jotka näyttävät olevan itse rohkeus ja pelkäämättömyys personoittuneena.
— Sanotte, että pelkäsitte, kapteeni, mutta luulenpa että erehdytte. Erehdytte sanoista ja tuulesta, jota olette kokenut. Voimakas mies ei koskaan pelkää vaaran uhatessa. Hän on jännityksessä, on levoton, hermostunut, mutta pelon kauhun tunteminen on jotakin ihan toista
— Ni-inkö? vastasi kapteeni. Voinpa vakuuttaa teille, että pelkäsin enkä vähää peljännytkään.
Päivettynyt sanoi hitaasti:
— Sallikaa minun selittää ajatukseni! Kauhu — ja rohkeimmatkin ihmiset saattamat tuntea sellaista — se on jotakin hirveätä. Se on raju tunne, se on kouristama sielun ja ajatuksen järistys. Paljas sellainen muistaminenkin jo väristyttää. Mutta jos joku on rohkea, ei hän tunne sitä rajuissa taudinkohtauksissa, joissa varma kuolema on silmäin edessä eikä missään muissa tavallisissa vaaroissa. Todellinen kauhu on ikäänkuin muistutus jostakin kamalasta peljästyksestä, jota on ennen tuntenut. Ihminen, joka uskoo kummituksia, ja joka luuloittelee näkemänsä niitä keskellä päivää, hän voinee tuntea kauhua kaikessa hirmuisuudessa.
Viime talvena erään joulukuun yönä sain ensi kertaa tuntea mitä kauhu on. Ja kumminkin olen minä ollut monellaisissa onnen vaihteluissa, joutunut moneen seikkailuihin, jolloin henkeni on ollut vaarassa. Olen moneen kertaan ollut sodassa, ryövärit ovat hyökänneet kimppuuni, Amerikassa on minut tuomittu kapinoitsijana hirtettäväksi, ja Kiinan rannikolla on minut kerran heitetty laivasta mereen. Näissä tilaisuuksissa olen aina luullut olevani mennyttä kalua, ja minä olen tyytynyt kohtalooni ilman murhetta ja levottomuutta. Kauhu, se on jotakin toista.
*
Olin viime talvena eräässä metsässä koillis-Ranskassa. Yö oli tullut pari tuntia liian aikaisin; oli hyvin pimeä. Minulla oli oppaana eräs talonpoika, joka kulki vierelläni soukalla polulla honkien alla, jonka latvoja tuuli tuiverteli. Silloin tällöin tuli raju tuulispää, ja koko metsä taipui valittaen. Minä värisin vilusta, vaikka astuin rivakasti ja minulla oli lämmin puku.
Meidän on määrä saada yösijaa ja illallista erään metsävartijan luona, jota asuu lähellä. Olin tullut sinne metsästämään.
Oppaani katsahti tuon tuostakin ylös taivasta kohden ja jupisi: ”Mikä Herran ilma!” Hän kertoili minulle yhtä ja toista niistä ihmisistä, joiden luokse olimme menossa. Isä oli pari vuotta sitte ampunut kuoliaaksi erään salametsästäjän, ja siitä aikain oli hän ollut synkkämielinen ja kärsinyt alinomaisia tunnonvaivoja. Hänellä oli kaksi naimisissa olevaa poikaa, jotka asuivat kotona hänen luonaan.
Kävi yhä pimeämmäksi. En voinut nähdä omaa kättäni. Vihdoin välähti valoa pimeydessä ja pian sen jälkeen kolkutti oppaani ovelle. Pari naista vastasi kauheasti kiljahtaen, ja eräs mies kysäsi hillityllä äänellä: ”Kuka siellä?” Opas sanoi, ketä olimme ja meidät päästettiin sisälle. En voi koskaan unhottaa sitä näköä, jonka silmäni nyt kohtasivat.
Vanha valkotukkainen mies, jolla oli hajamielinen katse ja ladattu pyssy kädessä, seisoi keskellä keittiötä, ja kaksi vankkaa miestä kirveet kädessä vartioitsivat ovea. Pimeimmässä nurkassa oli kaksi naista polvillaan kasvot seinää kohden.
Siitä seurasi molemminpuoliset selitykset. Vanhus pani pyssynsä pois ja käski että minun huoneeni pantaisiin kuntoon. Kun naiset eivät liikahtaneet paikaltaan, sanoi hän vitkastellen minulle.
— Näetkös, herra, minä olen tappanut erään miehen, ja juuri tänä yönä on siitä kulunut kaksi vuotta. Viime vuonna tuli hän ja kutsui minua. Odotan häntä tänä iltana jälleen: siitä syystä olemme näin levottomia.
Minä koetin rauhoittaa häntä, niin hyvin kuin taisin, ja olin iloinen, kun olin tullut juuri sinä iltana ja saanut olla näkemässä tuota taikauskoista kauhua. Minä juttelin heille tarinoita ja minun onnistui melkein kokonaan rauhoittaa nuo ihmisraukat.
Nurkassa kaminin vieressä makasi vanha maitoinen, puolisokea koira ja nukkui kuono käpälien välissä. Se oli sitä laatua koiria, joka näyttää muistuttaman jotakin, jota tunnemme.
