Työtönnä
Suurkaupunkikuva.
Kirj. Emile Zola.
Aamulla tehtaaseen astuessaan tapaamat työmiehet sen kylmillään. Koneet ovat liikkumattomina ja mykkinä pitkine, ojennettuine käsivarsineen ja viattomine pyörineen.
Synkän näköisenä astuu tehtaanisäntä pienestä suojastaan ja sanoo työmiehille:
»Pojat, tänään ei ole työtä. Ei saavu enään tilauksia, varastot karttuvat ja vakaavat suojissaan hyödyttöminä. Tämä pitäisi olla vuoden paras kuukausi ja kuitenkin ovat tulokset sellaiset. Tämä liike-elämän tyyppi uhkaa hävittää useat vakavat liikkeet. Minun täytyy seisauttaa työt.»
Muminaa kuuluu työmiesparvessa.
Isäntä jatkaa matalalla, melkein viehkeällä äänellä:
»Pojat, älkää luulko minua miksikään itsekkääksi ihmiseksi. Asemani on peloittava, vielä vaikeampi kuin teidän. Kahdeksan päivän kuluessa olen minä hävinnyt viisikymmentätuhatta markkaa. Jokaisen päivän jatkettu työ enentäisi tappiota. Minulta puuttuu rahoja sitoumuksistani selvitäkseni. Te huomaatte puhuvani ystävänä ja toivon teidän käsittävänne minut. En minä ettekä te mitään mahda onnettomuudelle. Olemme taistelleet niin kauvan kuin olemme voineet, mutta nyt on taistelu lopussa. Minä en voi auttaa teitä, sillä minä en voi auttaa itseänikään.»
Silloin ojentaa hän heille kätensä, vuoroon jokaiselle. Hän on vaiti ja miehet ovat ääneti. Puristettuansa isäntänsä kättä, vetäytyivät he takaisin. He seisahtuivat hetkeksi ja katselivat kaihoten työpaikkojaan.
Tuossa ovat heidän työaseensa — nyt ovat ne hyödyttömiä.
Känsäiset kädet puristuvat nyrkkiin. Hurja suru kuvastuu usean kasvoissa. Kahdella — kolmellakymmenellä perheellä ei tulevalla viikolla ole mitään syötävää!
Muutamat naiset, jotka myöskin ovat olleet tehtaan työssä itkevät. Miehet koettavat näyttää rohkeammalta.
Suuret, mykät koneet tekemät aution vaikutuksen. On aivan kuin kuolema vallitseisi siellä sisällä — on aivan kuin oltaisiin jossain hautaholvissa. Tuskaiset ihmiset tuntevat rintansa puristuvan kokoon. Tuntuu sillä kuin tukehduttaisiin.
Ulos, ulos raittiiseen maailmaan!
* * *
On kulunut kahdeksan päivää siitä kuin tehdas suljettiin. Kahdeksan päivää on työmiesraukka harhaillut Pariisin kaduilla ja etsinyt työtä. Ovelta ovelle on hän kulkenut, hän on tarjotunut tekemään työtä puolesta päiväpalkasta, ruokavähäisestä. Hän on juossut paikasta paikkaan, kunnes hänen kenkänsä omat riekaleina ja jalkoja pakottaa.
Mutta ei — kaikki ovet pysyvät hänelle suljettuina.
Nyt hän on kuljeksinut koko päivän.
Sataa. Häntä paleltaa, hänellä on nälkä, hän on märkä ja epätoivoinen. Ja kotona istuvat vaimo ja lapset odottamassa. Kaikki itkivät he aamusella nälän takia. Hän lupasi hankkia heille hiukan leipää illaksi. Mutta hänen ei ole onnistunut. Ja häntä värisyttää kotia aikoessaan.
Hän nojautui sillan kaiteeseen ja katsoo alas Seineen. Siellä alhaalla kohisee. Siellä on rauhaa, lepo ja unhola!
Ei kuitenkaan, se olisi raukkamaisuutta. Mies lähtee astumaan.
* * *
Työmiehen vaimo kulkee katua. Hän on jättänyt pienen tyttönsä yksikseen kotia. Lapsi on jäänyt nukkumaan.
Vaimo on laiha ja hänellä on yllään ainoastaan ohut puku. Hän vapisee kylmän takia, hampaat lyövät loukkua. Salaa virtanaan. Hän on läpimärkä.
Kotona ei ole mitään. Kaikki on löytänyt tiensä panttilainauskonttooriin. Vieläpä makuuvaatteetkin ovat poissa, paitse lakanaa, joka on ripustettu ikkunan eteen vedon vuoksi. Huone on niin kylmä. Eikä ole ensinkään puita. Pikkarainen yski.
Myöskin vaimo an etsinyt työtä. Turhaan. Hänellä on kiltti mies, joka ei juopottele. Mutta mitäpä tuo auttaa — työtä puuttuu. Hän on velkaa leipurille, vihanneksen kauppiaalle — kaikille. Hän ei saa velaksi edes 10 pennin edestä.
Ja nyt kohtaa hän miehensä.
Hänen silmänsä kirkastuvat hetkiseksi.
»No?»
Hän katselee miestään tuskaisin katsein.
Mutta tämäpä ei vastaa; antaa vaan katseensa vaipua ja seuraa häntä.
* * *
Pikkarainen ei nuku. Hän istuu laihalla vuoteellaan ja tuijottaa eteensä. Mitenkä on laita tämän seitsenvuotiaan lapsen, jonka kasvot ovat kalpeat ja synkät, aivan kuin elähtäneen naisen?
Oikeastaan olisi hänen tänään ollut mentävä kouluun. Mutta hänellä ei ollut kenkiä. Eikä hän ole saanut ruokaa. Koulussa on edes lämmin. Siellä ei palella niinkuin täällä.
Miksi on kaikki niin ikävää? Ja minkätähden kirvelee niin rinnassa? Hän muistaa pienenä olonsa, kuinka hän meni isän ja äidin kera kävelylle auringon paisteeseen. Miten hauskaa olikaan. Miksei hän saa tehdä samoin nyt? Onko kaikilla ihmisillä nälkä? Miksi ei saa leipää?
Leipää — leipää! Ehkä äiti on mennyt ostamaan leipää! Ehkä palaa kotiin ja tuo mukanaan pienen palan?
Ennen oli hänen ikävä yksinään ollessaan. Häntä pelotti. Nyt häntä ei enää pelottanut. Kaikki on hänelle yhdentekevää. Jospa pieni pala! Ah, pian saapuu ehkä äiti ja tuo mukanaan leipää! Oo — oi! Leipäkulta! Hän taittaisi sen pieniin palasiin ja imisi niitä. Hän suutelisi siitä, ennenkuin söisi ne.
Isä ja äiti saapumat kotiin. Pikkurainen katselee ahnaasti heidän käsiään ja kun ne omat tyhjät, sammuu hänen katseensa kirkkaus.
»Äiti, äiti — minulla on niin nälkä», kuului haikea valitus.
Mies ja vaimo silmäilemät toisiaan. Kummankin silmät ovat kosteat. Äiti käskee pikkaraisen nukkua.
Mutta lasta paleltaa ja värisyttää. Hän ei tahdo paneutua levolle. Hän itkee. Nyyhkien kavahtaa hän äitinsä kaulaan ja kysyy:
»Äiti — miksi ei meillä enää ensinkään ole leipää? .... »
Tampereen Uutiset no 202 17.10.1900.
