Muistellessa.
Jos minä osaisin, niin nyt minä itkisin. —
Mutta minä olen jo paatunut ja surujeni sytyttämän alituisen tuskan kuiviin polttama. Minä tunnun vain vihlovan kaihon sydänalassani ja ahdistavan polton povenani. Tunnen ja kärsin.
Kuinka sitä maailmalla pitääkin muuttua!
Minä muistan nyt niin selvinä ja valoisina lapsuusvuodet. Kuin päivänpaisteinen aamu merellisellä saarella heleimmässä heinäkuussa se aika eteeni vuosien utuisesta hämärältä kohoo kaukana...
Silloin me, ystävä-vainaja, jonka kuolonviestin äsken sain, olimme molemmat onnelliset.
Nyt vain sinäkö yksin?
— — Yhdessä koulut käytiin ja tulevaisuudesta haaveiltiin. Me odotimme siltä niin paljon, paljon toimintaa, paljon palkkaa, paljon tuloksia. Sinä hymyillen minun onneni aina auvoisemmaksi kuvittelit.
Missä se nyt on?
Olimme kai jo puolivälissä toistakymmentä. Silloin lempi heräsi, heräsi meinaa molemmissa kuin lämmin, läikähtelevä hede pulppuamaan, eikä tietty, mistä se puhkesi, miksi se puhkesi...
Ihanteittemme näimme edessämme syvine silmineen keijuvan. Värähti sydän ja suloisen rauhattomaksi elämämme virittyi. Se soi kuin kannel, se karehti kuin salmen suulla laine, värjyi kuin haavanlehti...
Me opimme runoilemaan. Me osasimme niin selvästi, niin hyvästi tunteittemme kevätvihreyden ja sulon kuvata, — sanoimme onnellisina itsellemme. Usein yöhön istuimme valvehella ja luimme toistemme pursuvia onnen tunteita. Oi, ne olivat kuin päivänsäteisiä kastehelmiä punaruusujen terälehdillä ...
Mutta ne varisivat. «Meille kävi kuin muillekin.» Sinä niin sanoit. Ja taisinhan sen minäkin niin uskoa. —
Sinä vetäysit saarelle merelliselle ja Ahtolan impien kera kesäkaudet purrellasi karkeloit. Teit talvet työtä ja »viisastuen» turhat toiveet syrjäytit. Minä surusta säryin ja etsimyksen tieni aloin.
Tavattiin me vielä. Minä siipirikkona luoksesi osuin. Onneasi, omaa tupaasi, omaa leipääsi kadehdin vieraanasi siitä nauttien.
Vielä nuoruuden kevätvihreyttä hengimme silloin. Aavan Pohjanlahden laineilla kahden soljuessamme valkopurrellasi, se esiin auringon laskulla ailahti. Se oli ehkä entisestään heikennyt ja haalistunut, mutta kuitenkin aamuinen rusko taas kimmelsi kastehelmissä punaruusujen torulehdillä ...Kimmelsi parina aamuna vielä.
Tiet erosivat.
Sinä työhösi, minä ikuiseen etsimykseni korpeen. Eikä minun lauluni siellä soi. Sinne ei päivä paista, siellä ei kirmaile välkkyvä viri, eikä kaiu alta jäykän, raskaan aallon kantelo Ahdon. — — —
Sinäkö kuollut! — Muuta en tiedä. Tunnen vain. — — — Ja siksi minä nyt itkisin, jos vielä osaisin.
Heikki Kokko.
Lukutupa 2/1905.