Ulkona ulvoi myrsky ja pienestä akkunasta oven vieressä näin silloin tällöin salaman leimahtaessa, kuinka puut hurjasti heiluivat.
Minä huomasin, että ponnistuksistani huolimatta olivat nuo ihmiset rajun tuskan vallassa, ja että, joka kerta kun lakkasin puhumasta, he kaikki kuulustelivat kovassa jännityksessä kaikkein pienintäkin ääntä. Väsyneenä tuohon hupsumaiseen pelkoon aijon juuri nousta lähteäkseni, kun vanha metsänvartija äkkiä hypähti pystyyn tuoliltansa, tarttui pyssyyn ja sanoi vapisemalla äänellä:
— Siinä hän on! Siinä hän on! Minä kuulen hänet!
Molemmat naiset lankesivat jälleen polvilleen nurkassaan ja peittivät kasvonsa käsillään, ja pojat tarttuivat jälleen kirveisiinsä.
Minä yritän vielä kerran rauhoittaa heitä, kun koira, joka oli siihen saakka maannut nukuksissa, nosti päätänsä, ojensi eteenpäin kaulaansa, katsoi tuleen puoleksi sammuneilla silmillään ja päästi valittavan äänen, tuollaisen äänen, joka väristyttää vierasta, kun hän kuulee sen illalla ulkona maalla. Kaikki katsahtivat koiraan. Se oli noussut ja seisoi liikkumatonna ikäänkuin se olisi nähnyt kummituksen, jonka jälkeen se alkoi ulvoa kohden jotakin näkymätöntä, tuntematonta, jotakin epäilemättä ihan kauheata, sillä sen karvat olivat nousseet pystyyn. Metsänvartija kävi kalmankalpeaksi ja huudahti:
— Se huomaa hänet! Se tuntee hänet vainusta! Se oli siinä, kun minä tapoin hänet!
Ja molemmat peljästyneet naiset alkoivat vaikeroida kilvassa keskenänsä.
Minun selkäpiitäni karsi. Tuo koiran käytös sellaisessa paikassa ja sellaisella ajalla oli hirvittävää. Ja kokonaisen tunnin yhtämittaa paikaltansa liikahtamatta jatkoi koira ulvomistaan; se ulvoi ikäänkuin olisi uneksinut jotakin kauheata ja minut valtasi kauhu, kamala kauhu. Minkä vuoksi? Sitä en tiedä. Mutta se oli kauhua, sen tiedän.
Me istuimme liikahtamatta, kalpeina, vartoen jotakin ihan kuulumatonta, kuunnellen jyskimillä sydämmillä ja mennen kokoon pienintäkin ääntä kuullessamme. Sitten alkoi koira kulkea ympäri kyökissä, haistellen seiniä ja yhä ulvoen. Eläin teki meidät ihan mielettömiksi.
Viimein loppui talonpojalta, jota oli saattanut minua sinne, kärsivällisyys, hän avasi oven takapihalle ja ajoi koiran ulos.
Se rauhoittui heti, ja ympärillämme vallitsi nyt hiljaisuus, joka oli vielä kamalampaa kuin koiran ulvonta. Mutta yhtäkkiä me hypähdimme kaikki: joku hiipi pitkin muurin sivua, joku oli metsän puolella, sitten kuului joku tunnusteleman tietä ovelle ja ikäänkuin olisi kädellään tavoitellut sitä. Taas oli pari minuuttia hiljaista. Olimme ihan tulla hulluiksi. Sitten kuului samaa jälleen. Se kuului siltä, kuin joku lapsi olisi kevyesti raappinut ovea kynsillään. Sitten näimme äkkiä erään pään akkunanruudun ulkopuolella, valkoiset kasvot ja hehkuvat silmät ikäänkuin petoeläimellä ja kuulimme äänen, epämääräisen valittaman äänen.
Samassa pamahti raju laukaus. Vanha metsänvartija oli ampunut laukauksen, ja hänen poikansa vetivät kaapin akkunan eteen.
Ja minä vakuutan, että laukauksen räjähtäessä, jota en ollut odottanut, valtasi minun sellainen kauhu, että minä tunsin voimieni pettävän; ja minä olin vähällä kuolla.
Me olimme siinä asemassa päivän koittoon asti ihan liikahtamatta, sanomatta sanaakaan, kauhusta kivettyneinä.
Ei kukaan meistä uskaltanut avata ovea, ennenkuin auringonsäteet alkoivat tunkeutua akkunaluukun raoista sisään.
Oven edessä makasi vanha koira, jonka kuulan luoti oli lävistänyt.
Se oli päässyt ulos pihasta kaivamalla reijän aidan alle.
*
Tummakasvoinen mies vaikeni hetkiseksi. Sitten lisäsi hän:
— Sinä yönä ei minua uhannut mikään vaara, mutta tahtoinsinpa paljoa mieluummin valita ne hetket, jolloin olen seissut kasvoista kasvoihin pahimpain hirmuvaarojen kanssa, kuin sen ainoan silmänräpäyksen, jolloin laukaus pamahti tuota karvaista muotoa vastaan akkunan edessä.
Tampereen Uutiset no 194 5.10.1900.
