»Pitkä piena».
(Suomalainen kansantaru)
Ensimmäisinä vuosisatoina Kristin opin tuotua Suomeen, kun Vehmaan pitäjän emäkirkko juuri oli valmistunut, eli Hollarin kylässä, sanotun kirkon läheisyydessä, eräs nuori mies, joka hurjan elämänsä ja kauniin muotonsa tähden oli hyvin tunnettu paikkakunnalla. Kirkkoherran asunto oli silloin Hollarin kylässä. Sentähden koettikin silloinen sielunpaimen päivittäin saattaa hurjaa nuorukaista parempaan elintapaan; vaan tämä halveksi sekä pappia että tämän oppia ja jatkoi yhä vaan hurjuuttansa. Kerran oli tämä mies, jonka nimi ajan kuluessa on unohdettu, kosinut kolmea pitäjässä asuvaa tyttöä, jotka olivat tunnetut jumalisesta mielenlaadustaan ja hurskaasta elämästään. Kauneutensa tähden sai hän pian tyttöjen vastarakkauden, mutta kielsi heitä puhumasta mitään, koska, kuten hän väitti, moni kadehti hänen tulevaa onneansa. Sentähden luuli jokainen tytöistä olevansa hänen ainoa morsiamensa, eivätkä hänen kieltonsa mukaisesti ilmoittaneet salaisuuttaan kenellekkään. Jonkun ajan kuluttua käski hän tytöt eräänä päivänä tulemaan kaikessa hiljaisuudessa luoksensa katselemaan kaikkia niitä rikkauksia, jotka hän omisti. He tulivat; mutta, käskyn mukaan, eri aikoina päivästä, niin etteivät tavanneet toisiansa. Silloin esitti hän jokaiselle heistä jäämään yöksi luokseen, koska pappi seuraavana päivänä kutsuttiin ja häät vietettäisiin. Muutamien vaikeuksien jälkeen suostuivat tytöt siihen. Sitten esitti hän heille että tytöt vielä samana iltana kävisivät paikkakunnalla tapana pidettävään morsiuskylpyyn hänen uudesti rakennetussa saunassaan. Tähän olivat he myöskin suostuvaisia; sauna lämmitettiin, ja, kun osa yöstä jo oli kulunut, ilmoitti hän jokaiselle, että kylpy odotti. Nyt vietiin yksi kerrallaan saunaan. Heti salpasi hän heidät saunaan, sytytti huoneen, ja poltti jumalattomasti kaikki kolme ollen kuuro heidän rukouksillensa. Kun hänen kolmikertainen kihlauksensa ja tyttöjen käynti hänen luonansa oli kaikille kyläläisille salaisuus, jäi tämä hänen pahatekonsa tuntemattomaksi, ja luultiin yleisesti, että hänen saunansa oli tapaturmaisesti palanut.
— Tämä tapahtui syksyn alussa. Mutta varhain aamulla Pyhäinmiestenpäivänä löydettiin tämä mies makaavan kuolleena asuntonsa oven edustalla. Hän oli aivan alaston, ja näytti tulleen ulosheitelyksi etehisestään. Ruumis oli kaikkialla sininen, niinkuin häntä olisi puserrettu kuoliaaksi. Hänen äkkinäinen ja kummallinen kuolemansa tuli yleiseksi puheluaineeksi ja antoi aihetta monelle kertomukselle — mutta oikeata syytä siihen ei kukaan tuntenut. — Vaikka hänen elämänsä oli jumalaton, tahtoi kirkkoherra kuitenkin antaa hänelle kunniallisen hautauksen. Seuraavana pyhänä haudattiin hän, kuitenkin kirkkomaan muurin lähelle. Maanantaiaamuna kun lukkarin, kirkkoherran käskystä, piti mennä kirkosta noutamaan jotakin sinne unohdettua esinettä, näki hän suureksi ihmekseen ruumiin täysissä kuolinvaatteissaan seisovan eräässä komeroholvissa suuren kirkko-oven vieressä. Hän kertoi tästä papille, joka, sittenkuin hän oli tullut vakuutetuksi, että asia oli totta ja että hauta kirkkotarhassa oli avattu, uudestaan antoi haudata ruumiin ja täyttää haudan. Siitä huolimatta löydettiinhän jälleen seuraavana aamuna seisomassa samassa paikassa, ja hauta jälleen avattuna ja vaikka useampia koetuksia sittemmin tehtiin, olivat kaikki yhtä turhat. Hän jäi sentähden seisomaan komerossaan kirkko-oven vieressä eikä kukaan sittemmin tohtinut koskea häneen. Vähitellen kuivui hänen ruumiinsa tykkänään, ja sittenkuin hänen kuolinvaatteensa olivat pudonneet pois, seisoi hän kirkko-oven vieressä korkeana, kauheana ja uhkaavana olentona. Monta kertomusta liikkui hänen jumalattomasta elämästään, kauheasta kuolemastaan ja vielä hirvittävämmästä levottomuudestaan kuoleman jälkeen. Kuivunut ruumis oli paikkakunnan ympäristöllä tunnettu nimellä »Pitkä Piena».
Ei pitkää aikaa tämän jälkeen, jolloin kirkkoherra ja myöskin hänen poikansa, joka samaten oli hänen virkansa seuraaja, olivat kuolleet, ja jolloin eräs nuori mies, ilman sitä hurskautta ja mielen tyyneyttä kun siihen aikaan vaadittiin uskonnonopettajalta, hoiti Vehmaan seurakuntaa, tehtiin pappilassa monenlaisia suuria valmistuksia pian lähestyvää joulua varten. Pitkämatkaisia vieraita oli käsketty ja odotettiin jouluaattona. Nämät tulivat myöskin, vaikka myöhään kyllä, ja kun keskustelu pöydän ääressä johtui paikkakunnan merkillisyyksiin, kertoi pappi hyvin kevytmielisesti vierailleen niistä kummallisista kertomuksista, jotka liikkuivat Pitkästä Pienasta. Useammat vieraista ja erittäinkin joukko nuorta kansaa tahtoi vielä samana iltana nähdä tätä muumiota, jonka tähden he koettivat houkutella erästä vanhaa pappilassa asuvaa renkiä tuomaan heille tämän kummituksen. Renki kieltäytyi jyrkästi, koska, kuten hän sanoi, ei kukaan vielä ollut ollut kajonnut Pitkään Pienaan sen jälkeen kun hän viimeiseksi oli haudattu, eikä muutenkaan ollut otollista pidellä jumalattoman ihmisen ruumista ennen keskiyötä, kaikkein vähimmän ennen pyhää joulun aamusaarnaa. Kun nuoret vallattomat eivät voineet taivuttaa vastahakoista ukkoa, kääntyivät he erään nuoren ja reippaan piian puoleen taivuttaaksen häntä maksua vastaan tuomaan vielä samana iltana Pittän Pienan heille.
Hän meni, nosti vaikeuksetta hirmuisen olennon komerosta ja heitti huolimattomasti sen jouluoljille uteliaiden eteen. Nämä tarkastivat sitä tarkoin, ihmettelivät sen kauheaksi kuivuneita kasvonpiirteitä ja sen harvinaista keveyttä, sekä heittivät ja paiskelivat sitä edes takaisin oljilla. Kun olivat väsyneet tähän leikkiin pyysivät he piian viemään sen takaisin paikallensa. Hän teki sen myöskin. Mutta kun hänen piti asettaa muumiota komeroonsa, tarttui tämä piikaan vahvalla kädellään ja sanoi keella äänellä: »Sinä tyttö! — sinä olet ollut siksi rohkea että olet tänä pimeänä keskiyönä vienyt minut pois viisikymmenvuotisesta lepopaikastani ja jättänyt minut ymmärtämättömien pilkaksi ja nauruksi! — Sinä ansaitset rangaistuksen siitä pilkasta kun minä olen saanut kärsiä! — Minä puristan sinua käsilläni, ja sinä olet minun sylissäni kuivava yhtä hirveäksi olennoksi kuin minä, jälkimailman pilan ja naurun alaisena! — Kuitenkin; yksi ainoa seikka voi pelastaa sinut: mene sisälle kirkkoon, sen oven löydät avattuna, siellä sisällä näet kolme nuorta tyttöä, jotka nyt viettävät jumalanpalvelustaan. Nämät ovat elämässään olleet minun kihlatut morsiameni ja olen ne viisikymmentä vuotta sitten keskellä yötä elävinä polttanut. Aina kuolemastani asti olen seisonut tämän kirkon oven ulkopuolella, kerjäten heiltä anteeksi pahaa tekoani, vaan vielä en ole voinut saada sitä. Itse en saa mennä Herran huoneeseen; mene sentähden sinä ja ano heiltä anteeksiantoa minulle, jotta luuni, viisikymmenvuotisen tuskan ja levottomuuden jälleen, saisivat rauhaa haudassa. Jos voit taivuttaa heitä antamaan anteeksi minulle, niin olet vapaa rangaistuksestasi; muussa tapauksessa tiedät, mikä on edessäsi!»
Piika vavisten hirveästä tuskasta, meni kirkkoon, jonka ovi todellakin oli auki. Pyhämaja oli kirkkaasti valaistu lukemattomilla kynttilöillä, ja vieno sulosointunen laulu kuului sen syyvyydestä. Suurimmalla vapistuksella astui hän esiin ja näki eräällä penkillä lähellä alttaria kolme soreaa valkoisiin puettua nuorta tyttöä istuvan, jotka yhdessä lauloivat eräästä suuresta kirjasta. Hoiperrellen lähestyi piika heitä ja anoi mitä liikuttavimmalla tavalla armoa pahantekijälle. — »Ei — me emme anna anteeksi hänelle», vastasivat kaikki kolme yhtaikaa ja jatkoivat sitten lauluansa. Tällä vastauksella meni piika takaisin. — »Mene jälleen sisälle ja rukoile» — sanoi olento. — Hän meni toisen terran kirkkoon, rukoili itkien anteeksiantoa ja sanoi: »antakaa hänelle anteeksi, ellei hänen niin ainakin minun tähteni, joka muuten olen kadotettu.» — Yhtä ankaraa »ei» kaikui myöskin nyt. Vavisten esiintoi hän vastausta. »Mene vielä kerran» — karjui tuo hirviö: »ellet sinä nyt saa heidän anteeksi antoaan, niin sinulla ei ole toivoa enää tässä elämässä eikä minulla ijänkaikkisuudessa.»
Piika riensi kolmannen kerran, polvistui heidän eteensä ja huudahti: »antakaa hänelle rikoksensa anteeksi, ellei hänen ja minun tähteni, niin minun ja teidän kalliin Vapahtajamme tähden!» Lempeä: »me annamme anteeksi!» kaikui silloin vasten rukoilevaa. — Laulu vaikeni verkalleen, kolme nuorta naista katoaa, kaikki kynttilät sammuvat; avonainen hauta kirkon ulkopuolella kuuluu jyrinällä putoovan kokoon. — Siitä ajasta ei olle nähty olentoa kirkonoven vieressä.
Tampereen Uutiset no 219 9.11.1900.
